Populismi ja liberalismi ovat saman kolikon kaksi eri puolta

Olen kirjoitellut tällä palstalla aika usein liberalismista ja populismista. Etenkään liberalismista ei juuri Uuden Suomen palstoilla kriittisesti kirjoitella, ja populismia kritisoivat kirjoitukset ovat yleensä aika pinnallisia ja keskittyvät lähinnä perussuomalaisten poliitikkojen sanomisiin ilman kovin syvällistä analyysiä itse populistisesta kulttuurista, joka yhteiskuntaa tänä päivänä hallitsee. Tänään Helsingin Sanomissa oli kuitenkin Eleonoora Riihisen hyvä essee aihe-alueeseen liittyen ja siinä esiin nostettiin ajastamme samantyyppisiä huomioita, mitä itsekin olen kirjoituksissani aiemmin tehnyt.

 

Keskeistä nykyisessä ajassa, jota voidaan myös ehkä läntiseksi kulttuuriksi nimittää, on liberalismiin liittyvä yksilökeskeisyys. Jumalan tilalle on tullut tiede ja omatunto on korvattu rahalla. Tiede on synnyttänyt rahaa ja raha taas tiedettä. Periaatteessa hieno yhdistelmä ja ikiliikkuja, mutta ilman omatuntoa loputtomasti krääsää tuottava helvetinkone. Liberalismi nykymuodossaan taas liittyy kiinteästi kapitalismiin ja markkinatalouteen. Kaikki liberaalidemokratiat ovat markkinatalouksia.

 

Liberalismi sai lännessä vahvimman kulttuurisen aseman toisen maailmansodan jälkeen, mutta sen hegemonisesta asemasta ei voitu silloin puhua, koska maailmassa sille oli myös kilpailija nimeltään kommunismi, jossa korostettiin sääntelyä ja kollektiivisuutta. Todelliseksi viholliseksi kapitalismille kommunistit eivät kuitenkaan koskaan suurista sanoista huolimatta ryhtyneet, koska kommunistit tyytyivät vastustamaan kapitalismia kapitalistien omilla ehdoilla ja käytännössä toki ydinaseet puolin ja toisin vielä takasivat tämän. Tyydyttiin juhlimaan loputtomasti voittoa fasismista.

 

Lännessäkin oli paljon kommunisteja ja sosialisteja, jotka olivat koko ajan valmiina tarvittaessa vaihtamaan systeemiä, jos materiaaliset tulokset ei-sosialistisissa maissa eivät olisi miellyttäneet. Vallitsi kauhun tasapaino ja kapitalismi pysyi jollain lailla kurissa, populismille ei ollut sijaa. Kommunistit ja sosialistit tekivät kapitalismista ihmisläheisempää kuin mitä se olisi ilman niitä ollut. Liberalismi kuitenkin eteni koko ajan, kun puna-aatteeseenkin liittynyt materialismi ihmisten arjessa voimistui. Kukaan materialisti ei ollut immuuni liberalismin vetovoimalle. Syntyi itseään ruokkiva liberalismin ja materialismin kierre, joka lopulta teki selvää myös kommunismista Neuvostoliitossa, kun se hävisi materialistisen kilpailun suurvaltojen välillä. Materialismissa oli siis myös kommunismin tuhon siemen ja siksi ei voidakaan sanoa, että kommunismi olisi maailmaa lopulta syvällisesti selittävä ideologia, johon voisi viime kädessä uskoa muuta kuin välineenä.

 

1990-luvulta lähtien lännessä onkin vallinnut liberaali yhteiskunnallinen vaihtoehdottomuus. Sitä juhlittiin kymmenisen vuotta, kunnes pettyneiden määrä uuteen tilanteeseen alkoi kasvaa. Hyvinvointikin kun on vain suhteellista eikä pelkällä vapaudella tee mitään, jos vaihtoehtona ei ole enää vankila. Esiin marssivat populistit. Populistien siipien suojassa on tilaa isolle joukolle tyytymättömiä yksilöitä niin kauan, kun toimitaan huutokuorossa oppositiossa. Mukaan saman katon alle mahtuvat esimerkiksi ajattelultaan jopa sekä kansallisliberaaleina itseään pitävät että fasisteiksi itsensä kokevat, vaikka käytännössä tiedetään tällaisten suuntausten olevan toistensa poissulkevat, jos näistä erilaisista ajatusmalleista johdettaisiin myös käytännön yhteiskuntapolitiikkaa.

 

Yhteiset syntipukit, yhteiskunnalliset eliitit ja maahanmuutto, kuitenkin yhdistävät näitä pohjimmiltaan maailmasta ja ihmisestä eri lailla ajattelevia ihmisiä riittävästi kulttuurissamme, jossa halutaan vaalia ennen kaikkea oman identiteetin puhtautta ja ylipäätään korostaa omaa identiteettiä. Jos ei tarvitse käyttää valtaa eli tehdä päätöksiä ja kantaa vastuuta, tulen ja veden voi silloin yhdistää retoriikalla. Yksin edustetaan itseä ja yhdessä ollaan ensisijaisesti jotakin vastaan, eikä minkään puolesta.

 

Ei tarvitse kuin vilkaista Twitteriä, niin voi huomata, miten tärkeää monelle ihmiselle on saada ilmaista mielipiteensä ilman kompromisseja juuri sellaisena kuin se omissa ajatuksissa on. Moni ajattelee myös vaikuttavansa politiikkaan tällä tavoin omia mielipiteitään ilmaisemalla ja toisten mielipiteitä eteenpäin välittämällä ilman että tarvitsisi organisoitua ja osallistua varsinaisesti politiikkaan. Poliittisen vallankäyttöön osallistumisessa yhdessä toisten kanssa on riski, ettei pystykään olemaan enää populisti, joka voi ilman seurauksia vain ilmaista itseään ja vaikuttaa muihin ilman turhia ja oman identiteetin vaarantavia kompromisseja. Siksi sellainen vaihtoehto hylätään ja ollaan yhteiskunnallisena ihmisenä populistinen puolue pienoiskoossa nopeatempoisesti 24/7 Twitterin merkkimäärän puitteissa.

 

Monet itseään valistuneina liberaaleinakin pitävät ”mielipidevaikuttajat” ovat hekin vain heijastumia populistisesta kulttuurista, jonka siis on synnyttänyt pohjimmiltaan liberalismi ja sen mukanaan tuoma materialismi. He ehkä traagisesti luulevat, että maailma muuttuu paremmaksi paikaksi tviittailemalla, mutta tosiasia on se, että pelkkiä tviittejä lähettelemällä ihmiskunta varmastikin ehtii siinä sivussa kuluttaa yhteiset luonnonvaramme loppuun ennen kuin riittävän moni olisi valmis luopumaan henkilökohtaisesta populismistaan, jossa tärkeintä on saada olla periaatteessa oikeassa ja siten omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan arvostettu.

 

Toisin sanoen, vain yksilökeskeisestä materialistisesta liberalismista luopumalla on edes teoriassa mahdollista vapautua populismista lieveilmiöineen ja saada aikaan tarvittavia yhteiskuntapoliittisia muutoksia. Onko tällaiseen uhrautuvaan konservatiivisuuteen ja kollektiivisuuteen sitten käytännössä ihmisillä lännessä tällä hetkellä riittävästi valmiuksia? Todennäköisesti vielä ei. Liberalismin vastakohta on kuitenkin alkujaan konservatismi — monelle muutosta janoavalle vaikea tosiasia nieltäväksi. Konservatismi ei sulje kuitenkaan pois vasemmistolaista talouspolitiikkaa keinoina, vaan päinvastoin, käytännössä edellyttää sitä ja on myös luonnollisesti edellytys globaalille demokratialle. Konservatismi ei myöskään sulje pois tiedettä, joka on ihmiselle hyvä ja tarpeellinen renki, mutta huono isäntä. Konservatiivisuudessa yksilö ei ole kuningas eikä raha ole jumala, mikä lienee luonnonkin kannalta hyvä lähtökohta.

 

Ehkä koronapandemian aikanaan synnyttämät muutokset yhteiskunnissa ja maailmanpolitiikassa voivat tuoda eteen tilanteen, jossa yhteiskunnalliset premissit muuttuvat ja siten muuttuvat myös poliittiset kannat ja poliittinen kulttuuri.

tp83

Yhteiskuntatieteiden kandidaatti (valtio-opin ja politiikan opintosuunta) ja puolueeton politiikan kokemusasiantuntija Etelä-Pohjanmaalta. Takana kaksi kautta eduskunnassa ja kolme kautta kaupunginvaltuustossa sekä 11 vuotta Puheenvuorossa. Syntymävuosi 1984. "Sky is the limit."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu