Hallituksen budjetin alijäämä 2021 – paljon melua tyhjästä

Viime viikkoina on kauhisteltu Marinin hallituksen ensi vuoden talousarvioesitystä, jonka alijäämä on noin 11 miljardia euroa. Vaihtoehtoja alijäämän kokonaismäärälle on toistaiseksi kuultu aika vähän, mutta huoliretoriikkaa siis sitäkin enemmän. Rahaa kuulemma hassataan ensi vuonna laput silmillä ja vastuuttomasti, vaikka tänä vuonna lisää lainaa on otettu nettona jo lähes 20 miljardia euroa, jottei Suomi ajaudu kaaokseen. Moni taloustarkka suomalainen tuntuukin ajattelevan epäreiluinta tilanteessa olevan sen, ettei hallitus joudu tekemään nyt ”ikäviä” talouspäätöksiä ja pääsee liian helpolla. Oltaisiin valmiita ampumaan yhteiskuntaa omaan jalkaan kiristämällä julkista taloutta, jotta hallituksellakin olisi poliittisesti vaikeampaa. Sellaista on joidenkin logiikka.

 

Vaihtoehtojen luenta

Oppositiopuolueet pääsevät aikanaan esittämään omat vaihtoehtobudjettinsa, joissa nähdään, mikä on niiden konkreettinen vastaus kansalaisille. Samalla pystytään ehkä myös näkemään, mikä on niiden käsitys tai oma visio tulevaisuuden yhteiskuntajärjestelmästä. Uskotaanko, että edessä on vielä paluu koronaa edeltäviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin tai jopa itsenäisten eurovaltioiden taloudellisesti yhteisvastuuttomaan rahaliittoon ja niin edelleen, jolloin politiikkavastaukset ovat luonnollisesti täysin erilaisia kuin jos ajatellaan päinvastoin.

 

Kansalaisen kannalta keskeistä onkin hahmottaa puolueiden vastaus näihin yllä oleviin isoihin kysymyksiin ja arvioida budjetteja sekä muutakin politiikkaa siinä valossa. Jos seuraa politiikassa vain jonglöörimäisesti ilmassa pidettävää ”pelipalloa”, eikä hahmota kenttää, jolla pelataan, tekee kansalainen silloin arvion politiikasta vain poliitikkojen teknisten retoristen suoritusten pohjalta ymmärtämättä, mitä peliä pelataan. Ymmärrys politiikasta jää silloin vain pinnalliseksi, tai se perustuu enemmän idealismiin kuin realismiin. Idealismiakin tarvitaan, mutta ilman realismia se on hölynpölyä. Joskus se, mikä voi kuulostaa kansalaisesta realismilta, on kuitenkin mitä suurinta idealismia. Yhteiskunnan murrosvaiheissa, kuten nyt, näin helposti onkin, kun poliitikoista osa haluaa markkinoida äänestäjille jotakin sellaista peliä, jonka pelaamisessa he ovat itse olleet teknisesti hyviä ja taitavia ja jonka kansalaiset tunnistavat mutta joka on itse asiassa kohta jo mennyttä maailmaa. Näinhän kävi aikoinaan kommunisteille, kun Neuvostoliitto oli romahtamassa, ja niin on nyt käymässä markkinauskovaisille, kun taloudellispoliittinen järjestelmä on heilahtamassa rajusti takaisin toiseen suuntaan. Poliitikko, joka näissä olosuhteissa voi näyttäytyä monelle menneessä elävälle osaavana, vastuullisena ja taitavana, saattaa olla itse asiassa kaikkea muuta. Toki poliitikolla on mahdollisuus tarkistaa kantojaan, ja olla aidostikin kaikkea tuota.

 

Tilanteen ymmärtämistä tavalliselle kansalaiselle vaikeuttaa myös se, ettei esimerkiksi hallituspuolueiden poliitikkojen piiristä avoimesti kerrota, mihin suuntaan yhteiskunnat Euroopassa ovat kehittymässä, kun varjonyrkkeillään esimerkiksi EU:n elvytyspaketin pienentämisellä alkuperäisestä pohjaesityksestä ja näin annetaan ymmärtää pelattavan ihan eri peliä mitä todellisuudessa pelataan. Ei uskalleta olla äänestäjien edessä rehellisiä tai sitten ollaan itsekin poliitikkoina hukassa ja yritetään vain hoitaa juoksevia asioita, mikä on tietyllä tavalla ymmärrettävääkin, koska ei kaikilla poliitikoilla ole siitä huolimatta, että ovat poliitikkoja, kykyä hahmottaa suurempia yhteiskunnallisia kehityssuuntia. Poliitikko voi yrittää juosta hankalaa tilannetta karkuun retoriikalla, näennäisen ahkeralla toimeliaisuudella tai vaikka pintajulkisuudella. Esimerkiksi keskustalaiselle poliitikolle on äärimmäisen vaikea mennä kertomaan Esson baarissa yhdessä toisten kanssa EU-paketteja taivasteleville papoille, että euroalueesta on jo nyt käytännössä tullut yhteisvastuullinen liittovaltio, vaikka asia muodollisesti päätetäänkin vasta myöhemmin ja siihen luodaan sitten aikanaan myös uudet päätöksentekorakenteet lähivuosien aikana ja että suomalaiset haluavat tosipaikassa satavarmasti pysyä mukana. Tilannetta ei helpota, että euroon Suomen aikanaan valtiovarainministerinä vienyt tasavallan presidentti hämmentää soppaa peräänkuuluttamalla EU:lta nyt kriisin olosuhteissakin selkeää sääntöperustaisuutta sen jälkeen, kun sääntöjä on ensin yli 10 vuoden ajan tulkittu luovasti. Ja vietiinhän Suomi rahaliittoonkin luovalla perustuslain tulkinnalla Niinistön itsensä ollessa valtiovarainministerinä. Tästä isosta asiasta oltiin aikoinaan perustuslakivaliokunnassa keskenään raskaasti erimielisiä, ja tehtiin Maastrichtin sopimuksesta erilainen tulkinta kuin Ruotsissa, jossa nähtiin, ettei euron käyttöönotosta päätetty jo EU-liittymissopimuksessa, johon Maastrichtin sopimuksen hyväksyminen kuului. Oikein tai väärin, eduskunta ei asiasta koskaan täysin tietoisesti saanut Suomessa päättää, eikä asiaa toisaalta kysytty kansaltakaan. EU- ja eurovastaisuus, josta Niinistö ilmeisesti on nyt huolissaan, on ollut aiempina vuosina täysin eri tasolla. Eivät kansalaiset enää lähde EU:ta ja rahaliittoa laajasti kyseenalaistamaan nykyisten päätösten johdosta.

 

Elinkeinoelämä vaatii yhteiskunnalta omistajien edun ajamista

Ei tarvitse olla suurikaan ennustaja, kun arvaa, että tänä syksynä opposition vaihtoehtobudjeteissa tulevat korostumaan sellaiset politiikkatoimet, joiden oletetut myönteiset kansantaloudelliset vaikutukset perustuvat hyvin pitkälle niin sanottuihin dynaamisiin vaikutuksiin eli niissä painottunevat elinkeinoelämän viestit, vaikka elinkeinoelämä ei olekaan huolissaan yhteiskunnasta, vaan ennen kaikkea pörssiosakkeiden arvosta. Nykyään suomalainen uskoo, kun menestynyt rahamies sanoo, koska vaihtoehtoa nykymenolle ei uskota enää koskaan tulevan. Siksi esitetään verotukseen ja työmarkkinoihin liittyviä toimenpiteitä, joiden epäsuora seurannaisvaikutus julkiselle tulopuolelle on hyvin epävarma, mutta joiden voidaan väittää olevan merkittävän positiivisia. Työpaikkoja uskotaan syntyvän paljonkin, vaikka todellisuudessa nykyisissä korona-pandemian olosuhteissa on kyse lähinnä siitä, montako työpaikkaa nykytasosta tullaan menettämään, kun yritykset saneeraavat tavaroiden ja palvelujen kysynnän heikentyessä. Parasta talouspolitiikkaa on nykytiedon valossa minimoida koronatartuntojen ilmaantuminen.

 

Demokraattisesti valittujen poliitikkojen ohella nykytilanteessa yhteiskunnallista ääntään korottanut elinkeinoelämä omine huolineen vastaa ensisijaisesti osakkeenomistajille, ja katsoo heidän etuaan. Siinä keskeistä on yhtiön arvon (osakkeen arvon) varmistaminen ja kohentaminen. Muuta vastuuta ei ole, tai jos onkin, se on enemmän tai vähemmän kuvitteellista. Elinkeinoelämä ei ole kiinnostunut työpaikkojen luomisesta sinänsä, vaan voittojen maksimoimisesta ja se laittaa väkeä pihalle ja siirtää esimerkiksi tuotantoa ulkomaille, jos sillä tavalla saadaan osakkeenomistajille parempi osinkotuotto ja varmistetaan näin myös yrityksen arvon kehitysnäkymät. Työpaikat eivät ole itseisarvo elinkeinoelämälle toisin kuin yhteiskunnalle. Samaan aikaan, kun voittoa tuottavat suuryritykset lomauttavat tai irtisanovat väkeä välittömästi, kun tilaukset vähenevät, elinkeinoelämä vaatii kroonisesti kokonaisveroasteen laskemista, jottei palkkaa tarvitsisi maksaa työntekijöille niin paljon ja kilpailukyky sitä myötä paranisi. Kuitenkin se, että voittoa tuottavat yritykset vähentävät työntekijöitään, lisää julkisia menoja ja luo korotuspainetta suomalaisessa yhteiskunnassa veroihin ja maksuihin tai lisää julkisen velanoton tarvetta. Elinkeinoelämä katsoo sen olevan poliittinen valinta, ikään kuin voisimme ajaa alas sosiaaliturvajärjestelmämme. Pörssiin sidoksissa oleva elinkeinoelämä ei ole valmis tappiotalkoisiin, vaan talkoisiin laitetaan aina veronmaksajat, kuten on tehty jo yli kymmenen vuoden ajan, kun pörssiosakkeiden arvo on keskimäärin yli tuplaantunut julkisen sektorin velkaantuessa lähes kroonisesti osakemarkkinoita vireänä pitäessään ja rahaa niille pumpatessaan. Markkinoille pumpattu raha on palvellut ensisijaisesti osakkeiden arvon nousua. Vastineeksi sille, että jotkut ovat valtioiden toimenpiteiden ansiosta onnistuneet omistamalla ja sijoittamalla keskimäärin tuplaamaan arvopaperiomaisuuteensa keräten hyvät osingot, on saatu työpaikkoja ilman, että reaalitalous olisi kasvanut lainkaan. Jos katsotaan julkisen sektorin ja EKP:n taseita Euroopassa, ne ovat olleet varmasti kalleimmat työpaikat koskaan, mutta koska raha reaalitalouden minimaalisen kasvun ja huonojen kasvunäkymien takia on ollut halpaa, korkojen ollessa matalat, yhtälöä on pystytty toteuttamaan. Julkinen sektori on pedannut tilanteen tällaiseksi kieltäytymällä itse bisneksestä niin tarkkaan kuin mahdollista ja jättämällä sen yksityisen sektorin yksinoikeudeksi, jotta markkinat toimisivat vapaasti. No, nyt meillä on kokemusta, miten markkinat toimivat tai eivät toimi.

 

Nyt elinkeinoelämä kiittää valtioita tästä tuesta osakkeidensa arvon kehitykselle lähettämällä porukkaa siis kortistoon välittömästi, kun kurssi- ja osinkokehitys ovat uhattuina. Kaikki pörssiyritykset, jotka vain voivat siirtää tai sopeuttaa tuotantotoimintaansa, tekevät sen. Toimintaa pyöritetään niin pienellä työntekijämäärällä kuin ikinä mahdollista eikä siihen vaikuta poliitikkojen elinkeinoelämän suuntaan ilmaisena myönteinen tai kriittinen retoriikka.

 

Talouskuripolitiikka Suomessa ja Euroopassa olisi nyt paha virhe

Oma mielipiteeni on, että olisi täysin järjetöntä Suomen nykyisellä verrattain kohtuullisella velkatasolla ja nykyisissä maailmantaloudellisissa olosuhteissa osana euroaluetta tehdä väkisin talouspolitiikkaa, jossa välteltäisiin julkisen sektorin velanottoa ja tuudittauduttaisiin sen sijaan utopistisiin haavekuvitelmiin työllisten määrän noususta kymmenillä tuhansilla nykytasosta lähimpien vuosien aikana, kun vain lisättäisiin kilpailukykyä. Euroalueen julkisen talouden velkasuhde ennen koronaa oli 84,1 % BKT:sta, kun Suomen julkisen talouden osalta se oli noin 60 % ja euroalue on käytännössä yli kymmenen vuoden takaisen finanssi- ja eurokriisin seurauksena vuosien saatossa muuttunut yhteisvastuulliseksi rahaliitoksi erilaisten takausmekanismien ja erityisesti EKP:n kautta. Viime kesän EU:n koronatukipäätösten voidaan katsoa viimeistelleen liittovaltiotien peruuttamattomasti. Jos jokin pankki voi olla ”liian iso annettavaksi kaatua” (too big to fail), varmasti sitä ovat silloin myös käytännössä euron jäsenmaat. ”Valtiolliset konkurssit” eurossa ovat poissuljettuja.

 

Velkaralli päättyy aikanaan varmasti seinään, mutta koska kaikki ovat velkaa kaikille, poliittinen tosiasia on, että yhteiskunnat kohtaavat maksun ajan yhdessä, eivät erikseen. Poliittinen tosiasia on myös se, että julkisen velan ollessa tähtitieteellisissä lukemissa koko euroalueella, kuten monessa muussakin maailmankolkassa, maksun aika rallista ei koita ainoastaan velkaisille, vaan pikemminkin niille, joille on kertynyt paljon pääomia. Koko yhteiskuntajärjestelmää joudutaan muuttamaan. Jos sitä ei tehdä hallitusti, se tapahtuu hallitsemattomasti joukkovoimalla. Poliittinen valta menee aina rahavallan edelle, kun umpikuja on tarpeeksi merkittävä. On idealismia luulla, että herrat ja rouvat linnoissaan saisivat ostettua kannatuspulasta kärsivät poliitikot ja kurjistuvissa oloissa kärvistelevät kymmenet miljoonat eurooppalaiset hiljaisiksi tai kuuliaisiksi heidän toiveilleen enää kovin kauan.

 

Jos kuvittelemme välttävämme törmäyksen karsimalla nyt julkista sektoriamme ja säästämällä, ammumme itseämme jalkaan raunioittaen suomalaisen yhteiskunnan sellaiseksi, ettei sieltä nousta. Antaisimme valtavasti tasoitusta muille alueille. Saksa elvyttää Euroopassa isoimmin ja Saksassa ei pelätä enää eurooppalaista yhteisvastuullisuutta, koska siellä on ymmärretty, mitä kello on lyönyt. Paluuta ei ole. Vaurainkin valtio tajuaa, ettei vääjäämätöntä voi estää, vaan pitää olla realisti ja sopeutua. Talouskuripolitiikasta on luovuttu ja siirrytään elvytyspolitiikan kautta globaalin kapitalismin loppunäytelmään. Viisaimmat päättäjät rakentavat ja varustelevatkin yhteiskuntiaan kohti uutta aikakautta pitäen mahdollisimman monen kansalaisen mukana yhteiskunnassa. Eurooppa ja USA puhdasoppisessa markkinaliberalismissaan ovat hävinneet jo talouskamppailun kapitalismia ja sosialismia yhdistelevälle autoritaariselle Kiinalle, jossa yritykset ovat renkejä ja valtio isäntä. Sen sijaan poliittinen kamppailu on vasta edessä, ja siinä Eurooppa voi pärjätä vain pitämällä ihmiset kiinni yhteiskunnassa ja nostamalla demokratian rahavallan edelle. Pääomapiirien resepteillä Eurooppa taantuu auringonlaskun mantereeksi, jonka kiinalaiset ostavat pala palalta.

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu