Kun poliitikko pyytää ”Katso minua” – Älä katso

Politiikassa puhaltavat nykyään postmodernit tuulet. Poliitikot eivät enää perusta pitkien puheiden pitämisestä eivätkä enää juurikaan tuota laajoja ja mielipiteitä poliittisesti monella tavalla jakavia tekstejä, joissa perusteltaisiin omaa poliittista kantaa juurta jaksaen. Pelkän kolumninkin kirjoittaminen koetaan ilmeisen huonoksi vaihtoehdoksi poliittisesti, jos voi vain tilata vaikka pizzan ja ilmaista mielipiteensä ottamalla kuvan suurelle yleisölle täytteistä. Jos hommaa pitää tehdä niin sanotusti kädet savessa, leivotaan pohja itse ja otetaan kuva sitten siitä. Jos lätty sattuisi palamaan peltiin kiinni, siitä se vasta kova poliittinen viesti tulisikin. Päivän vaikuttamistyö olisi viimeisen päälle tehty.

 

Kansalaisten oletetaankin nykyään tulkitsevan poliittisia vaihtoehtoja poliitikkojen tai politiikkaan vaikuttamaan pyrkivien henkilöiden verkossa julkaisemien erilaisten kuvien perusteella, ja jos teksteistä puhutaan, maksimissaan 280 merkkiä pitkien viestien perusteella. Näissä kirjallisissa tuotoksissa on usein mukana erilaisia linkkejä uutisiin ja toisiin viesteihin sekä erilaisia emoji-symboleita ”helpottamassa” tulkintamme muodostamista meille viestittävästä poliittisesta kokonaisvaihtoehdosta tai ratkaisuehdotuksesta johonkin yksittäiseen haasteeseen.

 

Kun ennen poliitikoksi valittu julisti ja valisti puhumalla ja kirjoittamalla sekä vastailemalla kysymyksiin, elämme nyt aikaa, jossa poliitikko ehkä vain katsoo meitä hiljaa ja arvoituksellisesti kuin Mona Lisa Leonardo Da Vincin taulussa. Meidän tehtäväksemme jää tulkita, mikä on päivän ”maalauksen” ja ”tarinan” poliittinen viesti meille ja koko yhteiskunnalle. Mitä meidän pitäisi ajatella ja tehdä nyt, kun meille on näytetty kuva tai twiitattu uutislinkki? Ottaa ken ties tatuointi käsivarteen, juosta 10 kilometrin lenkki metsässä vai tehdä molemmat ja julkaista sitten vastaavasti myös kuva itsestämme vain kertoaksemme, että me emme vaadi yhteiskunnalta ja poliitikoilta mitään, vaan olemme tulleet tulokseen, että ratkaisemme haasteet itse: ottamalla tatuoinnin, juoksemalla — ja viestimällä niin ikään kaikesta, mitä mieleen tulee.

 

Muutumme itsekin taianomaisen ja kaiken kattavan salaviisauden sanansaattajiksi. Mitä kauempana olemme aatteista ja poliittisesta konkretiasta, sitä fiksummalta näytämme – siis sitä enemmän olemme. Mekin alamme kirjoittaa 24/7 itsestämme toisille tarinaa ja esittämään roolia periaatteellisina mielipidevaikuttajina ja valveutuneina yhteiskunnallisina toimijoina, joita poliitikot voivat tyytyväisinä ja kaikessa rauhassa juoksuttaa. Ylimääräinen energiamme ja ylimääräiset höyryt kun varmasti kanavoituvat omaan performanssimme valmistamiseen. Egoististen yksilöiden hajanaisena joukkona olemme äärimäisen helppo ja vaaraton elementti poliittisesti. Luulemme olevamme vitaalisia, vaikka meidät on poliittisesti steriloitu pelkiksi harmittomiksi lemmikeiksi.

 

Poliitikko on silloin voittanut. Hän on ehkä vain pelkän kuvan itsestään julkaisemalla saanut huomion, mutta siirtänyt kaikki paineet toimintaan muille suojaten samalla itseään. Kukaan itsekin huomiota itselleen ja tarinalleen hakeva ei kehtaa kysyä, miksi poliitikko vaikkapa lataa itsestään jonkin tuokiokuvan verkkoon. ”Mitä väärää?”, esittäisi nokkela poliitikko sitäpaitsi vastakysymyksen (jos edes sitäkään) ja saisi todennäköisesti tuekseen oman, häneen henkilönä identifioituvan, huutokuoronsa. Niin, mikäpäs kukaan toinen on vapaassa maassa ja liberaalissa ilmapiirissä ketään toista näin henkilökohtaisessa asiassa opastamaan. Poliitikkohan on vain rooli, ei mikään 24/7 elämäntehtävä. Asia, joka monelta politiikan henkilöpalvojalta paradoksaalisesti unohtuu tai joka halutaan unohtaa, koska itsekin jo ollaan aloittelevia ”näyttelijöitä” ja osa aikamme metapoliittista näytelmää.

 

Todellinen roolimme tässä näytelmässä on kuitenkin olla hamstereita, jotka juoksevat vimmaisina kovempaa ja kovempaa omassa juoksupyörässään. Jos erehdymme tekemään jotakin muuta kuin, mitä hamsterin kuuluu, meitä joko syytetään tai meille nauretaan. Niinpä, kun päätämme ”repäistä”, valitsemme mieluiten osan naurun kohteena, koska se on se, mihin poliittinen rohkeutemme riittää – Pizzani paloi pohjaan! Olenpa melkoinen mokailija! Ha haa! Mutta toisaalta – tiedättekös – tavallaan melkoinen vallankumouksellinen, koska en välitä siitä yhtään, että pitsani paloi pohjaan ja vielä kerron siitä teille itselleni samalla (emoji-symboleilla) nauraen. En näetkääs voi olla egoisti, koska nauran itselleni näin enkä ota itseäni vakavasti. Muodostan siis poliittisesti varteenotettavan potentiaalin, koska pystyn tarvittaessa uhraamaan henkilökohtaisen arvokkuuden, jotta saan aikaan reaktion itseni ulkopuolella, joka nyt vain tällä kertaa sattui olemaan nauru, koska valitsin tietoisesti naurattaa teitä. (Vitsailullani muistutan, että olen älykkäämpi kuin hamsteri ja voin kyetä muuhunkin. Odottakaas vain! Voin murtaa häkinkin, jos sille päälle satun!)

 

Politiikassa ei toimita enää aatteiden ja vakavasti otettavien periaatteiden varassa ja niiden turvin, koska ne ovat aivan liian poliittisia. Niistä kun voidaan kiistellä luvan kanssa ilman mahdollisuutta puolustaa itseään esimerkiksi loukkaantumalla. Sanoista joutuu vastuuseen toisin kuin postmodernista viestinnästä, ja vastuuta ei haluta enää ottaa. Ja mitä pitemmän kirjoituksen kirjoitat ja mitä pitempään puhut, sitä suuremman riskin otat, että et pelkästään jaa mielipiteitä, vaan mukaan tulee harmaankin sävyjä ja menetät selkeän puolesta ja vastaan -asetelman, jonka saat aikaan nopeasti selkeän tunteen herättävällä kuvalla tai lyhyellä viestillä höysteineen. Pitkät jutut eivät välttämättä saa aikaan välitöntä reaktiota, jolloin menetät yleisöä, jolle näytellä jatkossakin. Ihmisten identiteettien ollessa nykyään häilyväisiä, halutaan omaa epävarmaa identiteettiä ruokkia ja vahvistaa valitsemalla ”menusta” ylipäätäänkin vain itselle helppoja ja nopeasti naposteltavia sekä helposti sulateltavia maistiaisia.

 

Poliittisen puheen tilalle identiteettipolitiikan olosuhteissa onkin tullut mielikuvien maalaaminen eli poliitikoista on tullut eräänlaisia performanssitaiteilijoita, joita toimittajat mainostavat ja joita suuri yleisö sitten arvioi näiden ”ulostulojen” perusteella. Politiikasta tulee silloin helposti aika lapsellista ja typerää.

 

Kun siis poliitikko seuraavan kerran pyytää ”Katso minua” – Älä katso.

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu