Perustuslakivaliokunnasta tehtiin kumileimasin EU-asioissa 1997

Viime päivinä on käyty keskustelua talous- ja rahaliitosta eli kansanomaisemmin ilmaistuna eurosta ja euroon liittyvien sopimusten tulkinnoista. Yksi keskustelussa kysymyksiä esittävä taho on ollut kansakunnan ”unilukkarina” mielellään esiintyvä tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka vuonna 1997 toimi Suomen valtiovarainministerinä Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa.

 

Kesäkuussa 1997 eduskunnassa oli esillä päätöksentekomenettely koskien Suomen siirtymistä euron kolmanteen vaiheeseen eli käytännössä euron käyttöönottamiseen. Asiaa käsiteltiin perustuslakivaliokunnassa, eikä perustuslakivaliokunta ollut yksimielinen siinä, mikä olisi oikea päätöksentekomenettely euron käyttöönottamisesta päätettäessä Suomen osalta. Perustuslakivaliokunnassa keskustan kansanedustajat sekä vasemmistoryhmän Veijo Puhjo olivat sitä mieltä, että hallituksen olisi annettava asiasta lakiesitys, jonka perusteella asiasta (Suomen eurojäsenyydestä) olisi päätettävä eduskunnassa perustuslainsäätämisjärjestyksessä määräenemmistöllä.

 

Perustuslakivaliokunnan silloinen enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä, että Suomi oli jo Euroopan unioniin liittymisestä supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä päättäessään hyväksynyt Maastrichtin sopimuksen perusteella sen, että jos unionissa siirrytään yhteiseen rahaan, Suomi on automaattisesti siinä mukana. Eduskunta oli tosin tuossa yhteydessä edellyttänyt, että asiasta tuodaan aikanaan eduskunnalle ”hallituksen erillinen esitys”.

 

Lipposen hallitus Niinistö valtiovarainministerinään sekä perustuslakivaliokunnan tuolloinen enemmistö tulkitsivat, että aiemmin edellytetty ”hallituksen erillinen esitys” ei tarkoita lakiesitystä, vaan että eduskunnan tahdonilmaus ”hallituksen erillisestä esityksestä” talous- ja rahaliitosta unioniin liittymisestä päätettäessä oli ollut tulkinnanvarainen ja poliittinen, eikä juridinen, koska Suomi ei EU-jäsenyysneuvotteluissa ollut ilmaissut varaumaa talous- ja rahaliittoa koskien ja näin ollen tulkinta asiasta myöhemmin ei olisikaan enää eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsissä, vaan se olisi kansainvälisen oikeuden tulkintaa, joka kuuluisi luonnollisesti kansainvälisille instituutioille, kuten EU-tuomioistuimelle (, jonka omilla ratkaisuillaan annetaan myös aina luoda uutta oikeuskäytäntöä). Lipposen hallituksen nahkapäätös oli, että eurojäsenyydestä annetaan eduskunnalle vain hallituksen tiedonanto, jonka päätteeksi voidaan eduskunnassa yksinkertaisella enemmistöllä tarvittaessa päättää hallituksen luottamuksesta.

 

Samanlaisia ulottuvuuksia kuin 1997, havaitsin toimiessani itse perustuslakivaliokunnan jäsenenä eurokriisin aikaan 2011-2015. Monen asian tulkinta euron osalta kuului käytettyjen asiantuntijoiden sekä sen myötä perustuslakivaliokunnan enemmistön mielestä EU-tuomioistuimelle, ei Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnalle. Jos asia kuului perustuslakivaliokunnalle, tehtävät päätökset perustuivat aina perustuslakivaliokunnan enemmistön aiempiin päätöksiin eli tulkintoihin. Eriäviä ja pykälämuotoon laadittuja mielipiteitä tehtailin euro-asioista 10-20, mutta niistä valtamedia ei kiinnostunut millään lailla, vaikka eriävät mielipiteet perustuslakivaliokunnassa ovat harvinaisia, kuten sanotaan. Tasavallan presidentin en huomannut olevan huolissaan kehityksestä. Kehityksestä, jonka myötä olemme nykytilanteessa.

 

Tämä luovan poliittisen tulkinnan perinne EU-asioissa Suomen osalta alkoi siis Niinistön toimiessa valtiovarainministerinä 1997 ja se jatkuu yhä nykyään hyvin samantapaisena. Ruotsissa tulkinta esimerkiksi eurojäsenyydestä päätettäessä oli hyvin toisenlainen, vaikka Ruotsi liittyi Euroopan unioniin käytännössä tasan samansisältöisellä kansainvälisellä sopimuksella kuin Suomi. Siellä eurosta järjestettiin lopulta kansanäänestys, ja lopputuloksen tiedämme.

 

Suomessa perustuslakituomioistuimena toimivan perustuslakivaliokunnan päätökset sellaisenaan luovat jo itsessään aina uutta tulkintakäytäntöä, kuten edellä kerroin, joten aktiivipoliitikon heräämistä tässä vaiheessa johonkin yli 20 vuotta jatkuneeseen tulkintakehitykseen ikään kuin uutena voi niin ikään pitää enemmän poliittisena luovuutena kuin minään varsinaisena valtiomiestekona. Kaikki Suomen hallitukset siivoavat euro-asioissa sotkuja, jotka on synnytetty jo 1990-luvulla ja sitä seuraavan kerran 2010-luvun taitteessa eurokriisissä, jolloin kokoomus toimi joko valtiovarainministeri- tai pääministeripuolueena. Peruutusvaihdetta erilaiseen euroon ei enää ole, koska yhteinen piikki avattiin noin kymmenen vuotta sitten montaa eri reittiä ja aiemmat sopimus- sekä päätösmenettelytulkinnat ovat uutta oikeuskäytäntöä sekä Suomessa että kansainvälisellä tasolla. Koko kansallisen itsenäisyyden käsite on käytännössä kadonnut tai ainakin muuttanut muotoaan. Politiikasta jotakin oikeasti ymmärtävät käsittävät, että käytännössä valittavana edessä ovat joko EU:n hajoaminen kokonaan tai tie euromaiden muodostamaan liittovaltioon. EU:n olemassaolo tänä päivänä perustuu täysin rahaliittoon.

 

Nyt, kun Suomi Euroopan pienenä reunavaltiona on korviaan myöten tällaisessa talous- ja rahaliitossa kaikkine velvoitteineen ja taloudellisine vastuineen, olisi rehellistä, että ne, joilla on tapahtuneeseen ja käynnissä olevaan kehitykseen jotakin eriävää sanottavaa, kertoisivat yksityiskohtaisesti, mikä on heidän vaihtoehtonsa EU:lle, tai ehkä pikemminkin Suomelle, koska merentakainen Eurooppa ei ole kovinkaan riippuvainen pienestä reunavaltio Suomesta. Jos on jotakin huomautettavaa euro- ja EU-politiikan tulkinnoista, kannattaa esittää tarkkaan ja yksityiskohtaisesti, mikä on pielessä ja mikä on vaihtoehto sekä miten se toteutettaisiin. Mukana sopii olla idealismia, mutta ilman poliittista realismia idealismilla ei ole käytännön politiikassa arvoa. Muuten kyse on enemmänkin akateemisesta pohdiskelusta, poliittisesta viisastelusta ja populistisesta kansankosiskelusta.

 

Vaatisi kapitalistisen talousjärjestelmän syvällisen muutoksen, ja jopa kumoamisen, jos haluttaisiin kulkea oikeasti muuta tietä kuin mitä nyt kuljetaan. Toistaiseksi siihen ei ole ollut valmiuksia ja intoa laajemmin sen paremmin poliitikoilla kuin heidät valitsevilla kansalaisillakaan. Talouskasvusta ja velasta riippuvainen talousjärjestelmä jatkaa kulkuaan, kunnes törmää seinään. Todennäköisesti se tapahtuu siten, että porukkaa tippuu yksitellen kelkasta ja muutosvoima sitä mukaa kasvaa. Pienenä reunavaltiona Suomen ja suomalaisten on turvallisuuspoliittisesti huono olla yksin ajamassa tätä sinänsä ehkä toivottavaakin muutosta. Maantieteellinen asemamme ja se, miten olemme korttimme tähän asti pelanneet, johtavat siihen, että kohtalonyhteytemme linkittyy syvästi siihen, miten Keski-Euroopassa toimitaan ja mihin siellä on valmiuksia.

 

https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Documents/pevl_18+1997.pdf

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu