Barbaareja ja ulossulkijoita

Ashraf Fayadhin kohtalo on nostanut ymmärrettävästi kimpaannusta. Hänet oli aiemmin tuomittu 800 raipaniskuun ja neljään vuoteen vankeutta. Mutta tuomio muutettiin kuolemantuomioksi. Ateistista runoilijaa syytettiin Islamin hylkäämisestä, apostasiasta. Suomessakin islam on näkynyt esimerkiksi siinä miten irakilaiset homoseksuaalit joutuvat pelkäämään vastaanottokeskuksessa. Ja koska tekijöiden ideologinen identiteetti on mainittu, syntyy tälläisestä helposti ajatus jossa tämä kuvaa laajemmin islamia. Kasautuvat anekdootit muuttuvat uskottavaksi tarinaksi aivan kuten homeopaatin positiiviset asiakaskokemukset kasautuvat evidenssiksi homeopatian toimivuudesta.

Tätä kautta voidaan rakentaa ajatus kulttuurisista hierarkioista.

Joissa on ehdottomia barbaarikulttuureita ja näitä parempia kulttuureita. Tätä tarinaa voitaisiin helposti tukea vaikka sosiologi Max Weberin mallilla. Tässä ideologioiden paremmuusjärjestykseen asettelu on mahdollista koska näki maailman hyvin ideologiakeskeisesti. Kun ideologiat merkitsevät, syntyy helposti aineistoa jossa syy-seuraussuhteet arvotetaan. Ja sen jälkeen keskiössä onkin kiittäminen ja syyttäminen.

Tässä kohden merkittävää on se, mitä saadaan kun Weber mietti miten teollisuus ja markkinavoimat muuttivat maailmaa hänen elinaikanaan. Koska hän tässä kohden kuvasi murrosta, on ymmärrettävää että syntyi erialisia malleja. Eri aikoina oli ollut erilaista eliittiä. Ja tätä eliittiä tuettiin erilaisilla aatteilla. Yhteiskunnat voivat toimia erilaisten auktoriteettejen järjestäminä.
1: Traditionaalisessa autoritaarisuudessa (traditional authority) jossa kuninkaat ja muut päälliköt saavat valtansa tarinoista. Folklore, taivaallinen ja uskonnollinen oikeutus ja vastaavat antoivat auktoriteetin jota toteltiin.
2: Sitten seurasi karismaattisten johtajien aika (charismatic authority), jossa magneettinen persoonallisuus nosti ikään kuin sankarinpalvonnan kautta. Yksilö ja hänen mahtava persoonallisuutensa nostivat valtaan jonkun tarinan sijasta.
3: Weberin mukaan teollisena aikakautena – hänen aikakautenaan – oli näkyvissä byrokraattinen autoritaarisuus (bureucratic authority) jossa tieto on valtaa. Kun asioihin tutustuminen vaatii paljon aikaa ja suurin osa ei ole halukas tekemään tätä vaivaa, syntyy itseään ruokkiva valta.

Tätä kautta saadaan helposti arvottava hierarkia jossa on barbaarisia ja alkeellisia kulttuureita ja parempia ja sofistikoituneempia kulttuureita. (Itse asiassa jopa itselleni tämänlaisia tulee mieleen toistuvasti kun mietin esimerkiksi sitä miten kulttuurien peruskonseptit ovat tai eivät ole luonnontieteellisen tutkimuksen piirissä.) Tätä kautta rakentuu ajatus siitä, että länsimainen uskonto on hienostunutta mutta muut uskonnot koostuvat lähinnä taikauskosta.

Sanalla "taikausko" on vahvoja sävyjä ja sisältöjä. Termiä on kauan käytetty ns. kristillisen kulttuurin oikeuttamisessa ja levittämisessä. Tämä kulma tiivistyy John Locken näkemykseen. Hänestä barbaariset pakanat (savages) olivat taikauskoisia koska he olivat tyhmiä. Taikausko johtui siitä että alkukantaiset primitiiviset kulttuurit asukkaineen (savages) eivät ymmärtäneet maailmanmekaniikkaa. Ja tämä tyhmyys sai heidät tekemään alkeellisia rituaaleja joilla he kuvittelivat hallitsevansa maailmaa. Mutta eivät hallinneet. Tässä maailmassa taikausko oli eikristittyjen rituaalistoa. Ja näiden välissä oli laadullinen ero. Taikauskon ja kristinuskon ero oli tiedetyissä tosiasioissa. Asenne on tuttu modernissa maailmassa. Ja sitä ajavat niin arvotyhjiöstä jauhavat kristityt kuin hölmöyksillä naureskelevat uusateistitkin. (Tässä asenteessa onkin jotain yleisinhimillistä.)

Asenne voi tuottaa ongelmiakin. Sillä kysymys ei ole yleensä ottaen siltikään tosiasioista vaan vallasta ja suosiosta. Koska elämme maailmassa jossa kristityillä on paljon valtaa, koska kristinusko on suosittua, niin sillä on ollut vaikutusta tieteen tekoon. Tästä hyvän, demonstratiivisen, esimerkin saa siitä miten Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" ja Daniel Dennettin "Lumous murtuu" -teokset kertoivat kognitiivisen uskontotieteen saaneen aluksi vahvaa kritiikkiä jo tutkimusasenteensa pohjalta. Boyerin mukaan hänen projektiinsa suhtauduttiin yleisemminkin positiivisesti jos ja vain jos se kohdistui muihin uskontoihin kuin kristinuskoon. Katolisesta tutkijasta olikin tarpeen selittää miksi pakanat uskovat niin hupsuihin asioihin. Sävy muuttui jos samat periaatteet osuivat hänen omaan uskontoonsa. ; Tämä kertoo siitä miten kristinusko nähdään yhä laadullisesti erilaisena, jotenkin ehdottomasti järkevämpänä ja parempana ja tieteellisempänä kuin muita uskontoja.

Mutta kenties on syytä hieman rikkoa tätä.

Ylläoleva kuvaa maailmaa joka on jokseenkin keskusohjattu. Jossa normitettu sosiaalisuus luo koheesiota ja tämä rakentaa yhteiskunnan. Kenties tämä sopii aikaan jolloin on vain muutama televisiokanava ja jossa on "yhdistäviä kokemuksia". Yhden yhteisen keskusideologian sijaan itse näen, että internet ja muu vastaava ovat johtaneet "kuppikuntakulttuuriin". Tämä on ilmeisesti tiedostettu melko laajasti, sillä "kuplakeskustelussa" tämä on noussut esiin. (Joskin omituisella ja melko laaduttomalla tavalla.)

Itse näen, että olemme siirtyneet jonkinlaiseen uudenlaiseen yhteiskuntaan. (Seuraavaan portaaseen auktoriteetinhankinnassa) Jossa tieto ja skientismi on vain tylsää ja kauheaa vallankäyttöä. Jossa vaihtoehtomedian klikkijournalismi ohjaa asioita enemmän (eli sillä on enemmän valtaa) kuin faktapohjainen analyysi. Jossa on tärkeämpää edustaa tiettyä asennetta ja ideologiaa. (Konservativismi vs. liberalismi -vääntö on oleellisen tärkeää. jopa tärkeämpänä kuin uskonto.) kuin omistaa alan tutkinto. Anti-intellektuellismi ja antiautoritaarisuus jyrää, ja kaikki tehdään oma identiteetti edellä. Jokainen "ajattelee itse kuten ajattelee" niin että sekä metodi että johtopäätökset valitaan omilla mieltymyksillä. Joten valtaa ei saa se jolla on suurin ideologia, vaan se joka saa eri ideologioita edustavat ihmiset tekemään mitä haluaa ohjailemalla heitä sitä kautta että heidän identiteettinsä on uhattuna jos he eivät tee sitä. Eletään(hän) maailmassa, jossa tapahtuu kaikkea omituista. ; On selvää että tuotantovälineet eivät ratkaise jos suurimmassa taksiyhtiössä ei suoranaisesti omisteta takseja (Uber). Tai jossa suurimmat puhelinyhtiöt eivät omista puhelimiin liittyvää infrastruktuuria (Skype). Ja suurin mediayhtiö ei tuota sisältöä (Facebook). Ja tässä sirpaloitumisessa ei enää ole mitään yhteistä jaettua televisio-ohjelmistoa jota kaikki katsoisivat yhdessä. Tätä ei hallita enää yhden suuren keskusideologiankaan kautta. On siis tehtävä "jotain muuta".

Tässä tarkoituksessa viittaan aivan toiseen yhteiskuntafilosofiin, William Connollyyn. Hän lähestyy asioita identiteetin kautta. Tässä prosessissa ei ole kysymys yhdestä muuttumattomasta identiteetistä vaan muovautumisesta ("identity formation"). Hänen lähestymistapansa on astetta eksistentialistisempi kuin Weberillä. "A process of becoming, where a person is taught and chooses how they wish to bee thought an encounter with difference." Eli tässä ei riitä että olisi yksi hegemoninen ideologia. Kohtaaminen vääräoppisten kanssa on vähintään yhtä relevanttia. Erilaisten kohtaamisessa törmätään valitsemisen ja erottautumisen sisältöihin. ; Elämmekin maailmassa jossa on vähintään yhtä tärkeä kertoa kuka tai mitä ei ole kuin sanoa mitä mieltä on. Oikeiden mielipiteiden ilmaisu on jopa vähemmän tärkeää kuin ilmaista se ketä vastustaa. Tässä henki on tuttu "Raamatun" (Luuk. 18:11-12) Siinä Fariseus on Temppelissä rukoilemassa. "Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan."

Torjuva suhtautumistapa on tärkeä osa kun rakennetaan laajempaa identiteettiä. Ja tätä tapahtuu hyvin laajasti. Jopa suvaitsevaisina pidettyjen hipstereiden tulee irtautua siitä mikä on heistä liian mainstreamia. (Paitsi jos tekevät tämän ironisesti.) Ja on tärkeää erottautua perussuomalaisista jos haluaa kuulua "tiettyihin piireihin".

Connollyn kohdalla mennään siihen miten hän määrittelee fundamentalismin. (Fundamentalismille on monia erilaisia määritelmiä ja tässä ei ole kyseessä se fundamentalismi jota yleensä käytän yleensä. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan fundamentalistisuus on sidottavissa sosiaaliseen rakenteeseen, ennen kaikkea sen rangaistusmenetelmiin. Joiden pääfunktio ei ole tappaa vääräoppisia vaan tuomita apostasia ja pitää ryhmäkuri maksimissa.) Connollyn fundamentalismi voidaan nähdä tätä kautta jonain jossa ideaalina on jonkinlainen poissulkeva humanismi ("exclusive humanism"). Tämä on siitä kiinnostavaa että tämä kuvaa julmia ja barbaarisia uskontoja että sitä asennetta jossa ihmiset luokitellaan villi -ihmisiksi (savage) yhden mielipiteen pohjalta.

Eli noin karkeasti ottaen fundamentalismissa ihmisyydelle annetaan kriteeriattribuutteja. Tämä voi näkyä vaikka niin arkisessa nyky-yhteiskunnassamme näkyvässä teemassa kuin homo religiosus -ihmiskuvassa jossa uskonnon puute nähdään vammaisuutena, puoli-ihmisyytenä jota joudutaan selittämään psykologisoimalla asia jumalavihaksi tai sen diagnosoiminen autistisuudeksi. Eristämisen menetelmät voivat olla monenlaisia. Jos esimerkiksi mietitään mitä Mika Ebelingin "haureellisista ihmisistä" tekemät mustat listat olivat, on selvää että niissä on kyse tälläisestä poissulkevasta heimohenkisyydestä.

Erilaisuutta voidaan kohdata toisellakin tavalla kuin tällä asenteella. Tämä vaatii jonkinlaista ajatusta uskonnonvapaudesta ja mielipiteenvapaudesta. (Jotka ovat perustaltaan pluralistisia. Mitä vapautta se on jos ei ole vaihtoehtoja joita aidosti saa ottaa? Se mitä olen ihmisiin törmäetessäni oppinut on se, että tämä ajatus tuntuu olevan hämmentävän vieras hyvin suurelle määrälle kristittyjä ja islaminuskoisia.) Jotka taas on useissa yhteyksissä määritelty arvotyhjiöksi koska arvotyhjiötä on kaikki joka ei komenna että tietystä eettisestä asiasta olisi oltava tiettyä mieltä tietyllä metodiikalla.

Tällä on mielestäni merkitystä siinä mielessä että nykykulttuurissa nimenomaan suhtautuminen suvaitsevaisuuteen ja yhteisöllisyyteen noin yleensä merkitsee identiteettikeskeisissä maailmankuvasodissa hirvittävän paljon. ; Voidaan sanoa että (hyvin) karkeasti tarjolla ovat (kohtuu suositut) ääripäät joissa:
1: Uskonnollinen konservativiinen puoli kannattaa yhteisöllisyys -nimen alla kulkevaa sosiaalisuutta joka on eksklusiivista. Tämä on jengien sosiaalisuutta. Sitä että omaa samalla tavalla ajattelevien piiriä suojellaan muita vastaan. Tämä on varmasti jossain määrin "survivalistis-pragmaattista" ; Yhteistyössä on voimaa ja yhteistyöllä voidaan voittaa vihollisia. Yhteisöllisyys on väline "yhteiskunnan säilymiseen". Sillä on välinearvo. Ja välinettä tarvitaan koska (etenkin "vihollisista") on negatiivinen ihmiskuva. On uhka ja yhteisöllisyys tuo hyvän mielen ja pelastuksen itselle ja omalla ryhmälle. Omiin ongelmiin vika nähdään yleensä "vihollisissa", kun taas jos vihollinen on ongelmissa se johtuu "heidän kulttuurisista kenties jopa geneettisistä erityispiirteistään" ja jos ongelmat ovat "omien" aikaansaamia, kyseessä on itsepuolustus joten "ne tekevät sen itselleen". Kokonaisuus on upeaa ad hoc -perusteiden ympärille rakentuvaa eksklusiivista ihmisyyttä. Tässä korostuu kilpailu ja turvallisuuden rakentaminen ja ylläpito olemassaolon taistelussa. Kilpailua on koska ihminen on paha ja tarvitsee jonkin ideologian kontrolloimaan itseään ja koko kansakuntaa keskusjohdetusti. (Sitä vain ei saa sanoa keskusjohtamiseksi koska se korostaisi pahaa kommunismia tavoilla jotka eivät ole tässä yhteydessä miellyttäviä.)
2: Uskonnoton liberaali kulma jossa Ei-poissulkevaan ihmisyyteen perustuva ajatus hylkää "paranoijana" tai "fobiana" sen mitä edellä mainittu pitää "pragmaattisuutena" ja "terveenä varovaisuutena". Ihmisiä pidetään optimistisesti hyvinä, joten lähtökohtaisesti ei ole mitään uhkaa jolta puolustautua vaan itseisarvoinen eettisyys jota noudatetaan (ja jota kenties noudatettaisiin seurauksista riippumatta jos niitä uhkia suostuttaisiin näkemään, mitä ei toki tehdä). Vioista annetaan yleensä anteeksi, koska vika ei koskaan ole ihmisessä vaan siinä että häntä on harhautettu vaikkapa ääri-islamilaisuudella joka ei ole oikeaa islamia tai sovinistisella heteronormatiivisella maailmankuvalla joka on vain väärä sosiaalinen konstrukti ja harha. Tässä turvallisusuasioihin ja vastaaviin ei helposti kiinnitetä huomiota koska se olisi loukkaavaa syyttelyä.

Kysymys fundamentalismin ja ei-fundamentalismin erosta onkin, hieman liioitellen, siinä että miten suhtaudumme vääräoppisiin. Monokulttuuri on tavallaan määritelmällisesti fundamentalismia ja monikulttuurisuus sen vastateesi. ; Tässä kontekstissa uskonto on jotain joka sekä luo negatiivista minäkuvaa että antaa oikeutuksia "tarkoitus pyhittää keinot" -ajatteluun. Mutta ei siksi että uskonto enää nykyään ohjaisi ihmismassoja. Vaan sen vuoksi että ihmisiä ohjataan identiteeteillä. Uskonto on yksi, mutta ei enää suinkaan ainut, tapa sössiä nämä asiat. (Uusateistitkin kykenevät aivan samaan. Ihan ilman ainuttakaan Jumalaa.) Se on kuitenkin usein se yksi näppärä keino sössiä asiat. Merkittävää on huomata kuitenkin myös se, että jos uskonnollisuus muuttuu leimaksi jolla ihmisiä erotellaan vihollisiksi, harrastetaan tällöinkin "ekskusiivista ihmisyyttä". Uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus – jotka aidoimmillaan ilmenevät lupana uskoa hoopoja asioita, ja siinä että antaa muiden pitää helvetin typeriä mielipiteitä – ovat siksi tärkeimpiä yksittäisiä asioita. Etenkin jos haluamme rakentaa yhteiskunnan joka on sekä kestävä sekä taloudellisesti että eettisesti.

Luultavasti tämä vaatii jonkinlaista kompromissia. Itse uskon, että on väärin luulla että jompi kumpi ääripää olisi oikea ratkaisu.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu