Maakuntapohjainen sote-uudistus eteenpäin nyt!

Viime vaalikaudella Sipilän hallituksen sote-uudistus meni pilalle kokoomuksen hallituskysymyksenä ajaman vaarallisen valinnanvapausvirityksen takia. Siinä yksityisille terveysjäteille olisi luotu näkymä, jossa ne olisivat saaneet asiakkaiden valinnanvapauden nimissä haltuunsa nykyistä paljon merkittävämmän määrän terveydenhuollon tuottamisesta niin, että ajan oloon ne olisivat käytännössä syrjäyttäneet lopulta julkisen palvelutuotannon ehkä kokonaan.

 

Julkiselle palvelutuottajalle olisi kyllä aluksi säädetty velvoite aina tarvittaessa tarjota kansalaisille palvelut, jos yksityinen tuottaja ei niitä pystyisikään syystä tai toisesta tarjoamaan. Olisi siis organisoitu julkisen palvelutuotannon kallis reservi varmistamaan, että yksityiset palvelutuottajat voivat tehdä maksimaalisesti rahaa osakkeenomistajille omien strategioidensa puitteissa. Jos ongelmia yksityisen tuottajan operatiivisessa toiminnassa ilmenisi, julkinen olisi ollut aina velvoitettu ottamaan kopin ja hoitamaan potilaat, jotka sen ovea syystä tai toisesta yllättäen kolkuttavat.

 

Koska julkisen vallan ei ole väärän kannustuselementin takia mahdollista laatia yksityiselle palvelutuottajalle sosiaali- ja terveydenhuollon pelkistä hoitosuoritteista maksettavaa systeemiä, asiakkaille olisi laskettu kapitaatiopohjainen (per naama -pohjainen) hinta. Asiakkaan mukana tuottajalle olisi siis lähetetty tietty määrä henkilöperustaisia euroja. Siitä taas olisi seurannut erittäin usein tilanne, jossa maksamme asiakkaasta yksityiselle sektorille hoidon tarpeeseen nähden joko liikaa, jolloin rikastuttaisimme omistajia turhaan — tai sitten liian vähän, jolloin yksityiset tuottajat kikkailisivat annettavan hoidon määrässä tai uhkaisivat lakkauttaa toimintojaan ja pullauttaa potilaat julkiselle sektorille perusterveydenhuoltoon, joka siis olisi siellä jo valmiiksi kalliilla tyhjäkäynnillä odottelemassa näitä potilaita.

 

Julkisen puolen tuottama erikoissairaanhoito olisi myös ollut edelleen nykyiseen tapaansa ottamassa vastaan potilaslähetyksiä yksityisiltäkin tuottajilta, ja on päivän selvää, ettei lähetteitä olisi pystytty julkisella valvonnalla uskottavasti käytännössä riittävästi ja oikeudenmukaisesti kontrolloimaan. Yksityinen terveydenhuolto taitavine liikkeenjohtajineen ja lakiasiantuntijoineen olisi ottanut isännän roolin, ja heittänyt porukkaa erikoissairaanhoitoon miten tahtoo. On kuin olisimme aloittaneet pelaamaan pokeria yksityisen kanssa ja jakaneet kaikki valtit sille uskoen oman pokerinaamamme voimaan. Meille olisi jäänyt vain turvautuminen poliittiseen pluffaamiseen (uhkaamme muuttaa järjestelmän takaisin julkisvetoiseksi, mikä ei edes kansainvälisten kauppasopimusten yksityisille toimijoille takaamien niin sanottujen perusteltujen odotusten suojan luomien oikeushyvien takia olisi ollut uskottavaa), eli olisimme pelanneet siis julkisin varoin pokeria periaatteella ”upporikas tai rutiköyhä” päätyen tässä tapauksessa kansanterveyden osalta jälkimmäiseen olotilaan.

 

Seurauksena olisi ollut ennemmin tai myöhemmin koko julkisen palvelutuotannon alasajo ainakin perusterveydenhuollossa, koska julkiset varat omaan palvelutuotantoon olisivat loppuneet tässä kapitalistin amerikkalaisessa unelmassa kesken. Sen jälkeen muutama iso terveyspalveluyritys olisi jakanut markkinat keskenään lopullisesti. Esimerkki voidaan hakea päivittäistavarakaupasta. Voitot olisivat vain vieläkin huimemmat, koska näiden markkinoiden pyöriminen olisi rahoitettu suoraan verovaroin ja veronmaksajat olisi siis saatettu täydelliseen kuristusotteeseen. Ei tarvitse olla ennustaja, että kymmenen vuoden sisään olisi siirrytty maksullisten lisäpalvelujen kautta vakuutuspohjaiseen terveydenhuoltoon julkisen vallan ajautuessa umpikujaan ja luhistuessa tältä osin kokonaan. Kansalaisten alussa kokema ilo ja juhla asiakkaana vihdoinkin saavutetusta valinnanvapaudesta olisi päätynyt lopussa syvään katumukseen veronmaksajana vailla todellista peruutusmahdollisuutta. Veronmaksajien kannalta kannattavaa laajaa valinnanvapausmallia terveydenhuoltoon on toisin sanoen mahdotonta luoda. Terveysbisneksessäkään ei ole kyse hyväntekeväisyydestä, vaan panos-tuotos -suhteen optimoinnista, kuten pörssissä toimivien teollisuusyritystenkin kohdalla eli terveysbisnestä ei tule käsitellä hyväuskoisen hölmön lailla, vaikka joku puhuisikin siitä eri tavalla.

 

Entäs sitten hoitajien palkat? Moni varmaan ajattelee, että taivas olisi auennut ja vihdoin perus- ja lähihoitajatkin olisivat lyöneet rahoiksi, kun heistä olisi kilpailtu. Kannattaa katsoa, kuinka maanviljelijöiden on käynyt keskittyneen päivittäistavarakaupan renkeinä. Muutaman euron tuntipalkka on monelle alkutuottajalle jokapäiväistä todellisuutta. Hoitajat olisivat saaneet elää lopun elämäänsä pätkätöissä vaihdellen työpaikkaa sen mukaan, minkä palvelutuottajan yksikön asiakkaat olisivat minäkin vuonna valinneet. Alun kova työvoimakilpailu olisi markkinoiden keskittyessä vaihtunut todennäköisesti palkkojen polkemiseen.

 

Kaikesta tästä voi päätellä, että edessä olisi ollut nopeasti joko terveyspalveluiden karsiminen tai todennäköisesti useamman kymmenen prosentin kokonaiskustannusten nousu veronmaksajille. Tehokkuus olisi romahtanut ja kokonaishyvinvointi laskenut. Lopputulos? No, varmaankin yleinen verojen alasajovaatimus ja niin edelleen. Eduskunnassa on paljon päättäjiä, jotka paskat nakkaavat siitä, koska heille kyse on omista intresseistä, kytkyistä ja toki myös ideologiasta. Niiden, joilla on pääomia ja jotka haluavat pääomia itselleen kiivaimmin, pitää saada päättää yhteiskunnassa heidän mielestään enemmän.

 

Nykyisen hallituksen sote-linjaus, jossa säilytetään pohjana viime vaalikauden valinnanvapauden utopistisuuteen kaatuneen sote-uudistuksen tapaan maakunnat, mutta luovutaan valinnanvapaudesta, on sen sijaan Suomen oloihin paras mahdollinen ja tasapainoisin ratkaisu. Siinä yksityinen puoli pakotetaan pysymään edelleen renkinä eli julkinen voi hyödyntää yksityisiä palveluja yksiselitteisenä isäntänä kilpailuttaen yksityisiä. Renkeinä yksityiset palvelutuottajat voivat olla hyviä sparraajia ja apuja julkisen sektorin voittoa tavoittelemattomalle tuotannolle.

 

Erikoissairaanhoidossa nykyään jo valmiiksi olemassa olevien sairaanhoitopiirien määrää luontaisesti hyvin pitkälle noudattelevan maakuntapohjan myötä luodaan laajat julkiset hartiat, jolloin kunnilta otetaan pois terveyspalveluiden järjestäminen ja ne voivat keskittyä aidosti äänestäjienkin mitattavissa olevaan kakun leipomisen tukemiseen nykyään usein katteettomien ja retoristen elinvoimahöpinöiden sijaan. Turhat ja lähidemokratian hetkellisesti tuhonneet kuntaliitosviritykset, joita valitettavasti maakuntasoten puuttuessa ehdittiin tehdä Suomessa kymmeniä, voidaan jatkossa unohtaa tai tehdä kuntaliitoksia vain, jos ne ovat kuntalaisten mielestä paikallisesti luontaisia, hyviä ja tarpeellisia. Sote-maakuntien määrä 21 ei ole minkään luokan ongelma, koska 20:een sairaanhoitopiiriin jaettu erikoissairaanhoitokin toimii käytännössä tällä pohjalla jo nykyään hyvin.

 

Päinvastoin, perusterveydenhuollolle luodaan niin ikään kannustin hoitaa potilaat hyvin, koska nykyisen kuntayhtymäpohjaisen erikoissairaanhoidon ja kuntapohjaisen perusterveydenhuollon eri kukkaroista luovutaan ja tilalle tulee yhteinen lompsa. Asiakkaan pompottelu osaoptimoinnin vähenemisen myötä vähenee sekin. Lääkäreitä pysytään osoittamaan töihin nykyistä paremmin myös pienemmille terveysasemille, koska maakuntapohjaisia työnantajia on vaikeampi lääkäreiden kilpailuttaa ja huudattaa keskenään kuin satoja pieniä kuntatyönantajia. Kymmenistä ylikunnallisista ja erittäin epädemokraattisista perustason sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymistä voidaan luopua. Sairaanhoitopiirien toiminnan siirtyessä maakuntien lipun alle, myös nämä merkittävät vallankäyttäjät otetaan suoraan demokraattiseen ohjaukseen, kun päätöksiä tulevat tekemään erillisillä vaaleilla valitut henkilöt, jotka ovat vastuussa päätöksistään suoraan kaikille äänestäjille eivätkä kunnanisille ja kyläpäälliköille. Poliittisuus nousee, mikä on myönteinen ja tervetullut asia. Viime kädessä valtio vastaa, mikä sekin lisää realismia sekä päättäjille että äänestäjille, ja äänestäjien risut sekä ruusut päätyvät nykyistä todennäköisemmin oikeaan osoitteeseen ja oikeille tahoille. Puolueiden valtakunnallisesti ajaman sosiaali- ja terveyspolitiikan rooli korostuu, mikä alkaa taas kiinnostaa äänestäjiä. Yksityisten palvelutuottajien aseman vahvistamista palvellut populistinen mantra siitä, ettei kansalaista muka kiinnosta mikä on systeemi, kunhan saa palvelun, vähenee. Ainakaan se ei uppoa enää yhtä hyvin kuin nykyisessä epädemokraattisten himmelien sekametelisopassa, jossa päättäjälle taputetaan, kunhan hänkin yhtyy viimeisen viidentoista vuoden aikana soteasioista täysin kujalle ajetun kansalaisen taivasteluun ja päivittelyyn Esson baarin kysymällä kansalaiselta taikakysymyksen: ”Eikö se ole aivan sama, kuka sinulle antaa sen tarvisemasi palvelun, kunhan vain saat sen?” Ja sosiaalisesti lahjakas kansalainen vastaa, että ”kyllä” ja näin hokkus pokkus ongelmat on muka ratkaistu ja päästään taas juomaan kahvia.

 

On toisin sanoen erittäin tärkeää, että pompottelun vähenemisen ohessa kansalaisille tulee sote-uudistuksen myötä myös selväksi sosiaali- ja terveyspalveluiden olevan mitä suurimmassa määrin aina poliittinen kysymys. Ajatus järjestelmästä, jossa julkisin verovaroin jokainen yksittäinen ihminen hakisi itselleen räätälöidyt sosiaali- ja terveyspalvelut oman mielensä mukaan, on vaarallinen utopia, joka käytännössä toimeenpantuna johtaisi lopulta amerikkalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään, kun ensin tajuttaisiin, että yksityisille terveysjäteille olisi luotu sosialistisen kapitalismin hengessä rahantekokone, joka on julkisten varojen ehtyessä pakko purkaa siirtyen vakuutuspohjaiseen terveydenhuoltoon.

 

On jokseenkin käsittämätöntä, että hallituspuolueiden poliitikot eivät ole osanneet tätä nykyistä tilannetta avata tavallisille kansalaisille uskottavasti. Se saa kysymään, ovatko kaikki tässäkään hallituksessa sittenkään sitoutuneet tosissaan nyt esillä olevaan sote-uudistukseen, vai aletaanko nytkin pelaamaan aikaa ja uudistus kaatuu sitten joko ennen seuraavia määräaikaisia eduskuntavaaleja tai ennenaikaisia eduskuntavaaleja? Valveutuneen median pitäisi olla asiasta kiinnostuneempi, vaikka kansalaiset olisivatkin heittäneet pyyhkeen kehään viime vaalikauden jälkeen. Vaalikausi isoissa asioissa kuluu nopeasti hukkaan, jos yhteistä tahtoa tämän kokoluokan uudistuksissa ei aidosti olekaan, kuten viimeksi kävi, kun kokoomus tahallisella toiminnallaan tuhosi eduskunnassa maakuntasoten aikaansaamisen mahdollisuuden syksystä 2015 alkaen pelaten vain aikaa lähes neljä vuotta hyväuskoisten toimittajien raportoidessa kansalaisille aina uusia sote-satuja sitä mukaa, kun niitä keksittiin.

 

Jos alkaa näkyä merkkejä, ettei tämä hallitus saa maakuntasotea käytännössä lainsäädännöllisesti maaliin, hallitus pitää kaataa ajoissa ja käydä uusiin vaaleihin sekä pakottaa puolueet ottamaan aiheeseen tosissaan kantaa ilman savuverhoja ja tekosyitä ja antaa mahdollisuus siinä tapauksessa äänestäjien vaaleissa ratkaista asia, jos päättäjillä ei ole siihen nyt uskallusta ja kykyä. Jos nykysysteemillä jatketaan, kuntien ”konkurssien” myötä sosiaali- ja terveyspalvelut ajautuvat paikallisesti kaaokseen ja monesta hyvästä paikkakunnasta tulee kriisikunta vailla uskottavia tulevaisuudennäkymiä. Lopulta koko Suomi kärsisi, myös isot kaupungit. Sote-uudistuksen lausuntokierros päättyy 25.9.2020 eli ensi viikolla.

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu