Poliittinen puheenvuoro sananvapaudesta, taiteesta ja vallasta

Perusväittämäni on, että taide, kuten maalaukset, voidaan tulkita omien mielipiteiden esittämiseksi eli poliittisiksi kannanotoiksi, vaikka taiteilija itse taiteensa tarkoituksesta muuta väittäisi. Vastaavasti taas varsinaisten julkisten sanallisten mielipiteiden esittämisen voi ainakin mielipiteiden esittäjä itse subjektiivisesti kokea ja väittää olevan epäpoliittista taidetta, mutta tosiasiassa — objektiivisesti ja yhteiskunnallisesti tarkasteltuna — sellaista ei voi tulkita epäpoliittiseksi toiminnaksi, vaikka mielipiteiden esittämisessä olisi mielipiteen esittäjän itsensä mielestä kyse puhtaasta itsensä ilmaisemisesta ja siitä, että motiivina on kertoa ja selittää, mitä esimerkiksi itse kokee olevansa. Näinhän maalaustaiteessakin usein tehdään, mutta se, mitä itse olet, perustuu kuitenkin lopulta siihen, mitä kaikki muu mielestäsi on. Vaikka voit yrittää ilmaista maalauksella ehkä siis jopa vain sitä, mitä itse olet, jokainen meistä on jotakin vain suhteessa johonkin toiseen ja muuhun. Niinpä usein taiteellakin tämän ilmaiseminen edellyttää muunkinlaista ilmaisua kuin vaikkapa vain perinteisen omakuvan maalaamista. Taiteilijaa itseään kuvaavassa teoksessa voi olla muutakin, tai ei ole pakko olla perinteistä omakuvaa lainkaan. Kun sitten kertoo tavalla tai toisella itsestään, kertoo itse asiassa eräänlaisen tarinan, ja tarina on poliittinen asia. Kuitenkin, jos haluat, että sinulla on ihmisarvo, sinun täytyy ottaa riski ja ilmaista itseäsi; Muut voivat vapaasti tulkita, mitä silloin teet ja tarkoitat ja miksi ja tehdä sen vieläpä vastaavasti omista lähtökohdistaan, jotka nekin perustuvat vuorovaikutukseen ja dialogiin muun maailman kanssa. Ihmisenä joudut tavallaan alistumaan siihen, että elät elämääsi myös toisten ihmisten mielikuvissa eli heillä voi olla mielipiteitä sinusta ja elämästäsi.

 

Se, mitä joku itsensä mielestä on, voi nimittäin jonkun toisen mielestä olla — ja omasta mielestäni käytännössä onkin — poliittinen kysymys juuri siksi, että maailmassa olemme aina suhteessa toisiimme. Voin muista ihmisistä erillisenä yksilönä ilman vastalauseiden mahdollisuutta sanoa vapaasti vain sen, kuka olen (nimeni), mutta en sitä, mitä olen. Kun sanomme jotakin itsestämme, sanomme silloin aina jotakin epäsuorasti myös muusta maailmasta ja ehkä toisista ihmisistä. Objektiivisesti tarkasteltuna sanallisten mielipiteiden esittäminen onkin politiikkaa, jos se tapahtuu osana sosiaalista toimintaa, koska siinä tehdään sanoilla julkisesti valintoja ja julki lausuttujen mielipiteiden seurauksena asetetaan itsensä oman ilmaisunsa kautta alttiiksi muiden arvioinnille ja reaktioille. Et voi sanoa asioita edes itsestäsi velvoittaen muita olemaan hiljaa ja tyytymään vain siihen, mitä sanot. Yhteisellä kielellä puhujina (ja kirjoittajina) olemme tuomittuja politikoimaan, koska maailmaa rakennetaan sanoilla.

 

Koska politiikkaan liittyy myös valta, tai ainakin politiikkaan mielletään kuuluvan pyrkimys saada ja käyttää valtaa tavalla tai toisella — suoraan tai epäsuorasti — sanallisten mielipiteiden esittäjään kohdistuu ehkä herkemmin erilaisia reaktioita toisten taholta kuin tavanomaiseen taiteilijaan, joka pitäytyy esimerkiksi kuvataiteellisessa ilmaisussa. Kuvataide on lähtökohtaisesti monitulkintaista ja siinä taitelijalla on ikään kuin lupa arvoituksellisesti piiloutua työnsä taakse. Monitulkintaisuutta jopa ihaillaan etenkin postmodernissa taiteessa, kun taas sanojilta odotetaan, tai voidaan periaatteessa odottaa, selkeyttä ja yksiselitteisyyttä. Nykyään kuvataiteeseen suhtaudutaankin ehkä juuri sen lähtökohtaisen monitulkintaisuuden takia sanoja herkemmin epäpoliittisena ilmiönä, koska vastuun siitä, miten kukin taideteoksen tulkitsee ja ymmärtää, koetaan olevan katsojalla. Tällainen taide olisi ikään kuin motiiveiltaan epäpoliittista ja viatonta sekä pyyteetöntä, tai ainakin vaikutuksiltaan lähinnä positiivista tai neutraalia suhteessa kaikkeen muuhun, vaikka seuraukset taideteoksesta eivät todellisuudessa olisikaan kaikille ja kaikelle sellaisia.

 

Puhumisessa vastuu jää sen sijaan korostetusti puhujalle, vaikka puhetta voidaan sitäkin ymmärtää monella eri tavalla. Valta taas on kuulijalla. Poikkeuksellisen epäselvää ja vaikeasti tulkittavissa olevaa puhetta pidetään taas helposti järjettömänä, jolloin puhuja ei ole enää uhka, vaan leimautuu järkensä menettäneeksi ”hulluksi”. Hänestä tulee tietyllä tapaa epäinhimillinen ”ali-ihminen”, jota ei lähtökohtaisesti tarvitse ottaa vakavasti eikä kukaan maineensa ”järkevänä ihmisenä” säilyttämään pyrkivä otakaan. Yksi sosiaalisesti voimakkaimmista keinoista esimerkiksi jollekin totalitaariselle yhteiskunnalle onkin määritellä tai leimata joku yksilö julkisesti ”hulluksi”. Totalitaarisessakin yhteiskunnassa hänen voidaan antaa olla vapaalla jalalla, jos ja kun hän järkensä menettäneeksi ja epäpoliittiseksi tulkittuna yksilönä ei nauti kenenkään luottamusta ja kukaan ei ymmärrä tai usko häntä. Tällainen hullu ei voi todistaa mitään, joten hänestä ei tarvitse välittää. Poliittinen valta ja valtapotentiaali kun käytännössä perustuu siihen, että joku voi ymmärtää toista. Toisaalta hullu voidaan tarvittaessa myös vangita ja ottaa hoitoon, koska hän ei ole yhteiskunnan normien mukaan täysin terve ja kykene välttämättä noudattamaan yhteisiä poliittisesti päätettyjä pelisääntöjä, kuten lakeja tai muita normeja.

 

Sen sijaan kuvataiteeseen kuuluu se, ettei taitelijan ole pakko selittää teostaan, vaan teos ikään kuin riittää, ja taitelijan osuus yhteiskunnalliseen prosessiin, kuten julkiseen keskusteluun, on tuo teos, eikä hänen tarvitse välttämättä mitenkään jatkaa keskustelua sanallisesti teoksen julkistamisen jälkeen. Hän ei ole moraalisesti tilivelvollinen toisin kuin sanoja. Taiteilijalle ollaan valmiita antamaan lupa poistua paikalta ja kadota, ja muiden osana on sitten arvioida, mitä hän yrittää taiteellaan ”sanoa” ja miksi. Häntä pitää yrittää ikään kuin pakosta ymmärtää, ei tuomita tai arvostella, ja koska hän kertoo taiteellaan aina myös itsestään, hänellä on uniikin taiteensa kautta tavallaan yksinoikeus ilmaista itseään juuri niin kuin tekee, ”puhua” omalla kielellään. Voimme vain arvioida, oliko hyvin ja taitavasti ilmaistu vai ei, mutta emme voi kyseenalaistaa ilmaisua, taitelijan omaa uniikkia ”ääntä”. Hänellä on ehdoton taiteellinen vapaus, ja syvälle käyvää taiteilijan kritisoimista teoksestaan helposti kummastellaan ja paheksutaan. Taiteellista työtä ei voi leimata siis edes järjettömäksi tai hulluuden osoitukseksi toisin kuin puheen. Onhan olemassa sanontakin ”puhua ihan hulluja”, muttei toisaalta ”taiteilla ihan hulluja”.

 

Lisäksi oletuksena on, että koska taiteilija tyytyy ammatikseen tekemään ”vain” taidetta, sitä pitää kohdella lähtökohtaisesti arvostavasti, vaikka ei esille asetetusta taiteesta pitäisikään. Taiteilijan koetaan ikään kuin antavan aina jotakin lisäarvoa meille muille ja siksi häntä itseään ei saisi arvioida ainakaan kielteisesti, vaan arvio voi kohdistua vain tuohon taideteokseen ja korkeintaan siinä käytettyyn tekniikkaan (taitaminen). Näin taiteilija voi ottaa kantaa, esittää mielipiteitä ja politikoida ottamatta varsinaisesti täysimääräistä poliittista riskiä, että hänen mielipiteensä ja sen myötä hänet itsensä muiden toimesta ”lynkattaisiin”. Hän ei voi joutua vastuuseen taiteestaan toisin kuin sanoja sanoistaan, ja koska häntä ei voida taiteen perusteella leimata ”hulluksi”, on hänet kuitenkin otettava vakavasti eli hän saa moraalisen luvan kanssa ”sanoa” taiteellaan meille ja vaikuttaa meihin sekä maailmaan yksisuuntaisesti niin halutessaan ja esiintyä silmissämme jonkinlaisena ”moraalisena todistajana”. Taiteella itsensä ilmaisun riski meidän yhteiskunnassamme on lähinnä keskimääräistä alhaisempi materiaalinen elintaso, joka ei kuitenkaan ole rangaistuksenomaista, vaan pikemminkin taiteilijan ammattiin yhteiskunnassamme kuuluva ja yleisesti hyväksytty lähtökohta, mutta ei välttämättä lopputulos. Usein taiteilijat saattavat myös käyttää taiteensa kautta ansaitsemaansa arvostusta taiteilijana suorien poliittisten sanallisten mielipiteidensä edistämiseen, ja jotkut ovat valmiita antamaan niillekin samanlaisen moraalisen suoja-aseman kuin varsinaiselle taiteelle, koska asialla silloinkin on korostetusti ”vain” taiteilija, jolla ammatikseen uutta luovana on muka aina annettavaa meille muille, niin että meidän pitää häntä kuunnella tyynesti ja mieluiten arvostavassa hengessä. Taiteen sanotaankin olevan makuasia. Taiteilija on kaiken yläpuolelle ja ulkopuolelle asetettu taho, jolla on yksinoikeudella auktoriteetti taiteeseensa eikä toisen taidetta ole sopivaa edes kopioida.

 

Kuitenkin normi on se, että aina kun kerrot muille sanallisesti mielipiteesi jostakin yhteiskunnallisesta asiasta, otat selkeän henkilökohtaisen riskin, koska sinun kanssasi voidaan olla asiasta perustellusti ja selkeästi eri mieltä, ja tilanteesta voi syntyä hyvinkin konflikti, jossa sinä saatat olla alakynteen jäävä osapuoli. Lähtökohta on jo se, että jos kerrot mielipiteen, se voidaan perustellusti haastaa, ja silloin haastetaan myös tavallaan sinut itsesi ihmisenä, koska sanomalla jotakin kerrot aina jotain myös itsestäsi. Sinua myös voidaan isollakin joukolla ymmärtää luvallisesti täysin väärin, niin että saatat joutua esittämään lisää mielipiteitä ja perusteluita ja ajaudut ehkä tahtomattasikin yhä syvemmälle ja syvemmälle debattiin, jota et kykene hallitsemaan. Ylipäätään on niin, että kun sanot julki mielipiteesi, syntyy muille oikeus arvioida sitä kriittisesti omista lähtökohdistaan. Et omista sanoja, koska niillä on jo tiettyjä yleisesti käytössä olevia, ehkä keskenään erilaisiakin, määritelmiä ja käyttötapoja. Siksi jokaisella on siis moraalinen oikeus puuttua toisten julkisiin sanomisiin ja kyseenalaistaa sanojan mielipide sekä omat tulkinnat aivan kuten jokaisella on sananvapaus. Kyse on ikään kuin yhteisestä kollektiivisesti valmistettavasta ja jatkuvasti muuttuvasta maalauksesta, johon kaikkien on oikeus jättää omia ”siveltimenvetoja” yhteisillä siveltimillä. Sinulla ei myöskään ole samanlaista copyrightiä mielipiteeseesi kuin taiteilijalla voi olla taiteeseensa, vaan joku voi olla kanssasi täysin samaa mieltä julkisesti samoja sanoja käyttäen.

 

Mielipiteiden esittäminen sosiaalisissa yhteyksissä on käytännössä politikointia, ja poliittisen alue on kaikkien ihmisten yhteistä taistelutannerta, jossa voidaan kokea, että jo pelkkä mielipide, jonka olet sanonut julki, muodostaa konkreettisen uhan jollekin olemassa olevalle. Mielipide ei siis luo vain uutta, vaan potentiaalisesti uhkaa vanhaa/olemassaolevaa, toisin kuin taide, joka lähtökohtaisesti luo uniikilla ”siveltimenjäljellään” vain uutta, tai niin siis asiaa monet tulkitsevat. Esimerkiksi filosofi Jacques Rancière pitää taidetta poliittisena kuitenkin juuri siksi, että se ilmaisee, ”mitä voidaan nähdä, mitä voidaan sanoa ja mitä voidaan ajatella”. Sanojen yhteiskunnallinen potentiaali on ainakin meidän yhteiskunnassamme paradoksaalisesti paljon voimakkaampi kuin vaikkapa kuvataiteen, vaikka potentiaali jonkin uuden näkökulman tai idean synnyttämiseen kuvataiteella on varmasti suurempi kuin sanoilla. Viimeaikaiset ja parhaillaan käynnissä olevat näkyvimmät sananvapausriidat Suomessakin ovat tämän sanojen ja taiteen potentiaaleihin liittyvän eron käytännössä myös osoittaneet, mutta toki esimerkiksi karkkikääreistäkin riidellään. Hiljattain Suomen eduskunnassa käsiteltiin poliittista sananvapauskiistaa, jossa nähtiin jo myös juridisia ulottuvuuksia. Kiistanalaisen puheenvuoron tuottanut kansanedustaja Juha Mäenpää (ps) päätyi ikään kuin kiistellyn taiteilijan asemaan: Muut yrittivät isolla joukolla ja asiaan paljon voimavaroja käyttäen päätellä, tulkita ja selittää, mitä hän puheenvuorollaan tarkoitti, ja hän itse poistui näyttämöltä ja oli hiljaa, eikä se häntä haitannut, koska suuri yleisö varmaankin kummasteli enemmän näitä poliittista puhetta juridisin perustein arvioimaan lähteneitä tahoja ja sitä myöten koko yhteiskuntaamme sekä sen tilaa, kuin itse puhujaa. Tapaus tosiaankin osoittaa, miten järjettömässä tilanteessa yhteiskuntamme on ja miten järjettömään tilanteeseen se on matkalla, kun syvästi poliittisista kysymyksistä aletaan tehdä väkisin juridisia. Politiikka saanee sen myötä entistä enemmän hämäriä piilopoliittisia taiteellisia piirteitä, mikä ei tietenkään lisää yhteiskunnallisen luottamuksen ilmapiirin mahdollisuutta.

 

Normaalisti, koska kirjallinen tai suullinen mielipiteesi ei voi puhua kuin sinun itsesi puolesta, tai edustaa mitään muuta kuin itseäsi, et voi paeta mielipidettäsi minkään ulkoisen, kuten maalauksen monitulkintaisuuden taakse ja jättää asiaa siihen. Taiteestasi voit ehkä retorisesti sanoa, että ”antaa taiteen puhua puolestaan”, mutta et voi sanoa, että ”puhukoot lausumani sanat sanojen puolesta”. Ne puhuvat lähtökohtaisesti aina sinun itsesi puolesta ja silloin sinulla voidaan nähdä olevan moraalinen selitysvelvollisuus. Kansanedustaja Mäenpäätä syyttämään lähtenyt valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen kuitenkin synnytti tilanteen, jossa Mäenpäälle syntyi uskottava peruste (rikostuomion uhka) vaieta puheenvuoronsa tarkoituksesta ilman selityksiä ja olla hiljaa ilmaisten vain, että puhukoot sanat puolestaan ja ymmärtäkööt jokainen asian miten haluaa. Tällaiseen tilanteeseen politiikkaa ja poliitikkoja ei pitäisi ajaa ja päästää, koska silloin tieto, jota politiikan kautta voimme yhteiskunnasta ja maailmasta saada, jää vaillinaiseksi ja vääristyy. Yhteiskunnallisia päätöksiä aletaan tehdä harhakuvitelmien varassa. Silloin politiikka menee rikki.

 

Populismista todettakoon tässä yhteydessä vain seuraavaa: Se, että jollakin olisi jostakin täysin samat mielipiteet sinun kanssasi, niin että voisit väittää puhuvasi kiistatta hänen puolestaan, ei ole käytännössä mahdollista, koska ei ole välttämättä lainkaan yhdentekevää toisille, kuka mielipiteen esittää. Mielipidettä tulkitaan ja peilataan aina myös sen esittäjän kautta, ja siihen vaikuttaa, mitä esittäjän koetaan olevan. On lähtökohtaisesti politikointia puhua toisten puolesta, ei äänen antamista toisille.

 

Kun teet taidetta, synnytät uutta, mutta kun käytät sanoja, politikoit jollakin olemassa olevalla ja yhteisellä oman mielesi mukaan ja siksi teet sen omalla vastuullasi. Jos tuntuu, että sanoit liikaa, voit toki yrittää vaieta aiemmin esittämistäsi mielipiteistä tai korjailla kantojasi. Siitä huolimatta ne alkavat helposti elämään ikään kuin omaa elämäänsä ja niitä voidaan käsitellä kannaltasi vahingollisestikin, vaikka motiivisi mielipiteen kertomiselle saattoi olla yksinkertaisesti vaikka omasta itsestäsi tai maailmastasi kertominen vailla vaatimusta siitä, että muiden olisi oltava sinusta itsestäsi samaa mieltä, samanlaisia kuin sinä tai ajateltava maailmasta samalla tavalla kuin sinä. Toisin sanoen, vaikka motiivisi sanallisen mielipiteen esittämiselle olisivat samanlaisia kuin jonkun toisen henkilön motiivien voidaan uskoa olevan taulun maalaamiselle ja näyttelyn pitämiselle — jonkinlainen sisäiseen tarpeeseen perustuva eräänlainen henkilökohtainen ja pyyteetön performanssi — sinuun suhtaudutaan melko varmasti hyvin eri tavalla ja otat paljon suuremman henkilökohtaisen riskin yhteiskunnallisesti kuin jos maalaisit vain taulun muiden nähtäväksi. Sinua ei helposti uskota, vaan moni sellainen, joka ei muuten olisi edes kuullut sinusta, tekee sinusta täysin omia johtopäätöksiään ja voi pikemminkin suorastaan epäillä sinua ja toimintaasi moraalisena olentona kuin arvostaa sinua siitä, että tuot kantasi esille. Sanomasi voidaan myös irrottaa asiayhteydestä.

 

Tarvitsemme julkisia mielipiteitä, koska tarvitsemme tietoa maailmasta, mutta julkilausutut mielipiteet paradoksaalisesti aina myös vaikuttavat siihen, millainen maailma on. Se, että kerrot mielipiteesi, voi antaa sinulle kuitenkin aitoa palautetta ulkoisesta maailmastasi ja toisista ihmisistä. Eli toisin sanoen, jos olet valmis altistamaan itsesi ja ottamaan riskejä ilmaisemalla mielipiteitäsi, on hyvin todennäköistä, että ymmärryksesi maailmasta ja ihmisluonnosta lisääntyy ja saat vähintäänkin omaan elämääsi viisautta siitä, miten maailma juuri sinun kohdallasi toimii — mikä on sinulle milloin mitäkin ja kuka on sinulle milloin mitäkin. Kuvataiteella et varmaankaan saa vastaavaa selkeästi tulkittavissa olevaa palautetta. Toki julkiset mielipiteesi tekevät elämästäsi melko varmasti myös erilaisen kuin mitä se olisi ilman niitä, mutta jos tiedät, mitä olet tekemässä ja valmis siihen, tällainen julkisten mielipiteiden elämä opettaa sinua ihmisenä olemisesta, tai ainakin kansalaisena olemisesta, tavanomaista ei-julkista ”kuluttajaelämää” enemmän. Otat kyllä henkilökohtaisia riskejä, ja riskejä voi myös realisoitua, mutta voit kokea onnistumisen ja hallinnan tunnetta ja joku voi myös luottaa sinuun aidosti ja kaikesta huolimatta tai juuri kaikesta johtuen: Sinulla osana yhteiskunnallisia tapahtumia voi olla muiden silmissä todistusvoimaa. Valta taas rakentuu ymmärrykselle ja luottamukselle. Jos luottamusta ja ymmärrystä ei yhteiskunnassa ole, on vaikeampaa paikantaa, missä valta milloinkin piilee.

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu