Afganistanissa ei ole mitään relevanttia käpykaartia

Ikävöin harvoin nuoruuttani tai lapsuuttani. Sellainen olisikin hyvin omituista. Mutta joitain aspekteja siitä voi olla ikävä. Esimerkiksi ikävöin niitä aikoja, kun sain kaiken tietoni Afganistanista ”Rambo III”:sesta. Tästä on suhteellisen kauan aikaa. Ja se aikakausi näyttää erikoiselta. Kuten voi nähdä kun katsoo Business-insideriä joka on nostalginen vuotta 1993 kohtaan. Siinä urheat kommunismia vastaan taistelleet talebanit ovat viemässä Afganistania kohti Rauhaa. Kuvassa komeilee itse Osama bin Laden.

Tästä tavallaan vain muutama vuosi eteenpäin ja olen lukiolainen. Muistan noilta ajoilta sen, miten lukion psykologian opettajani oli itkuinen kun hän oli murehtinut afgaanilapsia jotka olivat olleet yhdysvaltalaisten pommituksissa. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää nykyään, sillä psykologian opettajani oli – ja on – harras kristitty, joka myöhemmin esimerkiksi opetti sisarelleni aika omapäisesti kreationismia siinä samassa lukiossa jossa olin oppilaana. (Hänelle ei muuten tullut tästä mitään seuraamuksia.) Nykyään tuon suunnan kristityt tuppaavat olemaan ”maahanmuuttokriittisempiä”. Tuolloin minulla oli jopa jonkinlaisia eettisiä heräämisiä tilanteen kohdalla. Muistan kiinnittäneeni huomiota siihen, miten uutiset olivat enemmän huolissaan ikivanhoista buddhapatsaista kuin kuolevista ihmisistä. (Tämä huomio on helppo tehdä kun lähellä on sellaisia jotka nostavat tuon inhimillisen puolen esiin tavanomaista poikkeavalla vahvuudella. Eli jotain hyvää kreationisteissakin.)

Paljon on tapahtunut tuon jälkeen. Tuon ajan jälkeen olen sitten toki yhä pyörinyt aihetta koskevan kevyen viihteen parissa. Khaled Hosseinin ”Tuhat loistavaa aurinkoa” on esimerkiksi tullut luettua. Siinäkin on buddhapatsaista. Lisäksi olen kevyessä kontaktissa Andrei Sergejeffin somefeedistöön ja tässä yhteydessä on mainittava että hän on vaatimattomasti kirjoittanut kirjan Afganistanin historiasta. ”Afganistanin historia — Silkkitietä kulttuurien risteykseen” on siitä jännittävä, että sitä lukiessa näyttää että Afganistanin tilanne ei ole ajan mittaan suinkaan mennyt hyvään suuntaan. Kaiken kaikkiaan, suuressa kuvassa, se on maa joka ei ole mitenkään erityisen sotaisa ja jonne suurvallat eivät itse asiassa ole menneet kuolemaan. Paitsi modernina aikana.

Päätin, että koska kaikki muutkin ovat ulkopolitiikan mestareita, niin voisin minäkin kertoa muille jotain. Enkä vain Rambosta. (Ensimmäinen Rambo on itse asiassa äärimmäisen humaani elokuva. Se tapahtuu Oregonissa.) Tärkein asia lienee se, että asia ei ole ollut varmaan oikein kenellekään yllätys. Nopeus ja mittakaava on kenties yllätys. On ollut melko selvää että ulkopuolinen miehitys joka ei vakiinnuta ja kouluta sotilaita paikallisesti olemaan, on jotain jonka poistumista lähinnä tarvitsee odottaa. Onkin tavallaan noloa että asia joka on ollut odotettavissa kaikille, ei ole ollut sitä ulkoministerillemme Haavistolle. Tämänlainen osaamattomuus ei nyt varsinaisesti … vakuuta … että hän olisi tilanteen – ja tehtäviensä – tasalla.

En edes pidä USA:n poistumista mitenkään erityisen vääränä. Toki tässä on hauskoja piirteitä. Trump on moittinut Bideniä epäonnistumisesta. Suomessa asiasta on uutisoitu hieman Biden -myönteisemmin jopa Iltalehdessä. Itsekin olisin Trumpina hieman varovainen asian kanssa. Onhan meidän muistettava että kuka se onkaan todennäköisesti Afganistanin johdossa, ainakin alati epäluotettavan DailyMailin mukaan.

Tässä yhteydessä nostan esiin pointin. Pointin, joka on äärimmäisen kiehtova. Sillä se opettaa, että gender-ideologia ja muu postmoderni mädätys ovat tunkeutuneet erittäin syvälle kulttuurissamme. Sukupuolen on oltaa konstrukti kun sitä voidaan kyseenalaistaa jos on sitä mieltä jota olen asiasta. Mielipide on otsikossa.

Muodikas kritiikki kun on ollut sitä tuttua. Ja hyvin klassista. Sitä miten joku ensin luo sivutolkulla juttua jossa vääntää rautalangasta (ilman lähteitä) miten Afganistanilaisia ei pidä tukea alueellaan. Ei sotilaalliseti eikä muuten. Ja joka sitten johonkin väliin sanoo että maahanmuuttoa ei tarvitse tukea tai järjestää ollenkaan vaan ihmisiä tulee auttaa kohdemaissaan. Mikä on todella hauskaa. Sillä ollessani nuorena Kirkon Ulkomaanavulla feissaamassa, sain melkein turpaani kaverilta joka oli sitä mieltä että kotimaan ihmisiä on autettava ensin koska ulkomaalaisia ei nimenomaan saanut auttaa kotimaassaan. (Tai no. Minä teknisesti ottaen en miltei saanut turpaan. Olin valmistautunut tilanteen eskaloitumiseen ja täytyy muistaa että olin samoihin aikoihin myös ”turvallisuualalla” joten erilaiset pamputusorgiat olivat minulle tuttua puhdetta. On vain uhriutuvampaa ja eettisempää kuvata tilanne jossa joku yrittää proaktiivisesti lyödä sinua ensin tällä tavalla.) Tämä on sellainen ilmiö joka on hauska. Tiedän että yleisen kansallismielisen mielipiteen mukaan edes vapaaehtoisia lahjoituksia ulkomaihin ei saisi kerätä koska kotimaan mummot. Sitten kun tilanteet eskaloituvat ja pakolaisia tulee itketään siitä omassa maassa auttamisesta. Jota nämä samat tyypit ovat olleet todella ahkerasti kieltämässä ja torjumassa.

Mutta tämä vakiomoite koskee tietenkin sitä että on olemassa jonkinlainen ”tosimies” joka ”puolustaa maataan”. Ja tämä on ilmeisesti jonkinlainen essentiaalisesti mieheyteen kuuluva velvollisuus. Tässäkin kävi niin että kun kerroin että en näe että miehet ovat ihmisenä jotenkin vähemmän avun arvoisia, että tämä kansallismielinen nainen sanoi että enkö minä muka puolustaisi maamme naisia. En voinut kysyä kuin että häntäkö? Tämä oli tärkeää koska hän ei ollut edes aikani – saati henkeni – arvoinen. Että keksikää paremmat syyt uhrautua. Hän kyseenalaisti miehekkyyteni. (Ei puolusta – ei sellainen ole mieskään.) Nokitin kyseenalaistamalla hänen inhimillisyytensä. Tämänlainen nokittelu on aina viehättävää, relevanttia ja hyödyllistä.

Mutta vakavasti.

Afganistanissa ei ole relevanttia käpykaartia. Otsikon toistaminen ja siihen referoiminen tuo aina struktuuria kirjoitelmiin. Lisäksi se on kliseistä ja toistavaa. Tylsää. Toistavaa. Ja muistinko sanoa toistavaa. Tässä tilanteessa myös tarpeellista. Sillä jos siivoamme gender-ideologian ajatukset sukupuolesta jonain konstruktina – mikä lienee tarpeen sillä jostain syystä ne, jotka kaikista koviten huutavat että mies ja nainen ovat biologinen tosiasia ovat selittämässä miten et ole mies jos sinulla on jokin väärä mielipide, jää käsiin ajatus siitä että afganistanilaiset miehet ovat ns. käpykaartilaisia. Sukupuolen kyseenalaistamisen sijaan saadaankin tavallaan siivottua itse ydinasia esille.

Ja tässä olen tietenkin sitä mieltä että Martti Luther oli äärimmäisen oikeassa sodan filosofiassaan. Hänhän ajoi sellaista näkökulmaa, jossa sotiminen on eettinen kysymys jonka sotilas päättää yksilönä. Minun on tässä osiossa liitettävä muutama kriteeriattribuutti siihen mikä on ylipäätään minimivaatimus sille, että on asiallista vaatia ihmistä taistelemaan maansa puolesta. Olipa maa sitten miten hyvä tahansa.

Luettelo on aika simppeli; (1) Maan on tarjottava sotilaskoulutusta. Eli jos maassa on velvollisuusarmeija siinä on myös ns. inttiaika. (2) Valtio varustaa sotilaat sotaa varten, eli antaa heille tarvittavat aseet, suokaliivit ja muut varusteet (3) Valtio järjestää jonkinlaisen huollon sotilainne eli esimerkiksi ruoan on kuljettava tai tähän on ainakin oltava vakava pyrkimys niin että katkeamiset huollossa johtuvat vihollisen suorasta aktiivisesta toiminnasta (4) Valtiolla on selkeä komentojärjestelmä ja siihen liittyvä hierarkia.

Lisäksi tietenkin täytyy miettiä eettisiä puolia joita tunnetusti ovat esimerkiksi (1) puolustettavien tahojen hyvyys ja (2) mahdollisuus voittaa sota. Sodan käytänteissä nimittäin asetetaan kovia sanoja hyökkäyssodille ja sille että soditaan sotaa jota ei voi voittaa. Mutta nämä arviot tapahtuvat jos ja vain jos kaikki pääluettelon kohdat täyttyvät.

Ja tässä kohden saanen huomauttaa että Wikipediakin tuntee luettelon valtioista sen mukaan miten siellä suhtaudutaan asepalvelukseen. Tämä on tärkeää. Sillä jos Suomessa peruslistani ehdot täyttyvät aivan täysin ja kevyesti, niin sama ei todellakaan toteudu afganistanissa. Maassa ei ole velvollisuusarmeijaa. Tai kuten Wikipedia asian asettaa: Asevelvollisuus ei käytössä. Paha siinä on vaatia sotimaan jos tyypit eivät ole sotilaita.

Lisäksi tahdon huomauttaa, että Afganistanin sotatilanne ei ollenkaan vertaudu siihen mitä olisi jos Venäjä hyökkäisi Suomeen. Jos tilannetta halutaan verrata niin se olisi se, että perussuomalaiset nostaisivat aseet tanaan ja heidän suojeluskuntien paluusta märkiä päiväunia saaneet nuivasiivessä olevat lakkaisivat haaveksimasta ja puhumasta ja muuttaisivat hyvesignalointinsa toimeliaisuudeksi. Sanotaan näin, että siinä tilanteessa tuskin olisi kyseessä relevantisti jokin sota jossa voidaan sanoa että ”taistelisit maasi puolesta”. Ns. kämyskene lienee tajunnut tämän jossain määrin koska he ovat niin paljon puhuneet siitä, että annetaan afganistan afganistanilaisille kuten kunnon etnonationalistinen ihanne sanoo. (Että jokainen etno on hyvä omana etnonaan kunhan täällä ei ole. Tjsp.)

Jos perussuomalaiset aloittaisivat sisällissodan niin en näkisi että olisi mitään käpykaartia se joka poistuisi maasta. En ymmärrä kuinka joku haluaisikaan heidän hallittavinaan olla tälläisessä kontekstissa. Sen verran monta kertaa minuakin on hiekkakuopanreunalla uhiteltu ja valkoisten voittoa uhoavissa sisällissotafantasioissa kieritelty että miettisin kyllä että olisinko lähdössä rajalle (en sille josta vihollinen on tulossa) vai olisinko pakotettu elämään tavalla jossa ”Mäkkylän piru” ei enää viittaisikaan siihen mihin ennen… En näkisi kummassakaan tapauksessa että kysymys olisi velvollisuusasiasta. Ei ihmisillä ole velvollisuutta puolustaa maataan sisällissotaa muistuttavassa tilanteessa. Koska sisällissodassa koko tämä idea on täysin absurdi.

Toki minäkin olen maastapoistumista vastaan silloin kun valtion kassa takataskussa lähdetään USA:an pakolaiseksi. On kornia että köyhien miesten tulisi kuolla rikkaiden poiskarkaavien lompakoiden edestä.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu