Pohjois-Korea ja geopolitiikka

Tein keväällä luentopäiväkirjan Pohjois-Koreaan liittyen Jyväskylän yliopistossa pääosin professori Pekka Korhosen ”lontooksi” pitämien luentojen ja muun kurssimateriaalin pohjalta. Luentosarja kaikessa kattavuudessaan oli sen verran mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, että päätin nyt laittaa suomenkielisen luentopäiväkirjani myös tänne Uuteen Suomeen ”kesälukemisiksi” asiasta kiinnostuneille. Varoituksena todettakoon, että se on tieteellisesti muotopuoli ja tulkinnat tämänhetkisestä geopoliittisesta tilanteesta Korean niemimaalla sekä mielipiteet ideologioista ja nykyisestä maailmantilanteesta samoin kuin vertailu Suomeen tässä kirjoituksessa ovat omiani, mutta ne perustuvat luentosarjan fakta-materiaaleihin. Mahdolliset kritiikit mielipiteistä tulee siis kohdistaa minulle ja kiitokset kirjoitukseni faktoista taas kuuluvat pääosin professori Pekka Korhoselle.

 

1 Alustus

Ensimmäisen luennon perusteella on mielenkiintoista verrata Korean kansan ja niemimaan asemaa Suomen kansan ja valtion asemaan suurvaltojen geopoliittisten paineiden puristuksessa. Karrikoiden voi sanoa, että Korean kansa 1940-luvun lopulla jakaantui niin, että pohjoiseen jäivät Kiinaa ja Neuvostoliittoa myötäilleet kansallismieliset kommunistit ja etelään jäivät taas kommunismia vastustavat länsimieliset, jotka saivat tukea pyrkimyksilleen USA:lta, Japanilta, Australialta ja Uudelta-Seelannilta.

Suomeakin on itsenäistymisensä jälkeen 1917 pienenä maana ja lännen ja idän risteyspaikkana yritetty liittää osaksi suurvaltoja tai ainakin niiden ehdotonta vaikutuspiiriä, ja ennen vuotta 1917 Suomen historia oli osa Ruotsin ja Venäjän historiaa. Sittemmin Suomea yritettiin jakaa ulkopuolisten toimesta kahteen leiriin etenkin ennen toista maailmansotaa 1920- ja 30-luvuilla, kun Neuvostoliitto pyrki laajentamaan vaikutuspiiriään länteen ja saamaan takaisin alueita, jotka olivat itsenäistyneet Venäjästä 1910-luvun lopulla tsaarivallan kaaduttua ja kommunistien vasta noustessa valtaan maassa. Suomeen oli kuitenkin 1930-luvun lopulle tultaessa kiirinyt Neuvostoliitosta epävirallista tietoa siitä, miten esimerkiksi amerikansuomalaisille ja muille suomalaisille vasemmistolaisille, joita oli Suomen sisällissodan 1918 jälkeen muuttanut Neuvostoliittoon, oli siellä 1930-luvulla käynyt. Iso osa oli menettänyt henkensä valtiojohtoisissa vainoissa. Stalinin harjoittama terrori omia kansalaisiaan kohtaan sai valtaosan suomalaisista, etenkin poliitikot yli puoluerajojen (poislukien jyrkimmät kommunistit), vakuuttuneiksi siitä, että Suomen ja suomalaisten olisi pysyttävä yhtenäisinä eikä Suomi voinut antaa Neuvostoliitolle mitään merkittäviä myönnytyksiä kauttakulkuoikeuksien myöntämisen tai puolustuksen kannalta strategisten alueiden luovuttamisen muodossa 1930-luvun lopulla, koska se, mikä olisi todennäköisesti suomalaisten kohtalo osana Neuvostoliittoa, oli käynyt ennalta selväksi.

Vaikka Suomi pyrkikin rauhaan Neuvostoliiton kanssa, oli selvää, että jos sotaan jouduttaisiin, olisi siinä kyse silloin koko kansakunnan elämästä ja kuolemasta, eikä tarpeellisesta puolustuskyystä näin ollen voinut tinkiä rauhanneuvotteluissakaan juurikaan. Tämän verrattain laajan yksimielisyyden mahdollisti myös se, että Suomessa käynnistettiin sisällissodan jälkeen 1920-luvulla yhteiskunnallisia olosuhteita parantavia ja tasaavia sosiaalipoliittisia uudistuksia ja sisällissodassa tuomituille hävinneille palautettiin aika nopeasti täydet kansalaisoikeudet. Torpparien ja työväestön asema parani. Oikeistoradikalismi Lapuan liikkeen muodossa nujerrettiin Mänstälän kapinan jälkeen 1932, ja parlamentarisminkin asema vahvistui. Toisaalta oikeistoradikaalien liikehdintä aiheutti kuitenkin sen, että kommunistinen toiminta Suomessa kitkettiin 1930-luvulla pois näkyviltä ”maan alle”, jolloin Neuvostoliitto ei päässyt vaikuttamaan Suomessa niin voimakkaasti. Ilman yleistä pelkoa kommunisteja vastustavien oikeistoradikaalien vallankumouksesta näin ei välttämättä olisi tapahtunut eli Lapuan liike oli Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta tärkeä.

Suomi itsenäistyi 1917 ja sisällissodan jälkeen 1918 Hessenin prinssistä Friedrich Karlista piti tulla Suomen kuningas, mutta päätös peruuntui kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan ja näin ollen myöskin saksalaissuuntaus ja Saksan vaikutus Suomessa heikkeni, mikä korosti Suomen aitoa itsenäisyyttä.

Moni asia oli siis johtanut siihen, että toisin kuin Korea toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvulla, Suomi oli ennen toista maailmansotaa 1930-luvun lopussa varsin yhtenäinen kansakunta ja maa.

 

2 Korean sota

Toisen maailmansodan jälkeen Korean niemimaa, joka oli ollut edelliset vuosikymmenet Japanin miehittämänä, jaettiin kahteen uuteen miehitysvyöhykkeeseen rajan jäädessä 38:n leveyspiirin kohdalle. Pohjoista hallitsi Neuvostoliitto ja eteläistä Yhdysvallat. Tämä oli sinänsä erikoista, koska sodan aloittanut Japani olisi ollut luonnollisempi ja perustellumpi maa-alue miehitysvyöhykkeisiin jaettavaksi, mutta Yhdysvallat halusi miehittää Japania yksin ikään kuin palkintona toisen maailmansodan ratkaisemisesta itä-Aasiassa.

Sellaista Korean sotaa, jossa kuoli lopulta 2-3 miljoonaa siviiliä ja ainakin yli puoli miljoonaa sotilasta 1950-1953, ei olisi varmaankaan koskaan nähty, ellei niemimaata olisi jaettu ja elleivät suurvallat USA ja Kiina olisi rohkaisseet osapuolia sotimaan keskenään tarjoamalla niille omaa sotilaallista ja taloudellista tukeaan. Neuvostoliitto oli hyvin pitkälle vetäytynyt pohjoisesta jo aiemmin, koska sillä oli paljon jälleenrakentamista Euroopassa eikä se halunnut ajautua sotimaan Yhdysvaltoja vastaan. Kiina taas halusi tukea pohjoisen kommunisteja ja korvata sisällissodassaan 1945-49 pohjoiskorealaisilta saamansa sotilaallisen avun sekä estää Yhdysvaltoja asettumasta niemimaalla sen rajoille.

Teollistunein alue jäi osaksi Pohjois-Koreaa ja Pohjois-Koreassa myös toteutettiin nopeasti maatalousmaan uudelleenjako, mikä tuntui väestöstä oikeudenmukaiselta. Pohjois-Korean elintaso oli tuohon aikaan parempi kuin Etelä-Korean. Etelä-Koreassa tunnelmat olivat kaoottiset, eikä mitään oikeudenmukaisia uudistuksia tehty. Ilman ulkovaltojen vaikuttamista ja geopoliittista kiinnostusta Korean niemimaahan, Korea tuskin olisi tuolloin jakautunut kahdeksi eri valtioksi, vaan maasta olisi todennäköisesti tullut kauttaaltaan vallankumouksellinen ja kansallismielinen kommunistinen valtio, kuten Kiinasta tuli. Sen hallinto olisi todennäköisesti aikojen saatossa maltillistunut ja maa liittynyt YK:hon, kuten Kiinan osalta tapahtui. Eittämättä tämä olisi tapahtunut toki jonkinlaisen sisällissodan kautta, mutta ilman miljoonia ihmisuhreja.

Ottaen huomioon sen, että niemimaan eteläosissa esiintyi paljon väkivaltaa toisinajattelevia vasemmistolaisia vastaan, ja elinolot olivat kehnot ilman näkymää paremmasta tulevaisuudesta, voi pohjoisen alueen kommunistisen hallinnon hyökkäystä etelään pitää jossakin määrin ymmärrettävänä, etenkin kun Korea maana ei ollut toisessa maailmansodassa itse varsinainen osapuoli, jolloin jako kahteen valtioon oli siis keinotekoinen ja ulkoa pakotettu. Ulkovallat olivat Korean sisällissodan varsinaisesti alkaessa jo poistuneet maasta, ja Pohjois-Korea valloitti Etelä-Korean parissa viikossa kiinalaisten ”vapaaehtoisten” ja Kiinan sisällissodassa kouliintuneiden pohjoiskorealaisten joukkojen myötä. Kiinan osallisuus sotilaallisiin tapahtumiin antoi luonnollisesti moraalisen oikeutuksen Yhdysvalloille YK:n operaation kautta puuttua tilanteeseen ja lähteä sodan osapuoleksi Etelä-Korean hallintoa tukien.

On tavallaan paradoksaalista ja älytöntä, että Kiinan antaman sotilaallisen avun ja Yhdysvaltojen ”rauhanturvaoperaation” seurauksena niemimaalla kuoli miljoonia ihmisiä rajan pysyessä käytännössä lopulta samassa paikassa, mihin se oli toisen maailmansodan jälkeen suurvaltojen toimesta asetettu. Kaikesta Korean sotaan liittyvistä yksityiskohdista voi päätellä, että tärkeämpää kuin ihmishenget ja länsimainen sivistys, Yhdysvalloille oli sen oma geopoliittinen asema. Tämä on siinä mielessä erikoista, että Japania vastaan aiemmin sotinut Yhdysvallat vastusti itse Japanin keisarikunnan geopoliittisia pyrkimyksiä 1930-luvulla. Kiinalla sen sijaan oli mielestäni ehkä jonkinlainen perusteltu oikeutus pitää sodan eskaloiduttua kiinni siitä, ettei Yhdysvalloista tulisi sen varsinaista naapurivaltiota, koska Yhdysvaltojen miehitysvyöhyke Koreassa toisen maailmansodan jälkeen ei ulottunut Kiinan rajoille eikä Yhdysvallat ylipäätään sijaitse Aasiassa. Yhdysvaltojen politiikkaa ja motiiveja kuvastaa myös kenraali McArthurin suunnitelmat tiputtaa Kiinan Mantsuriaan 30-50 atomipommia, jotta Korean niemimaan Kiinan-raja saataisiin vuosikymmeniksi ei-sotilaalliseksi alueeksi radioaktiivisen säteilyn myötä.

 

3 Pohjois-Korean ideologia ja ”uskonto”

On oleellista ymmärtää, että kommunistinen maa, kuten Pohjois-Korea, ei voi olla koskaan liberaali demokratia, koska liberaalit demokratiat perustuvat kapitalistiseen markkinatalouteen, ja markkinataloudessa markkinat ohjaavat kansalaisia, jotka ovat ennen kaikkea kuluttajia. Markkinat kertovat kuluttajakansalaisille – ainakin epäsuorasti – mitä heidän kannattaa tehdä ja mitä taas ei. Lainsäädäntö antaa vain reunaehdot, mutta se ei liberaaleissa demokratioissa anna mitään elämänohjeita siitä, miten kansalaisen tulisi toimia. Lähtökohta länsimaissa tosin on nykyään myös puhtaan materialistinen kuten perinteisessä marxilaisessa kommunismissa (, jota kommunismin suuntausta Pohjois-Korea ei edusta).

Kommunistisessa järjestelmässä, jossa ei ole markkinataloutta ohjaamassa kansalaisia välillisesti, valtiovallan on politiikalla kerrottava kansalaisille, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa ja mikä taas ei, jotta kansakunnan kannalta riittävät materialistiset tavoitteet voidaan saavuttaa mahdollisimman onnistuneesti. Lähtökohtana on kaikkien hyvinvointi, ei vain yksilön hyvinvointi. Kommunismiin myös liittyy pyrkimys tuhota kapitalismi ja muuttaa koko maailma kommunistiseksi, koska silloin kaikkien materiaalinen elintaso voitaisiin myös turvata tasapuolisesti. Kommunistisesta näkökulmasta analysoituna epäkohdat materiaalisessa elintasossa ikään kuin johtuvat siitä, että kapitalistisia yhteiskuntia (ja taloudellista imperialismia) maailmassa yhä on.

Pohjois-Koreassa politiikka on kuitenkin myös eräänlaista moralistista politiikkaa, joka uskonnollisen opin tapaan kertoo kansalaisille syvällisemmin, mikä on oikein ja mikä väärin. Jos Pohjois-Koreaa vertaa kristilliseen teokratiaan, niin Jumalan asemassa on valtakunnan johtaja ja kirkon asemassa puolue. Säännöt ovat olemassa ja niiden noudattamista valvotaan, mutta tavallinen kansalainen ei pysty tulkitsemaan sääntöjä yksiselitteisesti. Pohjois-Korea on hierarkkinen yhteiskunta, jossa aatteellisten opinkappaleiden tulkinta on viime kädessä maan johtajalla, aina joka tapauksessa maan kommunistisen puolueen hallinnolla. Myöskään rangaistuksista ei voi tietää varmuudella etukäteen. Kaikki tämä johtaa siihen, että kansalaiset ovat hyvin kuuliaisia ja itsesäätely toimii niin yksilötasolla kuin kollektiivisesti jatkuvan (itse)tarkkailun myötä. Ilmapiiri ja yhteiskunta ovat omiaan yhdenmukaistamaan kansalaisten käyttäytymistä. Kansa on tärkeä, mutta viisaus asuu johtajissa. Johtajat eivät mene kansan keskuuteen oppimaan kansalaisilta ja mielistelemään heitä, vaan pikemminkin näyttämään ja kertomaan, miten asiat voi tehdä entistäkin paremmin. Pohjois-Korean yhteiskunta on kaukana populistisesta politiikasta, se on pikemminkin elitistinen ja autoritaarinen. Keskiössä on strategisuus, jolla hallitaan ja käsitellään ihmismassoja ja saadaan asioita aikaiseksi.

Pohjois-Koreassa harjoitetaan itseluottamuksen politiikkaa (Juche), joka perustuu ajatukseen, ettei ole olemassa mitään yhteiskunnallisia luonnonlakeja toisin kuin esimerkiksi Marx esitti väittäessään yhteiskunnallisen kehityksen vääjäämättä etenevän feodalismista, kapitalismin ja sosialismin kautta kommunismiin. Marxismissa – ja miksei myös kapitalismissa – keskiössä on systeemi, järjestelmä. Systeemi johtaa, ei ihminen. Pohjois-Koreassa kuitenkin uskotaan, että lopulta ihminen voi päättää kaiken. Kyse on vain (poliittisesta) tahdosta ja sen toimeenpanosta. Ihminen – kollektiivisesti ajateltuna siis kansakunta – määrää kohtalonsa itse, kunhan vain on yhtenäinen, vahva ja itsenäinen.

Tästä ajattelusta seuraa hyvin nationalistista kommunismia. Ollaan henkisesti hyvin lähellä ehkä jopa kansallissosialismia. Yhteistyötä toisten maiden kanssa tehdään, mutta vain jos se on oman maan kannalta välttämätöntä. Kansainvälinen yhteistyö ei ole itseisarvo. Mahdollisimman pitkälle pyritään omavaraisuuteen kaikessa. Tärkeämpää kuin yhteiskuntaluokkien korostaminen on oman kansakunnan ja sen yhtenäisyyden korostaminen. Tekninen kehitys ja modernisaatio, johon esimerkiksi Kiinassa suhtauduttiin 1970-luvulla hyvin kriittisesti, ikään kuin välttämättömänä pahana, nähdään taas Pohjois-Koreassa tavoiteltavana. Pohjois-Koreassa kommunismin onnistumista mitattiin Kim Il Sungin aikana myös kansakunnan elintason nousulla, mutta tuskin silloinkaan yksilökeskeisesti.

Voi todeta, että Kim Il Sung oli hyvin kunnianhimoinen. Hän halusi luoda omannäköisensä kommunistisen opin, joka sopisi juuri geopoliittisesti suurvaltojen välissä sijaitsevalle Pohjois-Korealle, mutta joka olisi myös ikään kuin ulkoapäin tarkasteltuna kilpailukykyinen taloudellisessa mielessä ja jota muuallakin ihailtaisiin. Tieteelle annettiin paljon painoarvoa, ja toisten kommunistimaiden esimerkkejä ei haluttu noudattaa sellaisenaan, vaan kaikesta haluttiin tehdä parempia sovellutuksia käyttäen kuitenkin kommunistimaiden apua ja ideoita sekä yhteistyötä niiden kanssa mahdollisimman paljon omaksi hyväksi oman itsenäisyyden pönkittämiseksi.

 

4 Pohjois-Korean talous ja ankara marssi

Kommunistien mielestä yksityistalous on ajettava alas ja tuhottava, koska ihminen on luonnostaan omaa etuaan tavoitteleva, ja siten taipuvainen kapitalismiin. Pitää luoda ikään kuin ”uusi ihminen”. Kapitalismi taas on uhka kommunistiselle järjestelmälle. Pohjois-Korea kävi kauppaa Kim Il Sungin aikana muiden kommunistimaiden kanssa ja myös länsimaiden kanssa, vaikka pitikin kiinni ideologisella tasolla periaatteistaan. Kaupankäynti ulkomaiden kanssa oli vain materialistista, ei ideologista.

Pohjois-Korea ajautui vaikeuksiin 1970-luvun lopulta alkaen, kun kommunistisen Kiinan johtaja Deng Xiaoping hyväksyi markkinatalouden harjoittamisen kommunistisen puolueen valvonnassa. Tämä oli täysin vastoin Mao Zedongin oppeja, joita Xiaopingin edeltäjä Hua Guofeng oli joutunut lojaalisuutensa osoittamisekseen pakosta noudattamaan. Pohjois-Koreassa Kim Il Sungin seuraaja, Sungin poika Kim Jong Il joutui vastaavaan asemaan kuin Mao Zedongin seuraaja. Koska koko Pohjois-Korea rakentui Kim Il Sungin henkilökultille, ei poika voinut kyseenalaistaa isänsä oppeja, vaan jatkaa siitä, mihin isän kaudella jäätiin, vaikka maailma ja olosuhteet muuttuivat. Markkinataloutta ei ollut lupa missään muodossa harjoittaa Pohjois-Koreassa.

Kun Kiina 1978 kytkeytyi globaaliin markkinatalouteen, ja kommunistiset maat etenkin Neuvostoliiton johtajan Gorbatshovin uudistuspolitiikan myötä alkoivat lähentyä länsimaita 1980-luvulla, Pohjois-Korea ei saanut enää ”asevelihintaan” tarvitsemiaan tuotannontekijöitä, kuten polttoaineita ja teknologiaa. Se tarkoitti entistä ankarampaa ponnistelun tarvetta pohjoiskorealaisille tehdas- ja maatyöläisille. Kuitenkaan ahkeruudesta ei saanut sen parempaa henkilökohtaista palkintoa, mikä oli omiaan pikku hiljaa nakertamaan työmoraalia maassa.

Kun Pohjois-Korealla ei ollut varaa maksaa ulkomaan tuonnista edes kommunistimaille, nekin käänsivät sille selkänsä, ja näin tilanne alkoi muodostua katastrofaaliseksi. Pohjois-Korealla ei ollut rahaa, koska se kävi paljolti vaihtokauppaa. Neuvostoliiton ja sosialismin romahtaminen muualla maailmassa merkitsi Pohjois-Korealle jo käytännössä nälänhätää, kun luonnonolosuhteetkaan eivät niemimaan pohjoisosissa olleet riisinviljelylle suotuisat vaihtelevien ja etelää kylmempien ja kuivempien ilmasto-olosuhteiden takia ja väestön määrä oli kuitenkin tuplaantunut Pohjois-Korean syntyvuosista. Tehtaat eivät enää toimineet kunnolla, kun polttoaineiden ja energiantuonti oli tyrehtynyt. Uusia osiakaan koneiden korjaamiseksi ei enää saatu. Myös varastamista tehtaista alkoi esiintyä, koska valtiolla ei ollut varaa maksaa edes aina palkkaa työntekijöille ja heillä perheineen taas oli nälkä. Nälkään ja puutteeseen kuoli 1991-2002 arviolta 240 000 – 3,5 miljoonaa pohjoiskorealaista. Pahimmat vuodet olivat 1994-98. Korruptio yleistyi ja kansalaiset alkoivat käydä kauppaa keskenään, vaikka se ei ollut sallittua.

2000-luvun alussa padot alkoivat murtua, kun Pohjois-Korea kävi kauppaa Kiinan ja Japanin kanssa ja Etelä-Korea aloitti liennytyspolitiikkansa tarkoituksenaan lähentää Pohjois-Koreaa ja Etelä-Koreaa. Päivittäistavarat saivat ensimmäistä kertaa varsinaiset hinnat ja inflaatio oli 200 %. 2003 Pohjois-Korean johto nostikin kädet pystyyn ja alkoi sallia yksityisten ihmisten kaupankäynnin. Se oli varmaankin ainoa keino hillitä inflaatiota, kun hinnat määräytyisivät entistä enemmän kysynnän ja tarjonnan lain perusteella. Yksityiset markkinat rehottivat jo joka tapauksessa.

Kim Jong Il väisteli vastuutaan ja alkoi 1990-luvulla esiintyä pikemminkin armeijan kuin koko poliittisen koneiston johtajana. Syypäiksi maan alennustilaan nimettiin ulkovaltojen kauppa- ja talouspakotteet, ja erityisesti Yhdysvallat. Sotaretoriikka tuli talousretoriikan tilalle

2009 (piilo)kapitalismi oli lyönyt Pohjois-Koreassa jo niin vahvasti läpi, että markkinat eivät olleet enää lainkaan valtiojohdon hallittavissa. Niinpä maassa toteutettiin rahauudistus, jolla asetettiin noin 100 dollarin rahanvaihtokatto eli vanhaa rahaa saattoi vaihtaa uuteen vain noin sadan dollarin arvosta, jolloin ne, jotka olivat tavalla tai toisella rikastuneet Pohjois-Korean mittapuulla merkittävästi, menettivät ”ylimääräiset rikkautensa”. Niinpä ihmiset siirtyivät ulkomaan valuuttoihin. Julkiseksi syntipukiksi kaaokseen nimettiin keskuskomitean suunnittelu- ja talousjohtaja Pak Nam Gi, joka ”poistettiin” 2010 ja julistettiin kaikkien aikojen petturiksi 2013, kun valtaan oli Kim Jong Ilin kuoleman jälkeen astunut jo hänen poikansa Kim Jong Un.

Naiset pyörittivät kaupankäyntiä 2009, kun miehet yhä kävivät töissä tehtaissa, vaikka tehtaat eivät välttämättä edes kunnolla toimineet. Youtube-videot pohjoiskorealaisten yksityisistä ruoka- ja tavaramarkkinoista ovat hyviä todisteita siitä, että Pohjois-Korean kommunistinen järjestelmä ei ole aukoton, mutta pulaa monista meille länsimaalaisille tavanomaisista ja kaupoista hankittavista tuotteista Pohjois-Koreassa on.

Ajatus, että meillä länsimaissakin voisi joskus tapahtua jossakin muodossa tällainen taloudellinen romahdus ja syntyä yhteiskunnallinen alennustila, lienee nyt korona-epidemian käynnistyttyä relevantimpi ja ajankohtaisempi kuin koskaan sitten toisen maailmansodan ja 1920-1930-luvun lamojen. Koko globaali kapitalistinen talousjärjestelmä, ainakin vapaa markkinatalous, voi murentua.

 

5 Aurinkoiset vuodet ja pilvisää

Se, että Korean niemimaan tilannetta olisi syytä analysoida ennen kaikkea Yhdysvaltojen intressit ja vaikuttavuus huomioiden, vaikuttaa luennon ja artikkelin jälkeen hyvin perustellulta lähtökohdalta. Etelä-Korea USA:n liittolaisena ja tukikohtana antaa USA:lle mahdollisuuden tarkkailla teknisesti tehokkaasti suurvalta Kiinan sotilaallista toimintaa niemimaalta käsin ja näin se paitsi parantaa Pohjois-Amerikan jo entuudestaan poikkeuksellisen hyviä puolustusedellytyksiä, antaa Yhdysvalloille myös paremman mahdollisuuden sotilaallisesti tarvittaessa uhata ja painostaa sen ykköskilpailija Kiinaa Etelä-Koreasta käsin, jos sellainen olisi syystä tai toisesta sen intresseissä. USA:n sotilaallinen läsnäolo niemimaalla myös laajan Venäjän läheisyydessä palvelee maan etua. Venäjä ja Kiina ovat alkujaan syyt, joiden takia USA asettui Etelä-Koreaan.

USA:n maailmanlaajuista sotilaallista ylivoimaa kuvastaa se, että sen asevoimien budjetti on yhtä suuri kuin sotilaallisesti seitsemän seuraavaksi suurimman valtion asevoimien budjetit yhteensä. USA siis pystyy varsin hyvin suojelemaan saavutettuja etujaan. Sillä on maailmassa toistaiseksi eniten myös taloudellista ja diplomaattista valtaa. Ja arvioista riippuen sillä on vähintäänkin sata- tai jopa tuhatkertaiset sotilaalliset voimavarat Pohjois-Koreaan nähden eli jos se haluaisi, se pystyisi ainakin tuhoamaan Pohjois-Korean itsessään sotilaallisesti varsin helposti. Valloittaminen ja miehittäminen ovat aina toki eri asioita, mutta käytännössä Pohjois-Korea ei ole USA:lle todellinen sotilaallinen uhka. Korkeintaan se on poliittinen uhka, jos se saisi kehiteltyä sellaisen ydinaseen, jolla se voisi jotenkin uhata Yhdysvaltoja siten, että Yhdysvallat joutuisi neuvottelemaan sen kanssa nykyistä paljon tasavertaisemmin.

Pohjois-Korean olemassaolo ja sen olemassaolon kyseenalaistaminen ja uhkaaminen pysyvästi niin, että Pohjois-Korea joutuu ylläpitämään laajaa armeijaa, joka kykenee uhkaamaan tosiasiassa ainakin Etelä-Koreaa ja suuren yleisön mielikuvissa ehkä jopa Yhdysvaltoja, on Yhdysvalloille kuitenkin tärkeä ja hyvä asetelma, jolla se saa perusteltua samaiselle suurelle yleisölle ja kansainväliselle yhteisölle sotilaallisen läsnäolonsa Etelä-Koreassa.

USA siis toiminnallaan välillisesti ruokkii ja ylläpitää Pohjois-Korean aseistautumista, joka taas muodostaa potentiaalisen ja uskottavan uhkan Etelä-Korealle, jolloin USA:n on välttämätöntä olla alueella sotilaallisesti läsnä ja poliittisesti aktiivinen. Kyseessä on eräänlainen kehä ja kylmä sota. USA:n geopoliittisissa intresseissä ei ole ollut tehdä rauhaa Pohjois-Korean kanssa, eikä Pohjois-Korea valtiona ole päässyt profiloitumaan sillä tavalla, että sen tahtoa rauhaan pidettäisiin millään tavalla uskottavana. Päinvastoin, maasta on syntynyt – ja osin synnytetty – mielikuva sotahullusta roistovaltiosta, joka sortaa mielivaltaisesti myös omaa kansaansa, jotta Kimien dynastia pysyisi vallassa. Myös Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestelmälle ulkoinen uhka on tietyllä tavalla tarpeellinen, mutta toki talouspakotteet ovat olleet myös aidosti valtavan haitallisia sille.

Toisaalta, on vaikea uskoa, ottaen huomioon Pohjois-Korean historia ja yhteiskunta, että se tyytyisi vain rauhalliseen rinnakkaiseloon Etelä-Korean kanssa, jos Etelä-Korean turvana ei todella olisi sellaista sotilaallista suurvaltaa kuten Yhdysvallat. Myös Kiina saattaisi toimia koko Korean niemimaan suhteen aivan toisin kuin se nyt on toiminut ja toimii, ellei USA olisi siellä läsnä. USA:n läsnäolo alueella turvaa myös Japania.

Voi olla, että alkujaan olisi ollut historiallisesti oikeutettua, että Korean nimimaalle olisi Japanin hävittyä toisen maailmansodan syntynyt Kiinan tapainen yksi yhtenäinen kommunistinen korealaisten oma valtio, joka olisi sittemmin liittynyt osaksi YK:ta ja omaksunut myös kapitalistisia piirteitä. Koska näin ei kuitenkaan käynyt, vaan niemimaa on ollut jakautuneena kahteen keskenään totaalisen erilaiseen valtioon ja yhteiskuntaan, joita on siitä ja laajemmista geopoliittista syistä ehkä mahdotonta yhdistää, Korean nimimaan jakautuneisuus kahdeksi valtioksi ja tämän varmistaminen ovat nykyhetkestä tarkasteltuna ainakin eteläkorealaisten kannalta oikeudenmukainen tilanne. Se, mitä pitäisi ehkä tehdä, olisi yrittää kytkeä Pohjois-Koreaa osaksi kansainvälistä poliittista järjestelmää ja yrittää auttaa sitä taloudellisesti kestävämpään toimintaan. Se ei kuitenkaan tunnu olevan suurvaltojen intresseissä, eikä Pohjois-Korean johto ole tehnyt tällaisen kehityskulun mahdollistamisesta mitenkään helppoa. Kyseessä vaikuttaa olevan jonkinlainen pattitilanne ja kauhun tasapaino monessakin suhteessa.

Toki, voi olla, etteivät Yhdysvaltojen Etelä-Koreaan tuomat asejärjestelmät turvaa Etelä-Koreaa tositilanteessa Pohjois-Korean ydinasehyökkäykseltä käytännössä riittävän tehokkaasti, vaan ne on suunniteltu Kiinan ja Venäjän Amerikan mantereelle muodostamaa uhkaa vastaan. Siihen nähden Etelä-Korea maksaa tilanteesta poliittisesti ja taloudellisesti paljon Kiinan sille asettamien taloudellisten vastatoimien takia. Tietäen Yhdysvaltojen halun pysyä niemimaalla, Etelä-Korean olisi siis mahdollista kontrolloida alueensa sotilaallista käyttämistä itsensä kannalta nykyistä järkevämmin niin, että se saisi USA:n läsnäolosta kaiken mahdollisen hyödyn mutta mahdollisimman vähän haittoja. On aivan hyvä kysymys, miksi se ei niin tee, vaan vaikuttaa alistuvan USA:n tahtoon.

 

6-7 Kiinan geopolitiikka

Olen aina ihmetellyt, miksi kommunistinen Kiina ei ole varsinaisesti Pohjois-Korean liittolainen. Ilmeisesti Pohjois-Korea ei tosiaankaan ole luottanut Kiinaan, koska Kiina ei ole ollut enää pitkään aikaan puhtaasti kommunistinen, ja sen kommunismi on muutoinkin lähtökohdiltaan ollut ideologisesti aina hieman erilaista kuin Pohjois-Korean kommunismi. Lisäksi Kiina on veljeillyt milloin Neuvostoliiton (Venäjän) ja milloin Yhdysvaltojen kanssa, ja Pohjois-Korea taas on pieni valtio, jonka intressit voivat ajautua törmäyskurssille paitsi Kiinan, myös Kiinan liittolaisten kanssa, ja ehkä siksi Pohjois-Korea on ollut varovainen Kiinankin suhteen. Kiina kun pyrkii hakemaan liittolaisia sieltä sun täältä omaksi suojakseen ja oman poliittisen sekä taloudellisen vaikutusvaltansa kasvattamiseksi, ja Pohjois-Koreassa ymmärretään se. Onhan Kiinalla läheiset suhteet myös Etelä-Korean kanssa, vaikka USA:n THAAD-puolustusjärjestelmä Etelä-Koreassa onkin suhteita viilentänyt. Varsinaisia liittolaisia Kiinalla tosin ei vielä juurikaan Kaukoidässä ole, koska se ei ole kyennyt houkuttelemaan niitä samalla tavalla kuin USA, vaikka Kiina onkin jo maailman suurin talous ja sen sotilaallinen kyvykkyyskin on jatkuvasti nousussa suhteessa muuhun maailmaan.

Kiinalle muusta maailmasta eristäytyneellä ja taloudellisesti marginaalisella Pohjois-Korealla taas ei sellaisenaan ole mitään suurempaa hyötyä muuta kuin hädässä puskurivaltiona. Kiina kuitenkin haluaisi hyödyntää Pohjois-Koreaa enemmän ja ottaa siitä tiukempaa otetta. Niinpä onkin luonnollista, että Kiina on pyrkinyt integroimaan Pohjois-Koreaa itseensä ja sitä kautta muuhun maailmaan rakentamalla Pohjois-Korean Kiinaan yhdistävää infrastruktuuria kuten tiestöä ja toisaalta lisäämällä markkinaehtoista bilateraalista kaupankäyntiä. Tarkoituksena on myös ruokkia pohjoiskorealaisten kiinnostusta Kiinaa ja sen yhteiskuntaa kohtaan ja tehdä siitä lopulta riippuvaisempi Kiinasta. Kaupankäynti, yhteiset hankkeet, turismi ja koulutusvaihto ovat olleet avainasemassa siinä. Pohjois-Koreasta voisi tulla Kiinalle liittolainen, kunhan Kiina saisi muokattua mielialoja siellä Kiinalle suotuisammiksi. Ilmeisesti niin on myös osittain käymässä, sillä Pohjois-Korean hallintoa on alkanut kiinnostaa Kiinan tapa yhdistää kommunistista autoritaarisuutta ja markkinataloutta toisiinsa. Kiina on ollut taloudellisesti viime vuosikymmenten menestystarina maailmassa. Sen poliittinen vaikutusvaltakin on kasvanut maailmassa merkittävästi, vaikka maa loukkaakin ihmisoikeuksia surutta. Ehkä Pohjois-Koreassa ollaan valmiita nimellisesti tinkimään puhtaasta itsenäisyydestä ja ideologiasta, jos Pohjois-Korean hallinto laskee, että tekemällä niin, se itse asiassa parhaiten varmistaa olemassaolonsa ja maata johtava dynastia oman suosionsa. Kiina levittää vaikutusvaltaansa ja parantaa geopoliittisia asemiaan laajentamalla kuljetus- ja muita verkostojaan myös Eurooppaan, Lähi-itään ja Afrikkaan. Idän suuntaanhan Kiina on tietyllä tavalla USA:n ja sen liittolaisten eristämä, ja sotilaalliseen suurvaltaan Venäjään Kiina ei täysin luota.

Kiinan huoli Pohjois-Korean ydinaseesta ja Pohjois-Korean ydinaseohjelmaan liittyvät pakotteet voivat perustua paitsi itse aseen mahdolliseen lähialueille ulottuvaan tuhovoimaan, myös tosiasiassa siihen, että ydinaseiden turvin Pohjois-Korea olisi itsenäisempi ja saattaisi parempien neuvotteluasemien takia kiristää Kiinaa jollakin tavalla ja kilpailuttaa esimerkiksi Kiinaa ja Yhdysvaltoja keskenään omaksi edukseen. Tehokkaat ja toimivat ydinaseet Pohjois-Koreassa saattaisivat lisätä USA:n läsnäoloa Kiinan lähialueilla entisestään, mikä taas ei miellyttäisi Kiinaa.

Huolimatta niemimaalla 70 vuotta sitten käydystä Korean sodasta, monen eri osapuolen pakotepolitiikasta ja historiallisesta epäluottamuksen ilmapiiristä Koreoiden ympärillä, tällä hetkellä tilanne niemimaalla on suhteellisen vakaa ja rauhallinen.

 

8-9 Japani

Japanin suhteet molempiin Koreoihin ovat olleet toisen maailmansodan jälkeen hanakalat, koska Japani hallitsi Korean nimimaata miehittäjänä useita vuosikymmeniä aina vuoteen 1945, minkä jälkeen pääosa Japanissa asuneista kahdesta miljoonasta korealaisesta palasi Koreaan.

600 000 jäi kuitenkin yhä Japaniin, vaikka Japani mitätöi heidän kansalaisuutensa. 1950-luvun lopulla Japani hankkiutui eroon kymmenistä tuhansista maahan asumaan jääneistä korealaisista tekemällä asiasta sopimuksen Pohjois-Korean, Punaisen Ristin ja muuttohalukkaiden korealaisten itsensä kanssa. Heidän siirtolaisuutensa Pohjois-Koreaan pohjautui nimellisesti vapaaehtoisuuteen, mutta käytännössä näitä paluumuuttajia harhautettiin. He luulivat olevansa aidosti tervetulleita Pohjois-Koreaan ja että Pohjois-Korea olisi heille onnenmaa, mutta tosiasiassa heitä kannustettiin muuttamaan sekä Japanin että Pohjois-Korean toimesta ilman että heille olisi kunnolla kerrottu tosiasioita tulevasta elinympäristöstään ja asemastaan. Japani halusi heistä eroon, koska monien heistä uskottiin olevan vasemmistolaisia, (mikä toki ei välttämättä ollut täysin aiheeton epäily, jos joku halusi muuttaa Pohjois-Koreaan), mutta pääsyy muuttohaluihin lienee ollut kuitenkin aito kaipuu oman kansan pariin pois yhteiskunnasta, jossa korealaiset olivat niin sanotusti toisen luokan kansalaisia. Pohjois-Korea taas halusi Japanista koulutettua ja kouliintunutta työvoimaa.

Pohjois-Koreassa kansalaiset pitivät kuitenkin heitä Japani-taustan takia epäilyttävinä, ja monet heistä joutuivat uudessa maassa myös huonoihin ja raskaisiin töihin, joilla ei ollut mitään tekemistä osaamisen ja koulutuksen kanssa. Etelä-Korea ei halunnut vastaanottaa korealaisia Japanista, koska pelkäsi niin ikään heidän olevan vasemmistolaisia. Toisaalta Etelä-Korea ei ilahtunut kuitenkaan siitäkään, että Japani päätti asioida sen seurauksena Pohjois-Korean kanssa.

Japani yritti assimiloida maahansa jääneet korealaiset yhteiskuntaansa, mikä tarkoitti, että korealaisten olisi tullut ensisijaisesti tunnustautua japanilaisiksi, puhua japania, käydä japanilaista koulua ja niin edelleen. Monikulttuurisuus ei ollut muodissa. Niinpä Japani ei suostunut tukemaan esimerkiksi korealaisia kouluja Japanissa, ja koska tukea kouluille ei tullut enää Etelä-Koreastakaan, Pohjois-Korea on tukenut niitä taloudellisesti. Tämä on monien japanilaisten, erityisesti äärioikeistolaisten silmissä, näyttänyt siltä, että korealaiset koulut Japanissa ja opetus niissä liittyisivät jotenkin Pohjois-Korean valtioon, vaikka näin ei ole. Koulut ovat opetussisällöltään täysin vertailukelpoisia japanilaisiin kouluihin, vaikka ne eivät välttämättä olekaan välineistöltään yhtä varusteltuja ja rakennuksina yhtä siistejä tai moderneja kuin japanilaiset koulut.

Japanissa korealaisia kouluja diskriminoidaan yhä myös virallisesti. Valmistuminen korealaisesta koulusta Japanissa ei takaa yhtä hyviä jatkokoulutusmahdollisuuksia ja työmahdollisuuksia kuin valmistuminen japanilaisesta koulusta takaa. Niissä suoritettuja tutkintoja ei siis tunnusteta samalla tavalla kuin varsinaisissa japanilaisissa oppilaitoksissa suoritettuja. Korealaistaustaiset vanhemmat haluavat kuitenkin laittaa lapsensa niihin, koska he haluavat heidän lastensa olevan ensisijaisesti korealaisia ja saavan käydä koulua toisten samanlaisen kulttuuritaustan omaavien kanssa eikä esimerkiksi yksin ainoana korealaistaustaisena japanilaisessa koululuokassa, jolloin he voisivat joutua syrjityiksi ja näin alkaa pitää korealaistaustaisuuttaan ja korealaisuutta huonona asiana. Kansallisuus, kansallinen kulttuuri ja kulttuuritausta vaikuttavat olevan Itä-Aasiassa yhä varsin merkityksellisiä seikkoja, vaikka maailma onkin nykyään globaali ja kansallisvaltioiden rooli globaalisti heikentynyt ainakin 1990-luvulta lähtien aina näihin päiviin saakka merkittävästi.

Huomionarvoinen on myös kokonaan toinen ilmiö: Ehkä Japanin ja japanilaispoliitikkojen halu tehdä joistakin kymmenistä takavuosikymmeninä merialueiltaan Pohjois-Korean sieppaamista henkilöistä isompaa asiaa kuin mitä ne Japanin omat toista maailmansotaa edeltäneet ja toisen maailmasodan aikaiset hirmuteot ja imperialismi ja toisaalta 1950-luvun ”pakkosiirtolaisuus” huomioon ottaen ovat, on yritystä alleviivata Japanin uutta alkua.

Asiassa korostuvat toisaalta yksilön oikeudet, joita Japani lännen leiriin kuuluvana haluaa nykyään ulospäin korostaa, ja toisaalta vanha kunnon periaatteellinen kansallismielisyys, joka yhä liikuttaa äänestäjämassoja vaaleissa. USA:n sotilaallinen ja poliittinen tuki Japanille antavat sille mahdollisuuden esiintyä isompana mahtina kuin mitä se itsessään nykyään on, joten japanilaispoliitikkojen ei tarvitse ehkä kantaa huolta diplomatiansa epäonnistumisten seurauksista tosissaan. On kai selvää, että jos Japani haluaisi oikeasti saada Pohjois-Korean kanssa selvitettyä aiempina vuosikymmeninä tapahtuneet sieppaustapaukset ja mahdollisesti saada lisää palautettua siepattuja Pohjois-Koreasta, siinä onnistumiseksi Japanin yhteiskunnalla pitäisi olla positiivisempi asenne korealaisia kohtaan, ja sen diplomatian tulisi olla aidompaa eikä perustua vain USA:n rinnalla pullisteluun ja taloudellisilla sanktioilla uhkailuun. Itselle luentojen ja artikkelien pohjalta syntynyt käsitys on, että Japanin ja Pohjois-Korean huonot suhteet ovat paitsi historiallisia, johtuvat nykyään myös japanilaisen yhteiskunnan sisäpolitiikasta ja tarpeesta politikoida kansallismielisesti asioilla, kuten tapahtuneilla sieppaustragedioilla ja niihin liittyneiden ihmisten kohtaloilla.

 

10-11 Propaganda

Se, millaisena ympäröivä maailma meille näyttäytyy ja miten sitä tulkitsemme, riippuu hyvin paljon siitä, miten sitä meille kielellisesti on aikojen saatossa kuvattu. Asioihin ja ilmiöihin tutustutaan käsitteellisen oppimisen kautta ja tuon opitun perusteella hahmotetaan ympäröivää maailmaa ja yhteiskuntaa. Fyysinenkin maailma rakentuu kielellisen ilmaisun kautta, mutta kielellisyyden merkitys korostuu etenkin silloin, kun yritetään selittää ja kuvata jollekulle jotakin sellaista, jota hän ei voi varsinaisesti edes fyysisesti havaita ja tunnistaa. Jotakin, josta hän ei lähtökohtaisesti tiedä – tai kykene tietämään – paljonkaan.

Tällaisia abstrakteja asioita voivat olla esimerkiksi monet päätöksenteon ja diplomatian syy-seuraus -suhteet etenkin kansainvälisellä tasolla. Tällöin kielellisen vallankäytön potentiaali on hyvinkin suurta. Propagandalla voi olla silloin suuri vaikutus. Hyvin rakennetulla tarinalla voidaan esimerkiksi saada ihminen uskomaan asioiden olevan tietyllä tavalla tietystä syystä ja että siitä johtuen on oikein ajatella ja toimia juuri tietyllä tavalla. Myös ideologiat perustuvat tällaisiin inhimillistä toimintaa ja ympäröivää maailmaa selittäviin sisäisesti loogisiin oppirakennelmiin. Niiden lähtökohdat ovat kuitenkin aina arvovalintoja.

Sodankäynnissä lienee välttämätöntä rakentaa omalle kansalle yhteinen ja uskottava tilannekuva ja tarina, jotta sotiminen koetaan oikeutetuksi ja mielekkääksi. Toisaalta vihollisen motiiveista ja sen toiminnan luonteesta on synnytettävä kuva, joka oikeuttaa tappamaan vihollisia ilman että asiasta pitäisi yksilötasolla potea huonoa omaatuntoa. Vihollinen ja sen toiminta on epäinhimillistettävä. Helpoiten se onnistunee, jos yhteiskunnassa on jo valmiiksi harjoitettu ideologista propagandaa ja indoktrinaatiota, jolloin kaikki on ikään kuin lähtökohtaisesti valmista myös ulkoiseen konfliktiin ainakin henkisellä tasolla tiettyjen perustelujen toimiessa hyvin. Keskitetty tiedonvälitys on myös avainasemassa. Diktatuurissa, kuten Pohjois-Koreassa tällainen on myös mahdollista. Pohjoiskorealaiset lienevät hyvinkin motivoituneita taistelemaan asein, jos tarve vaatii eli jos Kim Jong Un haluaa hyökätä jonnekin tai jos jokin maa tai maaryhmittymä päättäisi hyökätä Pohjois-Koreaan.

Toisin voisi olla esimerkiksi sodan uhatessa Suomea. Täällä mielipiteitä ja käsityksiä yhteiskunnasta ja maailmasta lienee niin monta kuin on suomalaisiakin. Tosin Pohjois-Koreasta meille on syntynyt tietynlainen kuva ja käsitys länsimaisen massiivisen, mutta perusviestiltään varsin yksipuolisen tarinankerronan perusteella. Pohjois-Korea on aina tarinan suuri konna, joka pullistelee ja käyttäytyy koko muun maailman kannalta vaarallisesti ja arvaamattomasti, ja syy on yksinomaan siinä itsessään ja että tarvittaessa maa voidaan kuitenkin murskata, erityisesti USA:n toimesta, jos maan ”hulluus” ei pysy aisoissa. Pohjoiskorealaiset eivät ole länsimaisessa uutisoinnissa näyttäytyneet kai koskaan samalla tavalla inhimillisinä yksilöinä kuin me muut. Tosiasiassa Pohjois-Korealla on kuitenkin paitsi ydinase, myös etelärajalle vuoristoon kaivettuja kymmeniä tuhansia jatkuvasti suojattuja tykkejä ja raketinheittimiä, joilla voitaisiin käytännössä tuhota Etelä-Korean koko 25-miljoonainen metropolialue, joten lännen ja USA:n kynnys oikeasti hyökätä Pohjois-Koreaan ennakoivasti on käytännössä ylittämätön.

Ideologisuuteen, propagandaan ja uskottavaan tarinaan liittyen: Viime vuosina on kiinnitetty paljon huomiota siihen, miten erilaiset globalisaatiota vastustavat poliittiset voimat niin oikealla kuin vasemmalla ovat alkaneet nostaa päätään myös länsimaissa. Käytännön syitä on varmasti paljon, mutta yksi periaatteellinen syy, joka asiaan mielestäni liittyy, on se, että läntisen maailman markkinatalous, joka perustuu kapitalistiseen ideologiaan, on vahvistuessaan koko ajan muuttunut entistä tunnistettavammaksi. Kapitalismi liberaalissa demokratiassa saa toimia varsin vapaasti oman toimintalogiikkansa puitteissa ja niinpä se ikään kuin koko ajan näkyvämmäksi tulevana ideologiana itsessään synnyttää itselleen vastavoimia, kun se tuottaa täytäntöön pantuna myös kielteisiä sivuvaikutuksia: Kaikki eivät koe itseään voittajiksi tai edes jäävänsä voitolle nykyisissä liberaalidemokratian ja kapitalismin symbioosin muodostamissa olosuhteissa.

Läntinen kapitalistinen maailma, jota on markkinoitu ihmisille vapauden ja neutraalisuuden kautta, onkin saadessaan toimia yhä suoraviivaisemmin itseään ruokkivan kapitalistisen logiikan kautta, alkanut valtioiden rajat ylittävine kytkyineen, pörssipeleineen ja lainavivutuksineen irtautua monen kansalaisen arkitodellisuudesta. Reaalitalous ja finanssitalous ovat irronneet toisistaan. Yhteiskuntajärjestyksemme on ikään kuin paljastumassa tiettyä ideologista logiikkaa noudattavaksi puhdasoppiseksi politiikaksi, joka synnyttää vääjäämättä tietynlaista rinnakkaistodellisuutta. Kapitalismi on ikään kuin salakavalasti muuttamassa yksilöiden todellisuuksia ilman että heiltä olisi kysytty siihen enää mitään varsinaista lupaa, ja se taas on alkanut herättää kysymyksiä siitä, onko yksilönvapaus – arvo, jolla kapitalismia on ihmisille markkinoitu – itse asiassa enää ideologian todellinen lähtökohta vai onko kapitalismi tiettyä toimintalogiikkaa noudattavana järjestelmänä epäonnistunut yksilönvapauden vahvistamisessa.

Länsimaissa, joissa ihmisillä on käytössään suhteellisen vapaa tiedonvälitys, mielipiteen- ja sananvapaus sekä kokoontumisvapaus, ihmiset saattavat niin halutessaan pystyä aika tehokkaastikin nykyisten yhteydenpitovälineiden avulla liittoutumaan keskenään ja ainakin periaatteessa muuttamaan järjestelmää. Normaaleissa ja enemmistön kannalta vakaissa oloissa näin tuskin tapahtuu, koska liian monella on liian paljon hävittävää, mutta sen sijaan poikkeuksellisiksi muuttuvissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa koko kapitalistinen järjestelmä voi alkaa murentua vauhdilla ja tavalla, joilla sen ei vielä hetki sitten uskottu voivan mitenkään olla mahdollista.

Ideologisuus, johon siis esimerkiksi Pohjois-Korean omille kansalaisilleen suuntaama propaganda perustuu, ei näytä olevan länsimaissa samalla tavalla mahdollista, koska jos ja kun ideologiana on kapitalismi, se nykymuotoista logiikkaa seuraavana ideologiana synnyttää automaattisesti myös uusia häviäjiä ja johtaa siten ”tarinan kyseenalaistamiseen” ideologisena ja todellisuuden kieltävänä. Ihmiset alkavat elää eri todellisuuksissa. Viestintävälineet ja demokratia mahdollistavat enemmistönkin omaksuman ja tarinan ja totuuden tyrmäämisen ja liittoutumisen sitä vastaan lännessä. Sen sijaan länsimaissa on toistaiseksi yhä ollut helppo tehdä propagandaa esimerkiksi Pohjois-Koreaa vastaan. Pohjois-Korean maine jopa Venäjällä on samanlainen kuin lännessä ja varsin yksipuolinen. Sille on aikojen saatossa rakennettu ja rakentunut oma tarina ja tietty rooli siinä.

Tulevaisuudessa voi kuitenkin syntyä tilanne, jossa keskeistä länsimaissa ja länsimaille ei olekaan enää tarinojen rakentaminen ja kertominen muista yhteiskunnista, kuten Pohjois-Koreasta ja Irakista vaan se, vaikuttaako tarina omasta yhteiskunnastamme yhä uskottavalta valtaosalle länsimaissa asuville. Siinä ei riitä viholliskuvien luominen ja potentiaalisten vihollisten erilainen epäinhimillistäminen, etenkään, jos ei ole olemassa uskottavaa sodan uhkaa, vaan kyse pikemminkin loogisesta ja sinänsä rauhanomaisesta (ei-sotilaallisesta) kilpailusta koskien taloudellisia resursseja ja luonnonvaroja.

 

12 Pienet ja suuret mahtivaltiot

Vallaksi voi kutsua suhdetta, jossa toimija A saa toimijan B toimimaan A:n haluamalla tavalla X, jolla tavalla toimija B ei olisi toiminut ilman A:n asemaa suhteessa B:hen tai A:n B:hen kohdistamaa tekoa Y.

Asemalla voi viitata siihen, että jo pelkkä potentiaali, jonka A omaa teon Y kohdistamiseksi toimijaan B, usein riittää.

Valtaa on myös kyky vaikuttaa olosuhteisiin, joissa eri toimijat, kuten valtiot poliittisia ja sotilaallisia päätöksiään tekevät ja joiden puitteissa esimerkiksi talouselämä toimii.

Maailmanpolitiikassa keskeistä vallankäytössä on vallankäyttäjän yhtenäisyys, tahto ja uskallus käyttää valtaa. Ei siis välttämättä riitä, että on siis numerojen valossa taloudellisesti merkittävä ja sotilaallisesti vahva sekä pinta-alaltaan ja väestöltään riittävän suuri, kuten EU, jos ei ole yhtenäinen eikä halua tai uskalla käyttää valtaa maailmanpolitiikassa.

Keskeisin ominaisuus, joka suurella valtiomahdilla tulee olla, on kyky ja uskallus tarvittaessa käyttää sotilaallista voimaa rajojensa ulkopuolella ennakoivasti ja tarvittaessa kansainvälisiä sopimuksia luovasti tulkiten tai niitä jopa rikkoen. Kyky ja tahto harjoittaa voimapolitiikkaa on siis keskeistä, vaikka ensisijaisesti toimisikin muutoin, kuten hyvässä yhteistyössä muiden valtioiden kanssa kansainvälistä lainsäädäntöä noudattaen ja sen noudattamista ja kv-yhteistyön merkitystä toisille valtioille korostaen.

Lisäksi merkittävää geopoliittisesti on valtion pinta-alan suuri määrä, kuten Venäjällä, jolla on paljon myös luonnon resursseja. Suurella väestön määrällä niin ikään on paljon merkitystä, mistä esimerkkinä Kiina. Talouden koko pätee niin ikään Kiinaan. USA:ssa yhdistyvät kiistatta kaikki nämä tarvittavat ominaisuudet, samoin Kiinassa. USA:lla on kuitenkin merten suojaaman sijaintinsa, sen hallitsemien kansainvälisten organisaatioiden ja kahdenvälisten kumppanuuksien sekä toistaiseksi ylivoimaisesti maailman kehittyneimpien ja asemäärältään suurimpien asevoimien ansiosta maailman vahvin valta-asema. Se on suurin valtiollinen mahti maailmassa, mutta Kiinan asema valtiollisena mahtina vahvistuu koko ajan suhteessa Yhdysvaltoihin. Venäjä on yhä selkeästi suurvalta Euroopassa, vaikka Neuvostoliitto hajosikin.

Pienet mahtivaltiot kuten Japani ja Etelä-Korea sekä EU valtioliittona eivät syystä tai toisesta (liittyvät edellä kuvattuihin ominaisuuksiin ja puutteisiin niissä), kykene käyttämään valtaa samalla tavalla kuin suuret mahtivaltiot. Ne ovat selvästi määrällisesti pienempiä joko sotilaallisesti tai pinta-alaltaan tai väestöltään tai kansantaloudeltaan, tai ne eivät ole sisäisesti välttämättä poliittisesti niin yhtenäisiä kuin suuret mahtivaltiot, joita voi kutsua myös suurvalloiksi. Pienillä mahtivaltioilla on kyllä asemaa ja kansainvälistä merkitystä, vaikutusvaltaa ja arvovaltaa niiden yksittäisiin edellä lueteltuihin vahvoihin ominaisuuksiin perustuen, mutta ne joutuvat kuitenkin turvautumaan enemmän monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön ja kompromisseihin sekä korostavat kansainvälisen lainsäädännön ja instituutioiden merkitystä. Ne eivät halua tai ole valmiita käyttämään sotilaallista voimaa kuin vain suoranaisesti itsepuolustustarkoituksessa ja käyttäytyvät lähes aina kansainvälisillä areenoilla kuin ”kunnon kansalainen” yhteiskunnassa. Ne eivät muutenkaan ole mitään politiikan suunnannäyttäjiä maailman mittakaavassa kansainvälisessä politiikassa, vaan puhuvat mieluiten olemassa olevien järjestelmien puolesta. EU toki haluaa esiintyä suurvaltana, mutta se on todellisuudessa aika kaukana siitä asemasta, kuten on nähty. Niinpä se onkin halunnut korostaa olevansa erilainen suurvalta ja yrittänyt tehdä itsestään ikään kuin jonkinlaista uudenlaisen ja pehmeämmän sekä sivistyneemmän suurvallan mittaria yrittäen saada olemassa olevia suurvaltoja toimimaan itsensä kaltaisella tavalla, mutta se ei ole onnistunut tavoitteessaan, eikä sen vaikutusvalta maailmalla ole suhteessa esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja Venäjään eikä etenkään Kiinaan kasvanut, vaan pikemminkin päinvastoin.

Pohjois-Korea on esimerkki pienestä suurvallasta. Olemalla sotilaallisesti vahva sekä armeijan että reservin koon suhteen ja aseteknologialtaan sekä asemäärältään ja olemalla sisäisesti poliittisesti yhtenäinen ja hallinnoltaan tehokas ja materiaalisesti etenkin ruoan osalta riittävän omavarainen ja käyttäytymällä suurvallan tavoin sotilaallisesti ja diplomaattisesti, se on saanut numeraalista kokoaan paljon vahvemman aseman maailmanpolitiikassa. Siksi sitä voidaan nimittää artikkelin ja luennon tapaan pieneksi suurvallaksi. Se on siis omanlaisensa tapaus maailmanpolitiikassa, ja toista vastaavaa ei tällä hetkellä maailmassa ole. Köyhänä, mutta sinnikkäänä ja rohkeana maana, joka on pitkäjänteisesti talouspakotteista, huonoista ajoista ja huonosta kansainvälisestä maineestaan riippumatta vetänyt täysin omaa linjaansa jo 70 vuoden ajan, se on nykymaailmassa eräänlainen ihme. Viime aikojen taloudellinen ja sotilaallinen kehitys sekä ruoantuotannon tehokkuuden paraneminen Pohjois-Koreassa huomioiden ei ole odotettavissa, että Pohjois-Korea lähivuosina luhistuisi, vaikka suurvallat ja kansainvälinen yhteisö kohtelisivat Pohjois-Koreaa kuten nykyään. Voi jopa olla, että Pohjois-Korean suhteellinen asema muuhun maailmaan nähden on vahvistumaan päin, niin että se pystyy neuvottelemaan itsensä kannalta entistä parempia poliittisia ja taloudellisia suhteita ja sopimuksia ja entisestään vahvistamaan asemaansa pienenä suurvaltana. Jos jännitteitä Korean nimimaalla ja Itä-Aasiassa halutaan tulevaisuudessa lievittää, se tuskin siis tapahtuu yrittämällä väkisin näännyttää Pohjois-Koreaa tai uhkaamalla sitä sotilaallisesti. On ehkä hyväksyttävä, että Pohjois-Korea on erilainen ja että se ajan saatossa voi muuttua, kunhan sen kanssa pyritään yhteistyöhön, jossa se aidosti kokee yhteiskuntansa vaurastuvan ja vahvistuvan. Mutta haluavatko toiset suurvallat kuten etenkään USA sitä, se onkin täysin toinen asia. Kiinan asenne Pohjois-Koreaan on USA:ta paljon rakentavampi.

 

13 Ydinaseet

Kenneth Waltzin (1924-2013) kurssimateriaaliin liittyneen artikkelin perusväittämä on, että ydinaseiden maltillinen ja hidas leviäminen niin, että entistä useampi valtio voisi itse niin halutessaan kehittää ja saada käyttöönsä toimivan ydinaseen, vakauttaisi maailmanpolitiikkaa ja vähentäisi valtioidenvälisten täysimittaisten sotien mahdollisuutta.

Tärkein argumentti tälle on se, että mikäli entistä useammilla mailla olisi käytössään ydinaseita, nousisi valtioiden kynnys käyttää minkäänlaista laajamittaista sotilaallista voimaa toisia valtioita kohtaan, koska ydinaseiden myötä valtio, johon on ydinaseilla tai perinteisin asein hyökätty, voisi itse ydinaseilla kostaa hyökkäyksen erittäin tuhovoimaisesti, mikäli sillä on ydinaseita.

Jos valtiolla, johon on hyökätty, taas ei olisi ydinaseita, se ydinaseiden levitessä todennäköisesti olisi siinä tapauksessa osa jotakin sotilaallista tai poliittista liittoumaa, jolla ydinaseita on, jolloin on hyvin epätodennäköistä, että sotilaallisen hyökkääjän annettaisiin saavuttaa tavoitteensa esimerkiksi vallata ja miehittää toinen valtio millään aseilla. Näin ollen laajamittaisesta sotilaallisesti toiminnasta valtioiden välillä tulee käytännössä poliittisesti järjetöntä, koska hyökkäyksellisellä sotilaallisella toiminnalla ei kyetä saavuttamaan poliittisia ja diplomaattisia tavoitteita. Ydinaseiden vaihtoehtona sen jälkeen, kun ne nyt kuitenkin on keksitty, ei enää ylipäätään tosiasiassa ole ydinaseettomuus, vaan liittoutuminen ydinasevaltioiden kanssa. Jos sotilaalliset liittoumat eivät ole uskottavia, uhatuksi tai turvattomaksi asemansa syystä tai toisesta kokevat valtiot hankkivat ydinaseita turvakseen.

Hyökkäämistä liittoutumattomien ja puolueettomien maiden, kuten Sveitsin, kimppuun sotilaallisesti, jätettäisiin myöskään tuskin kostamatta, sikäli kun maailmassa on suurvaltoja. Suurvallat eivät halua, että maailmassa tapahtuu jotakin merkittävää sotilaallista ja poliittista ilman niiden siunausta. Ydinaseiden siunauksellisuus maailmanrauhalle toisaalta siis edellyttää, että maailmassa on suurvaltoja tai ainakin isoja ja merkittäviä sotilaallisia liittoumia. Toisaalta, jos näin ei olisi, silloin ehkä kaikki maat olisivat jo hankkineet ydinaseita tai liittoutuneet toisten tavallisten (ei suurvaltojen) ydinasevaltioiden kanssa. Silloinkin ydinaseilla tapahtuvan kostoiskun pelotevaikutus estäisi siis ydinaseiden käyttämisen hyökkäämiseen käytännössä, eikä sodan aloittaminen perinteisilläkään aseilla voisi entistä pienempien valtioiden toimesta olla kannattavaa, koska jossakin vaiheessa sotatoimia ne saisivat vastaansa muitakin valtioita kuin valtion, johon ovat hyökänneet. Pienen valtion kyky uhata onnistuneesti koko maailmaa laittamalla muu maailma polvilleen poliittisen ehdottomuutensa ja tahtonsa edessä, tuskin on realistista. Maailmaa, jossa valtiot eivät olisi monilla tavoilla liittoutuneita keskenään, on taas sitäkin vaikea kuvitella. Mikään maa ei siis voisi saavuttaa asein ns. kohtuuttoman paljon ja ilman riskiä asein saavutettavien hetkellisten voittojen nopeasti tai ajan myötä muuttumatta isommiksi poliittisiksi tappioiksi.

Ydinaseita hankitaankin ensisijaisesti puolustuksellisen pelotevaikutuksen aikaansaamiseksi, vaikka niillä voi myös mahtailla, kuten Pohjois-Korea tekee. Ydinaseilla ei voi kuitenkaan käytännössä hyökätä, koska se kostettaisiin ja kukaan ei saavuttaisi niiden äärimmäisestä tuhovoimaisuudesta johtuen silloin mitään. Toisaalta, jos jokin ydinasevaltio kävisi sotaa tavallisin asein ja olisi häviämässä sodan, sen kanssa käynnistettäisiin kaikkien osapuolten näkökohdat kohtuullisesti huomioivat ja ylimääräisiä nöyryytyksiä sisältämättömät neuvottelut varmasti ajoissa mieluummin kuin odotettaisiin hetkeä, jolloin uhkapelin hävinnyt (esimerkiksi Hitlerin kaltainen johtaja) päättäisi ydinaseita käyttämällä tehdä lopulta kollektiivisen itsemurhan. On myös niin, että mikäli ydinase-aikakaudella rauhantahtoa löytyy niiltä, jotka ovat päässeet perinteisin asein soditussa sodassa selvästi niskan päälle, ei häviäjävaltion johdon omassa maassaan annettaisi enää jatkaa sotaa hinnalla millä hyvänsä. Syntyisi sisäinen vallankumous joko politiikan tai armeijan kautta.

Ydinaseiden leviämistä pieniltä valtioilta ei-valtiollisiin käsiin on myös pelätty ja pelätään, mutta mikään ei viittaa siihen, että ydinaseilla olisi potentiaalia levitä valtioista ei-valtiollisille toimijoille. Se ei ole kenenkään ydinaseita omaavan valtion intresseissä, ja ydinaseteknologian onnistuneeseen käyttämiseen aseissa taas tarvitaan toistaiseksi valtiotason resursseja ja yhteyksiä.

Ydinaseaikakaudella ei ole nähty suursotia, mutta matalamman intensiteetin aseellisia selkkauksia ja perinteisin asein käytyjä lyhyitä ja pitempiä sotia erityisesti Lähi-idässä on nähty. Korean ja Vietnamin sodat tietysti myös. Sota Irakissa 2003 perustui virallisesti siihen, että USA halusi estää Irakia saamasta käyttöönsä ydinasetta, joka voisi päätyä terroristien käsiin. Sodan jälkeen Irakin uhmakas ja monessa mielessä Pohjois-Korean Kim Jong Unia uhmakkuudessaan muistuttava presidentti Saddam Hussein tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 2006 Irakissa brutaalisti hirttämällä.

Ydinaseita ei sodissa ole toisen maailmansodan jälkeen käytetty, vaikka esimerkiksi USA on voinut uhata niiden käyttämisellä, kuten se on Pohjois-Koreaa kohtaan tehnyt.

 

14 Rauhan propagandaa

Vuonna 2017 Etelä-Korean presidentti Moon Jae-in halusi, että Korean nimimaan tulevaisuudesta eivät keskustelisi ensisijaisesti vain muut alueen edesottamuksista kiinnostuneet osapuolet, kuten Kiina ja USA kahden kesken Pohjois-Korean kanssa vaan että Etelä-Korean ja Pohjois-Korean olisi aika kokoustaa myös yhdessä niemimaan asioista. Etelä-Korea oli jäänyt diplomaattisella näyttämöllä jalkoihin, mikä näytti Etelä-Koreassa ikävältä eikä muutenkaan tunnu luonnolliselta, kun puhutaan kuitenkin Korean nimimaasta.

Etelä-Korea halusi ottaa aloitteen omiin käsiinsä, ja Pohjois-Korea oli tapaamisiin 2018 valmis. Pohjois-Korea oli mielestään jo saavuttanut strategisen suurvallan aseman. Sillä oli varaa tarttua eteläkorealaisten käteen, etenkin kun ennakkoehtoja ei ollut, eikä suuria odotuksia, etenkään eteläkorealaisilla.

Pohjois-Korea oli ollut erityisesti Donald Trumpin noustua USA:ssa valtaan jatkuvasti kansainvälisissä otsikoissa molemminpuolisen uhkailun ja uhoamisen takia. Kim Jong Unille keskeistä olikin ollut myös mielikuvan luominen sotilaallisesti voimakkaasta, sisäisesti yhtenäisestä ja itsevarmasta suurvallasta mediaesiintymisin ja kansainvälisin otsikoin. Hän ei ole pelännyt haastaa muita suurvaltoja sanallisesti ja vastata niiden sanallisiin haasteisiin ja myös ydinohjuskokeita Japanin meren yläpuolella se on tehnyt paheksunnasta ja pakotteista piittaamatta. Pohjois-Korean parantunut talous lienee tuonut myös itsevarmuutta: Pakotteista ja pilkasta huolimatta maa on pärjännyt. Pohjois-Korean poliittinen ”pelivara” on kasvanut monellakin tapaa.

Etelä-Korean pyyntö sopi Pohjois-Korealle ja Kim Jong Unille todennäköisesti paremmin kuin hyvin, koska Kim Jong Un haluaa välittää maastaan myös positiivista ja inhimillistä sekä modernia kuvaa. Pohjois-Korea on tulkinnut, että monipuolisuus ja monitulkintaisuus palvelee tällä hetkellä sen päämääriä hyvin ja voi tuoda sille uusia ja parempia poliittisia näkymiä.

Pääsemällä videoidenkin perusteella rakentavassa ja arvostavassa ilmapiirissä seremonioineen ja vapaa-ajan viettoineen omaehtoisesti esiintymään länsimaisten medioiden edessä lännen maaperällä hyvähenkisenä yhdessä eteläkorealaisten ja oman delegaationsa tarkkaan valikoitujen henkilöiden kanssa, Kim Jong Un saattoi yrittää muuttaa yksipuolista ja kylmää kuvaa Pohjois-Koreasta ja pohjoiskorealaisista pienessä ajassa verrattain paljon. Pohjoiskorealaisten esiintyjien musiikkikonsertit, cheerleading-ryhmä Koreoiden yhteiselle naisjääkiekkojoukkueelle talviolympialaisissa ja monenlaiset mukavat yhteiset poseeraukset kuvattavina eivät voineet tehdä ainakaan hallaa Pohjois-Korean asemalle ja tavoitteille.

Sellainen on hyvää mainosta myös omille kansalaisille, koska kansainvälinen näkyvyys merkittävien valtioiden johtajien rinnalla ja uutiskuvat verivihollisen arvostavasti ja kunnioittavasti kohtelemana antavat omallekin kansalle uskoa maan tulevaisuuteen ja johtajansa kyvykkyyteen. Samalla sotapropagandan kyllästämässä kotimaassa ymmärretään myös rauhantilan ja jännityksen liennyttämisen arvo. Kim saa näin toimien ikään kuin uusia uskottavia politiikkamahdollisuuksia sisäpoliittisestikin tarkasteltuna, ja toisaalta voi saada luotua lisää poliittista tilaa itselleen ja maalleen myös Pohjois-Korean rajojen ulkopuolella. Esimerkiksi eteläkorealaisten usko Pohjois-Korean luopumiseen ydinaseista muuttui dramaattisesti optimistisempaan suuntaan tapaamisten ja huippukokouksen jälkeen, vaikka mitään tarkkaa asiasta ei sovittukaan, vaan sovittiin vain jatkoaskelista yhteisten tapaamisten osalta ja tehtiin yhteisiä tahdonilmauksia koskien tulevaisuuden ydinasevapaata niemimaata.

Kim Jong Un tuntuu osaavan käyttää tällaiset propagandistiset tilaisuudet hyväkseen, eikä hänellä Koreoiden tapaamisissa vuonna 2018 ollut varmaankaan mitään hävittävää, koska hän tehtäväänsä kasvatettuna ja kasvaneena, mutta Euroopassakin asuneena ja verrattain hyvänä esiintyjänä eittämättä tietää pärjäävänsä tuollaisissa tilanteissa eikä häntä Pohjois-Korean oman doktriinin poliittisena osaajana ole helppoa kuljettaa polulle, joka olisi ristiriidassa Pohjois-Korean ja hänen oman poliittisen etunsa kanssa. Aina voi tavata ja keskustella, kunhan tilanne pysyy hallinnassa, eikä mitään peruuttamatonta tai yllättävää sovita. Voi katsoa ja kokeilla, onko jotakin saatavissa ja saavutettavissa, ja jos ei, niin aina voi tarvittaessa palata uhmaavaan ja sotaisampaankin esiintymiseen, jos tarve ja tilanne sitä vaativat.

Etelä-Korealle paremmat suhteet Pohjois-Koreaan ovat aidosti turvallisuuspolitiikkaa, ja sisäpoliittisesti niin ikään tärkeää, jottei kansa pidä maansa johtoa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vain pelkkinä USA:n marionetteina ja USA-Kiina -suhteen pelinappuloina. Vanhempi sukupolvi elättelee yhä myös toivoa Koreoiden yhdistymisestä, eikä nuorempi polvi, jolle Pohjois-Korea on niin sanotusti vieras maa, pane varmaankaan pahakseen, jos rauhantila vahvistuisi ja Pohjois-Korea antaisi signaalia muuttumiskyvystään ja -halustaan yhteiskuntana.

 

15 Diplomaattiset pelit 2018-2019

Pohjois-Korean ja USA:n väliset neuvottelut 2018-2019 eivät lopulta tuottaneet tulosta useista tapaamisista ja Hanoin huippukokouksesta huolimatta. USA vaati Pohjois-Korealta ehdotonta ja todistettavissa olevaa luopumista ydinaseista ja vastineeksi Pohjois-Korea olisi saanut sotilaalliset turvatakuut sekä taloudellisia sijoituksia maahan talouspakotteiden poistuessa. Pohjois-Korea ei kuitenkaan halua luopua ydinaseistaan, koska se pystyy tällä hetkellä suurvaltojen välissä olevana pienenä suurvaltana hyödyntämään tilannetta ja asemaansa niin, että sen talous on vahvistumaan päin talouspakotteista huolimatta. Ei ole näköpiirissä, että Pohjois-Korea luhistuisi. Pohjois-Korea ei myöskään luota USA:n lupauksiin, koska suurvallat ovat pettäneet lupauksiaan aiemminkin, kuten USA teki aikoinaan Libyan ja sen johtajan Muammar Gaddafin suhteen. Libya on yhä olemassa, mutta Gaddafi tapettiin raa’asti. Kim Jon Ungkaan tuskin haluaa ottaa henkilökohtaista riskiä Gaddafin ja hänen hallintonsa kohtalosta.

Pohjois-Korean johto tapasi 2018-2019 myös Kiinan ja Venäjän sekä Etelä-Korean johtoa, mutta Japanin kanssa sillä on ollut vain salaisia virkamiestason tapaamisia. Etelä-Korea haluaisi muokata Pohjois-Koreasta taloudellisen kehityksen kautta turvallisempaa naapurivaltiota ja itselleen edullista kauppakumppania halpoine työvoimineen, mutta esteenä ovat USA:n edellyttämät pakotteet ja niissä pitäytyminen. Etelä-Korea ei myöskään tosissaan halua ydinasevapaata niemimaata, koska nykymuotoinen Pohjois-Korea ei varmasti missään olosuhteissa ole todistettavasti valmis ydinaseestaan luopumaan, jolloin USA:n taas on pakko pitää omat ydinaseensa Etelä-Koreassa, olipa niistä sitten todellista täyttä suojaa Pohjois-Korean ydinaseuhkaa vastaan tai ei. Etelä-Korea joka tapauksessa niiden pelotevaikutuksen ennaltaehkäisevään vaikutukseen uskoo, eikä uskalla uhmata USA:n pakotepolitiikkaa, vaikka USA:lla mielestäni olisi intressi pakotteista riippumatta pitää ydinaseitaan Etelä-Koreassa Kiinan ydinasekyvykkyyksien takia. Kiinakin tietää tämän, joten se ei ehkä tästäkään syystä näe itsensä kannalta järkevänä pitää yllä Pohjois-Koreaa vastaan suunnattuja talouspakotteita aukottomasti, vaan mieluummin pyrkii pitämään Pohjois-Korean ystävänään.

Etelä-Korea on näyttävien kahdenvälisten Pohjois-Korea -tapaamisten konkreettisten tulosten ja yhteisten tahdonilmausten osoittauduttua utopiaksi tyytynyt esittämään Pohjois-Korealle symbolisen yhteistyön jatkamista kulttuurin ja urheilun saralla, mutta Pohjois-Korea ei ole enää lämmennyt asialle, koska se haluaisi talouspakotteitaan lievennettävän tai poistettavan ne kokonaan eli se haluaa konkretiaa. Ehkä vaatimus on jollakin lailla myös relevantti ja ymmärrettävä, koska Etelä-Korealla, kuten sanottua, olisi ehkä ainakin teoreettisia mahdollisuuksia ”kiristää” USA:lta itsensä ja Pohjois-Korean kannalta nykyistä parempaa sopimusta omasta geopoliittisesta asemastaan johtuen.

Tilanne Korean nimimaalla on stabiili, eikä näköpiirissä ole lähitulevaisuudessa ainakaan Korean nimimaan yhdistymistä yhdeksi valtioksi. Retoriikan tasolla tulevaisuuden yhteisestä Koreasta kuitenkin aina sisäpoliittisen tarkoituksenmukaisuuden niin edellyttäessä yhä mainitaan puolin ja toisin.

Kiinan ja USA:n välit kauppasotineen ovat kiristyneet, ja nyt maailmalla riehuva korona-virus monine massiivisine seurauksineen on todennäköisesti omiaan kiristämään suurvaltojen välisiä suhteita merkittävästi. Pienillä valtioilla voi olla jatkossa tukalampaa kuin mihin ne ovat viime vuosikymmeninä tottuneet.

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu