Suomen huolestuttava hiljaisuus yhteisestä velanotosta

Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron pitivät maanantaina yhteisen tiedotustilaisuuden. Tilaisuudessa he kertoivat maiden päässeen kuukausia kestäneen nokittelun jälkeen yhteisymmärrykseen siitä, kuinka Euroopan unionin tulisi vastata taloudellisesti koronakriisiin. Perustettaisiin 500 miljardin euron elvytysrahasto, josta jäsenmaat voisivat anoa itselleen tukea. Suomalaismediassa tilaisuus sai yllättävän vähän huomiota, ja lähinnä se noteerattiin odotettuna ja toivottuna koronasopuna. Tulossa olisi vanha kunnon tylsä mutta tarpeellinen avustuspaketti käärittynä käsittämättömään taloudelliseen jargoniin.

Tilaisuudessa Merkel kuitenkin sanoi jotakin äärimmäisen merkityksellistä unionin tulevaisuuden kannalta. 500 miljardia euroa ei voi taikoa tyhjästä, vaan kyseessä on Euroopan komission ottama lainaraha. Se on siis maksettava jonakin päivänä takaisin. Merkelin ja Macronin ehdotuksen mukaan lainan takaisinmaksu kirjattaisiin osaksi unionin budjettia, minkä tulisi vastaavasti paisua merkittävästi. Kyseessä on siis pohjimmiltaan jäsenmaiden maksama yhdeksännumeroinen laina, joka jaetaan avustuksina koronakriisistä eniten kärsineille jäsenmaille. Hetkinen, avustuksina?

Merkelin puheen avainsana oli nimenomaan avustus. Taloudellisen elvytyksen tarpeesta itsessään on ollut unionin sisällä suhteellisen laaja konsensus. Unioniin kuuluu kuitenkin kourallinen tiukkaa talouslinjaa edustavia jäsenmaita, joiden mielestä elvytysraha tulisi jakaa nimenomaan lainojen, ei avustusten, muodossa – näistä Itävalta, Alankomaat, Tanska ja Ruotsi ovat saaneet yhteisnimityksen ”nuuka nelikko”. Ennen tätä linjaa edusti myös unionin mahtimaa Saksa. Siksi sana avustus oli Merkelin suusta tullessa jättimäinen myönnytys unionin eteläisille, syvästi velkaantuneille jäsenmaille. Itävaltalaisten, hollantilaisten, tanskalaisten ja ruotsalaisten pahin painajainen, yhteinen velka, oli palannut kummittelemaan. Samalla pois pyyhkiytyi yli vuosikymmen Merkelin keskustaoikeistolaisen CDU-puolueen säästäväistä talouslinjaa.

Tiedotustilaisuudessaan Merkel ja Macron välttivät visusti monille myrkkyä olevien sanojen eurobondi ja koronabondi käyttämistä. Pankkien myöntämien lainojen korko kasvaa niihin liittyvän riskin mukaan: esimerkiksi maksuhäiriömerkintäiselle yritykselle myönnettävä yrityslaina on todennäköisesti korkeakorkoista. Samaan tapaan valtion ottaessa velkaa riippuu velan korko valtion arvioidusta maksukyvystä. Saksa, jonka valtionvelka vastaa 62 %:a bkt:sta, voi ottaa velkaa paremmilla ehdoilla kuin Italia, jonka vastaava luku on 135 %. Eurobondi tarkoittaa joukkovelkakirjaa, jonka takaajana toimii yhteisesti koko euroalue. Unionin eteläiset jäsenmaat kannattivat niiden käyttöön ottamista eurokriisin aikana, sillä ne voisivat ottaa huomattavasti matalakorkoisempaa velkaa, jos velan takaajina toimisivat myös pohjoiset, paremmassa taloudellisessa tilanteessa olevat jäsenmaat, kuten Saksa ja Suomi. Eurokriisin aikana eurobondien käyttöönotto kuitenkin kaatui erityisesti Saksan vastustuksesta.

Vaikka Merkel ja Macron kiellettyä sanaa välttivätkin, on elvytyspaketin perusajatus täysin sama: yhteinen velka on yhteistä velkaa, ja pohjoisten jäsenmaiden osaksi jää riskien kantaminen. Ei pitäytymättömyys yhteisestä velasta tosin tähänkään mennessä täydellistä ole ollut. Eurokriisin jälkimainingeissa perustettuun Euroopan vakausmekanismiin (EVM) liittyvällä yhteisvastuulla on monia eurobondien piirteitä. Ennennäkemättömän koronapelastuspaketista tekeekin sen mittakaava. Satojen miljardien eurojen yhteinen velka jaettavaksi suorina avustuksina on kynnys, jota ei rohjettu ylittää edes eurokriisin ollessa syvimmillään. Jos elvytysrahaston lopulliseksi kooksi tulee 500 miljardia, on Suomen bkt:ta vastaava osuus rahastosta noin 9 miljardia. (Tämän lisäksi tulee myös muita koronakriisiin liittyviä vastuita, joiden suuruusluokka saattaa olla noin 14 miljardia; vertailun vuoksi Suomen bkt oli vuonna 2019 noin 240 miljardia euroa).

Kun odottamaton kriisi tai poikkeustilanne uhkaa, ihminen joutuu helposti paniikkireaktioiden valtaan ja alkaa seurata lyhyen aikavälin impulsseja ajattelematta pitkän aikavälin seurauksia. Kenties myös Macron ja Merkel ajattelevat, että jos välittömiä ja radikaaleja toimenpiteitä ei tehdä, eteläiset jäsenvaltiot menettävät lopullisesti uskonsa Euroopan unioniin, mikä aiheuttaa sen tuhoutumisen. Pitää paikkansa, että koronaviruksen iskeminen jo valmiiksi velkaantuneisiin Italiaan ja Espanjaan oli onnetonta sattumankauppaa, josta niitä ei voida syyttää. Pitää myös paikkansa, että Italian muuttumisella maksukyvyttömäksi olisi tuhoisia vaikutuksia myös Suomen taloudelle.

Yhteisen velanoton kauaskantoisempia vaikutuksia ei voi silti jättää huomiotta. Vaikka yhteisvastuun käyttöönotto perusteltaisiin tilapäisenä koronakriisin vaikutusten kontrolloimisena, synnyttäisi se silti vaarallisen ennakkotapauksen vuosikymmeniksi. Euroopan unionin historia opettaa, että kerran luotu instrumentti on todella vaikea purkaa. Yhteinen velanotto voisi helposti muuttua poikkeusjärjestelystä jatkuvaksi asiantilaksi, mutta se ei ratkaisisi taustalla olevia unionin eteläisten jäsenmaiden talouden rakenneongelmia. Hieman kärjistetysti sen voisi sanoa muistuttavan kuolemansairaan potilaan pitämistä väkisin elossa laitteilla. Italia ja Espanja eivät ole vain olosuhteiden uhreja, vaan ne ovat hoitaneet talouttaan leväperäisesti. Säästötoimenpiteet on tiedetty tarpeellisiksi, mutta niitä on silti vastustettu kaikin keinoin. Viime vuonna Italiassa hyväksyttiin vahvasti alijäämäinen budjetti, joka sisälsi muun muassa osittaisen perustulon. Budjetin takia unioni antoi Italialle varoituksen.

Kaikesta huolimatta yhteisen velan läpimeno ei ole kirkossa kuulutettu, sillä unionin budjetti vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. Merkelin myötämielisyydestä huolimatta kriittisiä ääniä kuuluu edelleen. Esimerkiksi Itävallan liittokansleri Sebastian Kurz ilmoitti tiistaina, että ”nuuka nelikko” aikoo esittää oman vaihtoehtonsa suunnitelmalle. Hänen sanojensa mukaan ”solidaarisuus kriisistä pahiten kärsineiden jäsenmaiden kanssa on tärkeää, mutta se tulisi toteuttaa lainojen, ei suorien avustusten, muodossa”. Myös jo olemassaolevan vakausmekanismin hyödyntäminen voisi tulla kysymykseen.

Se, miten Suomi asemoi itsensä kiistassa, vaikuttaa vähintäänkin epäselvältä. 26. maaliskuuta valtiovarainministeri Katri Kulmuni esitti Ylelle suhteellisen kriittisen kommentin sanoen, ettei yhteisvastuullista velkaa tulisi lisätä kriisin varjolla. Huhtikuun alussa uutisoitiin hallituksen sisäisistä erimielisyyksistä, joissa erityisesti vihreät sekä eurooppaministeri Tytti Tuppurainen (sd.) olivat valmiita Suomen vastuiden lisäämiseen keskustan vastustaessa sitä. Pääministeri Sanna Marin tyytyi sanomaan, ettei Suomi ole vielä ottanut kantaa rahan jakamisperusteisiin yksityiskohtaisen tiedon puuttuessa. 19. toukokuuta ministeri Kulmuni lähetti vastauksena Saksan ja Ranskan sovintoehdotukseen lyhyen sähköpostiviestin, jonka mukaan ”Suomi on yhteistyöhakuinen EU:n jäsenmaa, mutta poikkeustilanteessakaan ei tulisi kumota maiden omaa vastuuta talouspolitiikkansa hoidosta eikä lisätä yhteisvastuullista velkaa”. Toisaalta samana päivänä ministeri Tuppurainen muotoili Twitterissä varsin tulkinnanvaraisesti, että ”Suomen kanta elpymisrahastoon on rakentava ja avoin”.

Kysymys yhteisestä velasta on niin tärkeä, että Saksan valtiovarainministeri Olaf Scholz jopa muotoili, että Eurooppa saattaa olla lähellä Hamilton-hetkeään. Tällä hän viittasi Yhdysvaltain osavaltioiden velan yhdistämisestä liittovaltion velaksi valtiovarainministeri Alexander Hamiltonin johdolla vuonna 1790. Kyseessä on historiallinen päätös, ja Suomen selkeän linjan puuttuminen on erikoista, jopa huolestuttavaa. Ainakin Suomi vaikuttaa pitävän tarkoituksellista etäisyyttä muihin ”nuukan nelikon” maihin, vaikka ne muodostaisivat sekä väkilukunsa että talouslinjansa perusteella Suomelle oivallisen viiteryhmän. Yhteydenpito näiden maiden kanssa voisi olla Suomelle arvokasta, sillä Britannian erottua unionista pienten, yhteiseen velkaan kriittisesti suhtautuvien maiden on entistä hankalampi saada unionissa ääntänsä kuuluviin. Tämä ei olisi tarkoituksellista vastakkainasettelua etelän kanssa, vaan pikemminkin terveellinen vastapaino löyhempää talouskuria ajaville jäsenmaille.

Euroopan unioni koostuu erilaisista kansantalouksista, joilla on erilaisia taloudellisia intressejä. On tosiasia, että maat pyrkivät myös itsekkäästi edistämään omia intressejään, eivätkä ne sitä ole lopettamassa. Miksei siis Suomikin voisi uskaltautua tuomaan omaa ääntään kuuluviin? Riskien puntaroiminen on aina hätiköityjen päätösten tekemistä parempi vaihtoehto. Suomi on harmaantuva maa, jolla on alati kasvava velkataakka. Siksi olisikin varsin aiheellista pohtia, onko myös muiden valtioiden velkojen kasaaminen tämän taakan päälle todella ainoa mahdollinen vaihtoehto koronakriisin ratkaisemiseksi. Eurooppalaiseen henkeen kuuluu, että jokaisen jäsenmaan ääni on arvokas. Myös Suomella on ääni – miksi emme siis käyttäisi sitä nykyistä pontevammin?

ToniMikkonen

LuK. Seurailen joskus politiikkaa ja kirjoitan havaintojani.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu