Demokratia ja vapaus & orjuus sekä poliittisen paluu

Markkinatalous voi vaihdannan kautta toimeentulon mahdollistavana järjestelmänä vapauttaa yksilön ikään kuin Antiikin Ateenan ”vapaaksi mieheksi”, jolloin hän voi olla myös poliitikko, kuten Ateenassa aikoinaan, koska hänen on mahdollista toimeentulonsa puolesta olla asioista mitä mieltä tahtoo. Antiikin Ateenassa poliittinen vapaus linkittyi itsenäiseen yrittäjyyteen ja orjienpitoon.

 

Mutta mitä, jos markkinatalous alkaa rakentua pääomille eikä kyse ole enää konkreettisten käytännöllisten asioiden tuottamisesta ja vaihtamisesta kohtuullisten tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan voittojen tavoittelusta ja maksimoinnista ennen kaikkea luomalla ja tuottamalla arvoja ja mielikuvia, joiden turvin kilpailla toisia vastaan?

 

Silloin kukaan ei olekaan enää lähtökohtaisesti vapaa, koska jokaisesta tulee kilpailun vuoksi itselleen elintärkeää ja suoraan markkinoille alisteista pääomaa, jolla käydään kauppaa. Siitä, mitä mieltä muut yksilöstä ovat, tulee kelpaamisen mitta ja kelpaamisesta taas edellytys toimeentulolle. Silloin ei ole välttämättä enää käytännössä realistista olla mitä tahtoo ilmaisemalla millaisia mielipiteitä tahansa, mikä taas oli ”vapaan miehen” tunnusmerkki ja ”vapaat miehet” taas olivat demokratian kivijalka.

 

Pitäisikö siis politiikassa äänioikeus erottaa oikeudesta asettua ehdolle ja antaa oikeus asettua ehdolle esimerkiksi vain niille, joilla on vähintään miljoonan euron edestä pankkitalletuksia, jolloin heidän voitaisiin ehkä katsoa olevan riittävän riippumattomia markkinaehtoisuudesta, koska heidän ei tarvitse toimeen tullakseen välittää siitä, vaikka he eivät saisi enää senttiäkään enempää rahaa tai jostain syystä menettäisivät esimerkiksi puolet rahoistaan (mikä on kapitalismissa hyvin epätodennäköistä)?

 

Näin ei voitane tehdä, jos ei haluta markkinataloudesta järjestelmänä entistä. Ihmiset haluavat mielellään pitää kiinni näennäisestä vapaudestaan eli edes kuvitelmasta, että he ovat — tai ainakin voisivat olla — vapaita ja siten myös täysivaltaisia poliitikkoja. Se on toistaiseksi pääosan mielestä pienimmän risan tie, koska meillä on markkinoiden synnyttämänä nykyään paljon teknologiaa ja siten entistä monipuolisempi keinovalikoima esittää muille olevamme vapaita ja siten onnellisia, mikä on kohtuullinen korvike todellisuudelle. Toisaalta, todellisuus rakentuukin nykyään mielikuvista. Se koostuu ikään kuin peilisalin tarjoamista monista näkökulmista, joista muut meitä katsovat, ja me puolestaan itse peilailemme ennen kaikkea sitä, miten me näymme heille ja miten he kuvajaisiamme katsovat. Emme ota käteen kasvopeiliä ja katso suoraan siihen, koska se ei kerro meille mitään tärkeää, vaan reagoimme toisten katseisiin.

 

Mistä tällainen epäkorrekti tulokulma? Miljonäärit ja suositut koomikot entistä useammin nousevat politiikan huipulle erityisesti liberaaleissa demokratioissa. He voivat sanoa, mitä haluavat ja myös kansalaiset kokevat tilanteen entistä useammin niin, pitäen sanomisen vapautta selvästi merkittävämpänä asiana kuin jokin aika sitten. Eikä ihme. Rikkaiden ja kuuluisien ei tarvitse varoa sanojaan toisin kuin entistä useamman kansalaisen, joilla ei vapautta ja tasa-arvoa edustavassa kulttuurissamme ole paradoksaalisesti varaa kertoa julkisesti, mitä mieltä he asioista ovat, vaikka siihen kuinka olisi periaatteellinen vapaus. Se ei vain yksinkertaisesti kannata.

 

On luonnollista, että silloin turvaudutaan ”äänitorviin”, joista voidaan olla suht varmoja, että he sanovat, mitä haluavat ja tekevät mitä tahtovat. Joskus joku vaatimattomammistakin oloista ponnistava onnistuu murtautumaan ”äänitorveksi” ennen kuin on saavuttanut taloudellisesti riippumattoman aseman, mutta se tapahtuu usein äärimmäisellä retoriikalla niiden tahojen toimesta, jotka kokevat, ettei mitään hävittävää henkilökohtaisesti ole. Äänestäjien mielikuvissa vahvan retoriikan käyttäminen yhdistyy paitsi toivottuun rohkeuteen suhteessa järjestelmään, ehkä myös tiedostamattomaan tunteeseen, että tällaisella rohkealla henkilöllä on rikkaan lailla myös varaa sanoa, mitä ajattelee, vaikka ei olisikaan. Valituksi tultuaan todennäköisesti ainakin on. Tavallisen ihmisen nousu ammattipoliitikoksi koetaankin nykyään suureksi saavutukseksi itsessään, mistä nähdään paljon lööppijulkisuutta. ”Suoraansanominen” herättää myös entistä useammassa kansalaisessa luottamusta, koska se luo mielikuvaa aitoudesta ja riippumattomuudesta.

 

Kysymys siis kuuluu, voiko demokratia toteutua liberaalissa pääomiin perustuvassa markkinataloudessa edes periaatteen tasolla? Jos vastaus on ei, jatkokysymys kuuluu: Olisiko sitten joidenkin poliittisesti päätetty ”orjuus” edellytys toisten vapaudelle ja voisiko ”orjilla” olla äänioikeutta? Jos vastaus ensimmäiseen on ”kyllä” ja jälkimmäiseen ”ei”, eikö silloin osa ihmiskunnasta olisi jonkin tunnistettavan ominaisuutensa perusteella pysyvästi tuomittu ”orjuuteen”?

 

Oli miten oli, jos merkittävä osa ihmisistä alkaa kokea, etteivät he ole aidosti vapaita tai pysty edes kuvittelemaan voivansa olla lähitulevaisuudessa vapaita, nykyinen markkinaehtoinen järjestelmä pysyy pystyssä tasan niin kauan, kun se kykenee takaamaan säällisen toimeentulon suurelle enemmistölle. Jos merkittävän osan toimeentulo sakkaa pahasti yhtä aikaa ja vaarantuu pysyvästi, ihmiset hylkäävät markkinaehtoisen järjestelmän. Ihmiset haluavat pohjimmiltaan varmuutta ja selkeyttä enemmän kuin pelkäävät vastakkainasettelua.

 

Koronapandemia saattaa olla ratkaiseva käänne poliittisen paluuseen.

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu