Keskusta voi tarjota aidon ideologian ja ottaa paikan 2020-luvun suunnannäyttäjänä

Kapitalismi ja kommunismi ovat molemmat tahoillaan pyrkineet luomaan yhteiskuntajärjestelmää, jossa uskomukset yhteisöllisyyden peruselementteinä ja ihmiset suoran vallan käyttäjinä voitaisiin korvata kasvottomalla systeemillä. Ne vieroksuvat kaikkea sellaista, mitä ei voida tieteellisesti todistaa ja ovat systeemisen edistyksen sanansaattajia. Voidaan ajatella, että ne ovat molemmat yrittäneet hävittää perinteiset uskonnot ja ottaa itse paikan (hegemonisena) metauskontona.

 

Sekä kommunismissa että kapitalismissa on pohjimmiltaan tavoitteena luoda systeemi, jossa jokaiselle yksilölle löytyy mielekäs paikka osana kokonaisuutta, jolloin ihmisen ei tarvitsisi enää uskoa mihinkään ja joutua olemaan syntisenä loputtomasti väärässä tai mahdollisesti väärässä, koska systeemi omalla toimintalogiikallaan kertoo hänelle, mikä on oikein. Turha kärsimys loppuisi ja tilalle tulisi henkilökohtainen autuuden kokemus. Ihminen voisi sanoa, ”minä tiedän” ja luopua sanomasta ”minä uskon”. Tavoite oli lähtökohtaisesti molemmissa siis sama ja yksilön kannalta periaatteessa hyvä.

 

Käytännössä kommunismissa monen yksilön paikka saattoi olla lopulta vaikka pakkotyöleirillä ja kapitalismissa taas kadulla kerjäämässä, mutta kuitenkin. Yksilön kärsimys pakkotyössä tai kadulla olisi silloinkin joka tapauksessa vain kärsimystä sen puolesta, että muilla on sen ansiosta paremmin. Toisin kuin uskonnossa, se ei olisi ikään kuin turhaa kärsimystä: Kuokit ruokapalkalla suota pelloksi, jotta toverisi saavat helpommin ja enemmän ruokaa tai kyhjötät kadun kulmassa piikittämässä itseäsi varoittamassa kohtalollasi toisia kuluttajia siitä, miten käy, jos käytät vapauksiasi väärin etkä siis valitse oikein ja noudata virallista ”policyä”. Jälkimmäisessä sinut talostasi pihalle saattaa ja sinun yllesi rääsyt hoitaa NKVD:n sijaan niin sanottu markkinoiden ”näkymätön käsi”.

 

Kapitalismi voitti kilpailijansa kommunismin

Molemmissa systeemeissä (huom. En nimitä näitä kumpaakaan tässä ideologiaksi) oli ajatuksena lakkauttaa poliittinen kamppailu yhteiskunnan sisällä. Kommunismissa proletariaatin diktatuurilla ja kapitalismissa yksilökeskeisellä liberalismilla. Kommunistit voittivat kamppailun omissa epädemokraattisissa maissaan selkeämmin kuin kapitalistit omissa demokraattisissa maissaan, mutta hävisivät sen maailmassa, mistä seurasi aikanaan niiden omien yhteiskuntienkin luhistuminen, vaikka ne olivatkin näennäisesti täynnä kommunisteja.

 

Kapitalismi osoittautui vahvemmaksi, kun taistelua näiden antipoliittisten systeemien kesken käytiin rauhanomaisin keinoin. Ja olihan kapitalismi jo olemassakin ennen kommunismia eli kommunismi oli vain seurausta kapitalismista, ei muuta. Tämän tosiasian ja historiallisen esimerkin perusteella voidaan todeta, että yksilökeskeisyys ihmiskunnassa vie aina voiton, jos fyysinen taistelu poliittisena vaikuttamiskeinona suljetaan pois keinovalikoimasta, kuten kylmän sodan aikana käytännössä oli, mistä voidaan taas osaltaan kiittää tai syyttää ydinaseita ja niiden tuhovoiman uhkaa.

 

Kommunismi ja kapitalismi saattavat systeemeinä olla aidosti voittavia kuitenkin vain kieltämällä oman rauhanomaisuuteensa ja oman anti-ideologisen/antipoliittisen ja systeemisen luonteensa ja antautumalla sotimaan, kuten kävi 1940-luvulla, kun niiden prototyypit (USA ja Neuvostoliitto) olivat pakotettuja sotimaan totaalista ideologiaa edustavaa Natsi-Saksaa vastaan sen halutessa laajentua ja tuhota niin kapitalismin kuin kommunisminkin. Ilman toistensa apua ne eivät olisi todennäköisesti onnistuneet Hitlerin Saksaa edes kukistamaan. Kapitalismi ja kommunismi eivät siis koskaan olleet toistensa ideologisia vihollisia, vaan kilpailijoita ja tarvittaessa yhteistyökumppaneita, ja sitä ne ovat yhä.

 

Natsien 12 vuotta ja kapitalistien noin 12 vuotta

1990-luvulla vaikutti siltä, että kapitalismi voitaisiin niin sanotusti julistaa maailmanhistorian lopulliseksi voittajaksi. Peli olisi selvä niin yhteiskuntien välillä kuin yhteiskuntien sisällä. Vuosikymmeniä jatkuneen propagandan seurauksena moni erehtyi ajattelemaan, että kapitalismi on ideologia, kun se hävitti kommunismin ja että kapitalismi tarjoaisi vahvan perustan pitkälle tulevaisuuteen — ”tuhatvuotisen valtakunnan”, vähän kuten Hitler sanoi kansallissosialismistaan, joka kesti 12 vuotta.

 

Niin ei kuitenkaan käynyt. Jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä alkoi näkyä populismin muodossa merkkejä siitä, etteivät ihmiset niin sanotuissa länsimaissa olleetkaan täysin tyytyväisiä tilanteeseen. Menikö voiton huumassa edes Natsi-Saksan kahtatoista vuotta, kun usko ja into kapitalismiin alkoivat silmin nähden hiipua, sitä en pysty sanomaan. Mutta ainakaan siinä ei mennyt tuhatta vuotta, koska elämme nyt vuotta 2020, ja kapitalismi on kriisissä.

 

Liberaali sosiaalidemokratia nykymuodossaan on tullut tiensä päähän

Minäkään en antikommunistisesta kodistani huolimatta ollut tyytyväinen kapitalismiin 2000-luvun alussa, vaikka olin nuori eikä minulla ollut periaatteessa mitään henkilökohtaista pakkoa tai kannustinta osallistua politiikkaan millään tasolla. Koin kuitenkin, ettei yhteiskuntamme tarjoa ihmisille välttämättä mielekästä paikkaa, vaan yhä enenevässä määrin on syrjäyttämässä tavallisia ihmisiä. Kehitysnäkymä oli mielestäni huono, vaikka olinkin näkemyksineni varmasti vielä tuolloin aika marginaalissa. Se, että ihmisille annetaan mahdollisuus rikastua ja heitä suorastaan kannustetaan rikastumaan, ja jos epäonnistuu, taataan sosiaaliturvajärjestelmällä elämän vähimmäisedellytykset ja julkisella terveydenhuollolla ainakin taisteluvälineet kuolemaa vastaan, ei loppuun asti korvaa ihmisen ja yksilön kaipuuta yhteisöllisyyteen, joka yhteisöllisyys taas perustuu viime kädessä ihmiskäsityksiin ja maailmankuviin, ei ensisijaisesti materiaan. Ihminen on poliittinen eläin (Zoon politicon), jolle materia on pohjimmiltaan vain väline. Sitä paitsi yhteiskunnastamme on tullut riskiyhteiskunta, jossa satojen tuhansien ihmisten työttömyyden katsotaan olevan normaalia(!), jolloin sosiaalidemokraattiselta tarinaltakin kapitalismista saatavien resurssien allokoijana on nyt pudonnut pohja pois. Tilannetta ei muuteta identiteetti- eikä imagopolitiikalla tai pitämällä kiinni nykyisenkaltaisesta työmarkkinapolitiikasta.

 

Maallistunut ja ulkokultainen kirkko osana vastuuttomuuden kulttuuria

Koska en ollut niin sanotusti uskonnollinen, ja pidin evankelisluterilaista kirkkoa jo henkisesti kapitalismille antautuneena ja siten liberalismin edistäjänä, suuntasin rohkeasti politiikkaan, vaikka kirkko olisi voinut olla toinen vaihtoehto. Kirkosta oli kuitenkin tullut silmissäni pelkkä ulkokultainen juoksupoika, joka saarnasi siitä, ettei kannata yrittää mitään ja rimpuilla vastaan, vaan tyytyä ja iloita siitä, että löytäisi tyytymällä sisäisen rauhan. Jos pitäisi saada jotakin enemmän, olisi luvallista tilkitä tyhjyyttä tarvittaessa myös kuluttamalla, (koska sehän luo hyvinvointia). Kirkko siis käytännössä saarnasi, että vaikka kehitys voisikin olla vähän huolestuttavaa, kaikki kyllä kääntyisi parhain päin, kunhan vain varoisimme tarttumasta (kollektiivisuutta painottavaan) politiikkaan ja vain malttaisimme mielemme. Harha-askeleetkin (ylikuluttaminen, hedonismi jne.) olisivat sallittuja (se mitä papit edellä, sitä kansalaiset perässä jne.) kunhan emme ryhtyisi ”tuomitsemaan toisia” niin, että yrittäisimme ”leikkiä jumalaa” eli tarttuisi politiikkaan. Tärkeintä olisi koko elämän ajan kartella ajatusta oikeassa olemisen mahdollisuudesta ja palkkiona siitä olisi tieto, että silloin ei ainakaan tee mitään väärin. Syntyi vastuuttomuuden yhteiskunta. Vastuuttomuus on päivän sana sekä yksilön, hallinnon että politiikan saralla. Kulttuurissamme toki narsistisen identiteettipolitiikan hengessä osoitellaan toisia sormella ehkä enemmän kuin koskaan, mutta toistaiseksi ilman varsinaisia poliittisia tekoja ja seurauksia. Kyse on vain ilmaanhuitomisesta. Nykyinen kirkon sanoma jättää asiat niin sanotusti ”herran haltuun” on ollut läpi poliittisen kentän erittäin korkeassa arvossa.

 

Vastalauseena kehitykselle liityin vuonna 2000 populistiseen liikkeeseen, ja aloin myöhemmin kirjoittaa sen ohjelmia johtaen ohjelmatyötä. Kuten voidaan nähdä noista vanhoista ohjelmista, jotka sittemmin ovat kyseisen liikkeen sisällä liberalismin vallatessa alaa, päässeet pölyttymään, yritin jo silloin luoda vaihtoehtoa, jossa keskiössä olisi poliittinen (ideologinen) ja kollektiivisempi ote. Mitä se sitten tarjoaa, ei tietenkään ole ikuista rauhaa ja autuuden kokemusta, vaan jatkuvaa poliittista taistelua, jatkuvaa punnintaa ja jatkuvaa henkistä ponnistelua/kasvua yhdessä toisten kanssa. Pidin sitä itseisarvona, ja pidän yhä. Poliittisessa ajattelussani keskeistä on myös vastuullisuus, poliittisten toimijoiden vastuuttaminen ja vastuun paikantaminen, jolloin demokratiakin voi toimia ilman tekohengityskonetta, jota nykyään edustaa rahan luominen tyhjästä ja kulutusmahdollisuuksien jatkuva kasvattaminen kuluttajakansalaisten rauhoittelemiseksi ja tyynnyttelemiseksi. Valitettavasti poliittinen liike, jota rakensin, muuttui erilaisten helppojen virhevalintojen seurauksena lähinnä yksilöiden hajanaiseksi identiteettipoliittiseksi protestiksi, joka ei itsessään pysty kantamaan vastuuta.

 

Uusi käänne politiikassa on käsillä – ratkaisut lähtökohtaisesti poliittisessa keskustassa

Jos toinen maailmansodan päättyminen oli maailman mittakaavassa eräänlainen käänne politiikasta antipolitiikkaan, oli Neuvostoliiton romahdus taas tapahtuma, joka pikku hiljaa romahdutti antipolitiikan kulissit: Antipolitiikka voi vaikuttaa uskottavalta poliittisesti vain, jos siinä on toisiaan vastassa edes kilpailevat systeemit, vaikka poliittisia vihollisia keskenään ne eivät tosiasiassa olisikaan. Ja kuten todettua, kommunismi ja kapitalismihan eivät ole toistensa vihollisia, vaan kilpailijoita.

 

Nyt seuraava murroskohta on taas käsillä, kun maailmaan on iskenyt koronapandemia. Se murskaa yhteiskuntia sisältäpäin, ja kyseenalaistaa antipoliittisuuden mielekkyyden yksilön kannalta, etenkin kun siihen yhdistetään ekokatastrofi. Massiivisena ja luonnon raadollisuuteen perustuvana ilmiönä monine seurauksineen korona yhdistettynä kulutusmahdollisuuksien ehtymiseen sekä taloudellisista että ekologisista syistä muodostavat uskottavan argumentin monellekin erilaiselle poliittiselle ideologialle. Koska korona synnyttää kurjuutta ja osattomuutta, mihin kapitalistinen yhteiskunta ei pysty vastaamaan, kapitalistinen yhteiskunta ainakin sellaisena, kuin se vielä hetki sitten tunnettiin, tulee romahtamaan. Kulissit kaatuvat.

 

Seuraa yhteiskunnallinen uusjako erilaisine uusine taisteluineen ja liittoutumineen. Kilpailun tilalle tulee taistelu, mikä ei tietenkään välttämättä tarkoita sotia ja esimerkiksi taloudellisen ja materiaalisen kilpailun katoamista, mutta tuo kilpailu perustuu jatkossa aitoon kollektiiviseen motivaatioon, mikä tekee siitä erilaisen kapitalismissa vallitsevaan yksilökeskeiseen motivaatioon nähden. Jatkossa ei kilvoitella sen selvittämiseksi, mikä tai kuka on paras, vaan mikä tai kuka on oikeassa. Se taas tarkoittaa, että siirrytään yksilöiden välisestä kamppailusta taas kollektiivien väliseen kamppailuun, koska siinä keskeistä on saada ihmisiä ajattelemaan yhteisellä tavalla ja toimimaan samaan suuntaan huolimatta vastustuksesta. Tarvitaan porukkaa. Siirrytään juoksuradalta politiikan monimutkaiseen ”joukkueurheiluun”. Silloin myös voimapolitiikka tekee paluun maailmanpolitiikkaan tavalla tai toisella.

 

Tässä suhteessa, mitä edellä kuvasin, näen Suomen ja suomalaisten kannalta itse suurimmat mahdollisuudet nykytilanteessa poliittisista liikkeistä keskustalla. Se edellyttää ideologista osaamista ja esimerkiksi kykyä haastaa populismi positiivisella tavalla. Jos ei hahmota ja syvällisesti ymmärrä ideologioita, kykene tulkitsemaan nykytilaa ja jos puuttuu rohkeus muuttua ja ottaa lyhyellä aikavälillä poliittisia riskejä, silloin keskusta ei kuitenkaan pysty nousemaan Suomen politiikan suunnannäyttäjäksi 2020-luvulla, vaan se voi jopa kadota kokonaan. Silloin jokin muu – nykyinen tai uusi – poliittinen liike saa mahdollisuuden ja tilaisuuden ja voi kyetä muuntautumaan vallaten poliittisen keskustan, josta käsin siis 2020-luvulla tullaan yhteiskuntia hallitsemaan, vaikka sitä ei juuri nyt ehkä moni uskokaan.

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu