Politiikka shakkipelinä — eli perussuomalaisten tuho 2015

Kun liityin nuorena poikana perussuomalaiseen puolueeseen 2000-luvun taitteessa, se oli talous- ja sosiaalipolitiikaltaan nykymittapuulla vasemmistolainen poliittinen liike, jolla oli kristillissosiaalinen ja antiliberaalinen arvopohja. Jokainen, joka tutkii perussuomalaisten eduskuntaryhmän retoriikkaa vuosilta 1995-2015, voi nähdä selkeästi, mitkä olivat puolueen painotukset ja linja ennen kevättä 2015. Voi sanoa, että kyse oli jopa sosiaaliradikaalista liikkeestä, jossa painottuivat perinteiset hyveet, demokraattisen päätöksenteon ja demokraattisen yhteiskunnan arvostus sekä kohtuullisuuden sanoma. Uskoin siihen tosissani.

 

Keväällä 2015 kävi kuitenkin niin, että perussuomalaiset päätti vastustuksestani huolimatta ottaa uuden suunnan politiikassaan. Se pyrki niin sanotuksi valtionhoitajapuolueeksi porvarihallitukseen, jota johti keskustan Juha Sipilä ja jossa valtiovarainministeriö annettiin valtionhoitajapuoluepyrkimykseen nähden paradoksaalisesti kokoomukselle. Hallitusohjelmasta tuli porvarillisempi kuin koskaan Suomen historiassa, mistä omaa puolueväkeäni varoitin. Linja olisi käytännössä niin eri kuin, mitä perussuomalaiset oli koskaan aiemmin edustanut.

 

Perussuomalaisten aiemmin radikaalia EU-politiikkaa maltillistettiin myös niin, että hallituskumppaneilta ei neuvotteluissa edellytetty kovinkaan paljon, koska osa halusi varmistaa, ettei neuvotteluista jouduta ulos, vaikka itse pidin ulos joutumista äärimmäisen epätodennäköisenä. Puolueen aiemmalla EU-linjalla pysyminen olisi tarkoittanut lähinnä sitä, että Suomi asettuu tarvittaessa vaikka yksin vastustamaan tukipaketin myöntämistä Euroopan rahoitusvakausmekanismi EVM:stä niin sanotussa normaalissa menettelyssä, jolloin Suomi olisi pakottanut EU-komission niin sanottuun hätätilamenettelyyn. Silloin tukipaketti voidaan myöntää EVM:stä ilman kaikkien EVM-maiden hyväksyntää määräenemmistöllä yksimielisyyden sijaan. Hätätilamenettelyn käyttöönotto olisi edellyttänyt kuitenkin talous- ja rahaliiton olemassaoloa uhkaavien poikkeuksellisten olosuhteiden toteamista EU:ssa, mitä ei siis ole koskaan tähän päiväänkään mennessä vielä tapahtunut.

 

Linjasta käytännössä päättänyt puolueen kokous kuitenkin päätti hyväksyä hallitusohjelman, jossa tätä rimaa EVM:n käytölle ei haluttu asettaa ja niinpä Suomen kritiikki kesän 2015 tukipakettia kohtaan oli enemmänkin näennäistä. Suomi ei asettunut aktiivisesti vastustamaan pakettia ja yleinen tulkinta oli, että aiemmasta poiketen nyt perussuomalaisetkin jo kannatti tukipakettien myöntämistä toisille euromaille vastoin no bail out -sääntöä, josta säännöstä niin paljon olimme aiemmin pitäneet ääntä. Uusia vastuita sinänsä Suomi ei ottanut, koska EVM oli perustettu jo edellisellä vaalikaudella. Mutta politiikassa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Perussuomalaiset eivät tällaisista viisauksista välittäneet, kun ratkaisuja keväällä 2015 tehtiin ja tuntui olevan kova kiire, vaan huoli alkoi vasta sitten, kun kansakin näki puolueen toimijat ”housut kintuissa”.

 

Puolueen kannatus lähti nopeaan alamäkeen, joka kiihtyi kohta entisestään, kun pöytään lyötiin työntekijäpuolelle uhka niin sanotuista pakkolaeista. Perussuomalaisten aiempi linja ”työmies on palkkansa ansainnut” sai aivan uuden tulkinnan. Lopulta päädyttiin muun muassa pienipalkkaisten julkisten naisalojen kukkarolle lomarahaleikkauksilla. Sen jälkeen oli turha julkisen sektorin hoitohenkilökunnalta enää ääniä mankua. Samaan aikaan alkoi turvapaikanhakijoiden vyöry Suomeen rajojen pysyessä täysin auki. Suomi oli EU:n mallioppilas perussuomalaistenkin vahtivuorolla.

 

Tuskin koskaan Suomen historiassa onkaan nähty jonkin puolueen kannatuksen niin nopeaa romahdusta kuin kesän ja syksyn aikana 2015 nähtiin. Ja tuskin tullaan näkemäänkään, sen verran kova opetus politiikan lainalaisuuksista tuo kehityskulku varmaan tulevaisuuteen oli. Peli alkaa politiikassa heti ensimmäisistä siirroista, kuten shakissa, ja jos tekee ne ilman mitään pelikirjaa ja täysin välinpitämättömästi, ja vastapuolella on pelaajat, jotka keskittyvät täysillä ja joilla on selkeä suunnitelma, pelissä käy itselle nolosti. Shakkia ei voi alkaa pelata tosissaan ja onnistuneesti vasta kesken pelin. Sellaista fakiiria ei olekaan, joka pärjäisi pelissä antamalla ensin itseään vahvemmille pelaajille kymmenen siirtoa eteen ja alkaisi sitten pelaamaan tosissaan. Hallitusohjelman myötä kuitenkin annettiin nuo kymmenen siirtoa toisille eteen. Myöhemmin on huono alkaa painostaa vastapuolta ja laittaa uhkaa päälle, kun toinen näkee, että sinulla ei ole montaakaan nappulaa jäljellä pelipöydällä. Saat vain entistä pahemmin turpiin ja kaikki näkevät sen, jos lähdet pikkunappuloillasi uhmaamaan toisen isoja nappuloita eli häviät yleisön silmissä vielä totaalisemmin. Ainoa mahdollisuus olisi kaataa koko pöytä, mutta jos on mennyt vannomaan, että katsoo pelin loppuun, koska on uskotellut kaikille (ehkä itselleenkin), etteivät huonot siirrot muka ratkaisisi vaan lopputulos ratkaisee ja se nähdään vasta lopussa, on pelattava loppuun asti. Niin pääsee puristamaan lopussa voittajan kättä, mutta kuten nähtiin, aplodeja yleisöltä on turha odottaa. Yllätys? Ei ainakaan minulle.

 

Nyttemmin on nähty, että rahaa yhteiskunnalla riittää, jos niin poliittisesti päätetään. Rajat saadaan väliaikaisesti kiinni, jos niin halutaan. Ja EU:ssa voi onnistuneesti kiristää maalleen etuja, jos uskaltaa. Politiikassa lähtökohtaisesti mikä tahansa on mahdollista, jos porukka niin päättää. Toisin sanoen, mikään ei ole mahdotonta. Sky is the limit.

 

Oman poliittisen kodin tuhoutuminen keväästä 2015 alkaen oli ikävää seurattavaa, mutta toisaalta kun kaikki meni, antoi se moraalisen mahdollisuuden pohtia omaa poliittista maailmankatsomusta myös kriittisesti. En ole enää pitkään aikaan ollut EU:n vastustaja, vaan näen EU:n enemmän mahdollisuutena suomalaisten rakentavalle tulevaisuudelle, vaikka siitä hinta tässä ja nyt maksetaankin. Siltä osin olen tyytyväinen, että olinkin väärässä. Kuitenkaan talouspoliittinen ajatteluni ei ole muuttunut siitä, mitä se on aina ollut. En voi sietää pääomapiirien hyysäämistä enkä puhtaan oman etunsa ajajia, jotka väittävät sellaisen muka olevan yhteiskunnan kokonaisedun kannalta kannustavaa, luovan hyviä mahdollisuuksia ja olevan muutenkin yleisesti ottaen hyväksi kaikille ja tuovan ratkaisuja. En myöskään usko, että politiikkaa voitaisiin tehdä niin, että kaikki kokisivat olonsa jotenkin miellyttäväksi osallistuessaan politiikkaan. Jos on aidosti asiaa ja asiansa takana, ei silloin loukkaannu toisten syvästi poliittisista mielipiteistä tai hätkähdä kun tulee palautetta (sikäli kun pysytään laillisuuden rajoissa), mutta jos on vain itsensä ja/tai oman etunsa takana, politiikassa saa olla loukkaantumassa koko ajan.

tp83
Sitoutumaton Kurikka

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 12 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu