Yhteiskunnallinen selitys ikävälle somekäytökselle

Moni ihmettelee nykyään, miksi tämän päivän anonyymi ja muunkinlainen verkkoviestintä on luonteeltaan niin vihamielistä tai jyrkkää. Erityisesti monet menestyvät julkisuuden henkilöt avautuvat viikoittain siitä, millaista törkypalautetta ovat saaneet milloin mistäkin. Poliitikot valittavat kovaa kohtaloaan saman teeman ympärillä myös.

Uhkaukset ja väkivalta ovat täysin tuomittavia, eikä huono käytös ole toivottavaa, mutta anonyymi kuranheitto tai karkea palaute kertoo pohjimmiltaan enemmän yhteiskunnasta kuin varsinaisesti esittäjistään, vaikka monet hyvin menestyvät ihmiset eivät tätä useinkaan ymmärrä tai halua ymmärtää. On helpompaa tuomita kaikki huonosti käyttäytyvät yksilöt yksittäistapauksina kuin koko yhteiskunta, koska yksilön tuomitsemiseen ei sisälly tarvetta aktiiviseen yhteiskunnalliseen toimintaan ja siten poliittista riskiä.

Kun tuomitsee julkisesti huonokäytöksisen yksilön/viestin, saa varmasti paljon tukijoita ja tulee ulos tilanteesta ”hetken voittajana” ilman tarvetta tehdä oikeastaan mitään merkittävää. Periaatteena kun jo lähtökohtaisesti on halu ”vain” olla riippumaton muista ja halu ”vain” tehdä kaikessa rauhassa sitä ”omaa juttuaan”. Kun tekee helpon tuomion, ei tarvitse olla minkään puolesta, kertoa miten yhteiskunta tulisi tarkkaan ottaen järjestää lainsäädännöllisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti tai edes periaatteellisesti jne. Voi vain olla kaiken epämääräisen hyvän puolesta ja saada siitä samalla itselleen sympatiaa ja tukea eli puhua korrektisti oman itsensäkin puolesta. Fanitushan aina kelpaa. Harva kieltäytyy faneista, koska fanit tuovat manit.

Niin ikäviä kuin monet törkyviestit tai ajattelemattomat palautteet ovatkin, itse en suostu uskomaan, että pääosa viestinnässään huonosti käyttäytyvistä ihmisistä käyttäytyisi epäkorrektisti yhteiskunnassa jotenkin luonnostaan, vaan syyt johtavat vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen.

Kilpailuyhteiskunnassa, jossa — uskokaa tai älkää — elämme poliittisten päätösten myötä, yksilö on toiselle yksilölle pohjimmiltaan joko hyödyllinen liittolainen tai haitallinen kilpailija. Vertailukohdaksi voi hakea luonnossa elävän susilauman: Jos susi ei kuulu laumaan, vaan on niin sanotusti yksinäinen susi, laumasudet eivät halua antaa sille mitään omasta saalistaan, vaikka se on samaa lajia niiden kanssa. Jos yksinäinen susi pyrkii lauman saaliin haaskalle, se voidaan jopa tappaa, koska yksinäisen suden katsotaan lauman toimesta supistavan ravinnonsaantimahdollisuuksia samoilla reviireillä tulevaisuudessa. Näin siis siinäkin tilanteessa, jossa lauma olisi jo ruokaillut ja poistunut kauemmaksi lähes loppuun kalutusta raadosta. Jos taas samainen yksinäinen susi hyväksytään laumaan, se tehdään siksi, että petolauma tulkitsee yksilöstä olevan laumalle enemmän hyötyä saalistamisessa kuin mitä se verottaa yhteisen lihan määrää sitä syödessään. Horisonttina eläimen järkeilyssä on toisin sanoen niin sanotun ”pelkän elämän” ylläpitäminen. ”Pelkän elämän” vastakohta ei ole jokin elämänsisältö tai suuntautuneisuus, vaan se on elintoimintojen heikentyminen ja kuolema, jolloin elämästä tulee taistelua elämästä ja kuolemasta, ei minkään muun puolesta. Maailmaa hahmotetaan silloin ensisijaisesti uhkien kautta.

Sudet käyttäytyvät omiin lähtökohtiinsa ja ympäristöönsä nähden loogisesti, aivan kuten uskoakseni ihmisetkin. Ihmisen on kuitenkin erottanut eläimistä muun muassa se, että ihminen ominaisuuksiensa ja inhimillisten kykyjensä takia pystyy poliittisesti liittoutumaan yhteisten asioiden taakse. Jos kuitenkin yhteiskunta (olosuhteet) järjestetään niin, että ihmisiä yhdistää vain oman edun ajaminen ja oman edun tavoittelu vailla korkeampia henkisiä päämääriä (asioita), silloin ihmisten liittoutuminen tapahtuu kuten eläimillä: Liittoutuminen tapahtuu vain omien resurssien maksimoimiseksi hyötynäkökohtia painottaen.

Silloin inhimillinen pyyteettömyys ja omatunto väistyvät ja tilalle nousevat petomaiset piirteet. Maailma voi silloin näyttäytyä nollasummapelinä, jossa toisen kunnia ja arvostuskin ovat toisen tappio ja kaventavat omia mahdollisuuksia, eikä se ole mitenkään epälooginen tulkinta, vaikka se käytännössä voi tuntua kaukaa haetulta. Periaatetasolla tilanteesta voi kuitenkin ajatella niinkin, ja monet yksilöt vähintäänkin aistivat tilanteen luonteen. Itsekeskeisen narsismin ja kateuden lisääntyminen ovat merkkejä siitä. Kun yhteiskunnassa siirrytään kohti luontoa muistuttavaa taistelutannerta, vietit ja eläimellisyys sekä tunteet valtaavat entistä enemmän alaa ja se näkyy kaikessa ihmistenvälisessä kanssakäymisessä arkisesta viestinnästä politiikkaan. Piipitys, että ”Olkaa nyt kaikki kunnolla ja hyviä”, ei auta, vaikka se kaunis toive onkin. Edessä on vääjäämättä monenlaisia välienselvittelyjä, jos mennään eteenpäin julistuksilla ja ylistyksillä vailla muutostekoja yhteiskunnallista horisonttia koskien.

Kun vielä resurssien kasaantumista monihyödynnettävien pääomien muodossa kannustetaan ja samaan aikaan korostetaan sen kanssa käytännössä ristiriidassa olevaa yksilönvapautta mahdollisuuksien tasa-arvona, pahimmillaan päädytään kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Tuo sota on ehkä jo käynnistynyt, mutta tässä vaiheessa se näkyy esimerkiksi Suomessa vasta ”vain” ikävänä käyttäytymisenä toisia yksilöitä kohtaan verkossa anonymiteetin suojissa, epäkohteliaana muunlaisena viestintänä ja yhteisöllisyyden katoamisena virtuaalimaailman ulkopuolella. Myös loukkaantuminen syvästi poliittisista kysymyksistä edustaa tätä inhimillisen elämän väärinymmärtämistä. Markkinakeskeisessä yhteiskunnassa yksilön identiteetitkin muuttuvat ikään kuin hyödynnettävissä oleviksi pääomiksi ja yksilöt tuotteiksi ja brändeiksi, jolloin identiteetit voidaan nähdä perustellusti pikemminkin yhteiskunnan tuottamina poliittisina ilmiöinä kuin aitoina elämänvalintoina, ja siten niitä vastaan on oikeutettua poliittisesti kamppailla, vaikka se ei toivottava tilanne olekaan.

Nämä edellä kuvaamani asiat eivät ole ilmiöitä, joka menisivät itsestään ohi, kunhan vain totutaan uuteen tekniikkaan ja/tai löydetään jokin sisäinen valo inspiroiduttaessa toisista yksilöistä tai matkusteltaessa maailmalla. Tekopirteys, tekopyhyys ja tekopositiivisuus eivät anna mitään lisäarvoa poliittisesti. Huonoa käytöstä ja poliittista kamppailua ei ole mahdollista laajassa mitassa jotenkin kieltää, koska kuten sanottua, niiden takana ovat usein poliittiset ja yhteiskunnalliset tekijät, vaikka kaikki toimijat eivät toimintansa motiiveja edes itse tunnistaisi yhteiskunnallisiksi ja poliittisiksi oman ymmärtämättömyytensä ja sivistymättömyytensä takia. Politiikkaa ihmiskunnasta ei pystytä poistamaan, vain sen muotoa voidaan muuttaa. 1990-luvulta lähtien sen muotoa on muutettu nopeasti ja laajalla rintamalla liberaaliin ja yksilöidenväliseen suuntaan. Nyt on alkanut paljastua, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Asiat eivät korjaannu vannomalla jonkin yksilön nimeen, sillä laumajohtajaa tarvitaan vain luonnonoloissa. Toisaalta, mitä voidaan päätellä siitä, että nyt vannotaan politiikassa juurikin yksilöiden nimiin? Niinpä.

Jos halutaan positiivista muutosta, ihmisten tulee liittoutua asioiden taakse ja tehdä se riippumatta siitä, ettei koskaan voi saada varmuutta siitä, onko jotenkin oikeassa vai ei. Oikea elämä on riskejä ja mahdollisuuksia eli valintoja, ”pelkkä elämä” taas on riskien ja virheiden välttelyä. Jos elät vain itsesi puolesta, ”pelkkä elämä” ei ole huono vaihtoehto, mutta jos elämälle haluaa muutakin tarkoitusta, kannattaa ottaa riskejä.