Crās dies alium (est)

Täällä on blogailtu viime aikoina mielenterveydestä. Esimerkiksi Annukka Kaatrasalo tuotti emotionaalisesti affektiivien otsikon ”Mitä sanoisit itsemurhaa pohtivalle nuorelle?” Itse suosittelisin tietenkin Albert Camus’n lukemista. Sillä hän on niitä filosofeja jotka ovat nähneet kysymyksen tärkeänä filosofisena ongelmana, eikä ainoastaan mielenterveysongelmana. Ja toisaalta niissä ajatuksissa on itselleni ollut hyötyä enemmän kuin monesta muusta kenties on. ; Minusta on mielenkiintoisempaa puhua itsemurhasta mahdollisuutena kuin tabusyntinä. Toki en ole näitä ihmisiä, jotka aivan ensimmäisenä auttavat itsemurhaa hautovaa nuorta sitomaan hirttosilmukkaa.

Tosin tässä nousee usein esiin se, että näissä pelataan monen polven ja kierroksen metapeliä; Ihminen ei oikeasti vastaa kysymykseen vaan paljastaa mielikuvia. Ja tässä yhteydessä saattaa esimerkiksi nousta se, että kerrotaan hienosti mitä sanotaan ja miten aktivoidaan nuoria θεωρία (theoria) mutta πρᾶξις  (praksis) on kuitenkin se, että aletaan tenttaamaan ihmistä ja kyseenalaistamaan että onko hän oikeasti aidosti depressiivinen tai suisidaalinen. Kuten voimme havaita tuon Kaatrasalon blogauksen alla olevasta keskustelusta. Ja tässä hengessä praksis on se, että jos minulta joku jotain tylee kyselemään, niin kysyn että kuka hän on, tunnenko minä hänen äitinsä ja keskityn oleelliseen, kuten siihen että hän ei ole ymmärtänyt oikein nyansseja joita olen nostanut esiin kun olen puhunut munkkilatinaa. Sillä jos joku sanoo, että hänestä itsemurhasta pitää keskustella selkeästi ilman pömpöösiyttä, vastaan hänelle nyrpistellen, että vescere bracis meis.

Toki ymmärrän, että kysymys ja aihe koskettaa monia. Ja monella tarkoitan sitä, että se koskettaa ihmisiä joilla on laajasti varioivat poliittisten mielipiteiden, maailmankuvien, kiinnostuksen, älykkyyden, ulkonäön ja muiden asioiden tiimoilta. Ja tätä kysymystä pitää kenties lähestyä yksinkertaisen kouriintuntuvasti, kuten sivistävä kuuluisa lausahdus Pulchra sunt ubera quae paululum supereminent et tument modice meille opettaa. Allaoleva kirjoitus on sitä, että yritän tuoda esiin siihen liittyviä ajatuksia, joista osa saattaa teoriassa olla käytännöllisiä.

En viittaa tässä omaan kokemukseen. Sitä ylikorostetaan.

Olen huomannut miten kommenteissa saattaa omaa kokemusta korostaa sellainen ihminen joka useasta on epäuskottava. Mutta toisaalta tämä ihminen itsekin korostaa miten monet itsemurhat ja sitä haluavat ovat vaikeastihuomattavia. (Joskin hän sitten itse kuluttaa samassa kontekstissa aikaa siihen, että kyseenalaistaa suisidaalisuutta mikä osaltaan kertonee miksi.) Itse en lähde näitä edes arvailemaan. Jos keskiössä on kiukkuinen arvokonservatiivis-kristillinen mies, on asenne sellainen että ei se ainakaan mitään Marie Kondōmaista iloa ja riemua säkenöi. Minun ei ole vaikeaa uskoa tälläisen puhistelun kertovan läpitunkevan onnettomasta elämästä jossa ainut syy pysyä elossa on velvollisuus siitä että saa tappaa itsensä vasta 90 vuotiaana. (Mikä lienee kristityltä itse asiassa varsin avomielinen luvananto ja kommentaari eutanasian puolesta.) Samoin en henkilökohtaisesti ihmettele jos joku sattuu olemaan sellainen jonka ympäriltä – mahdollisesti ihmisen itsensä toisen ihmisen asemaan asettautumisen kykyjen ilmiselvien rajoitteiden vuoksi – muut kuolevat.

En arvaile koska siitä ei seuraa mitään hyvää. (Kuten demonstroin.) Minun on helppoa ymmärtää, ei vain siksi että olen asennevammainen ääliö kristinuskon suuntaan, vaan sen takia että minun on valitettavasti todettava omaavani pian tasan 40 vuoden verran elämää. Elämää, joka rehellisesti sanoen näyttää siltä että vuosi vuodelta ”Falling Down” elokuvan antagonisti muuttuu ymmärrettävämmäksi ja ymmärrettävämmäksi. ; Itselläni on eräs ystävä tehnyt itsemurhan ja asia vaivaa minua yli 20 vuoden jälkeenkin. Olen myös itse yrittänyt sitä, mutta olen näissäkin asioissa epäonnistuja. Minulla on taipumusta tähän juttuun, mutta näen että kokemus ei tee asiaan neutraaliksi vaan kenties jopa päinvastoin. ; Sama on varmasti monessa asiassa. Feministien viha seksuaalisesta häirinnästä kasvanee kokemuksesta ja tätä voi olla vaikeaa ymmärtää incelin joka ei saa mitään seksuaalista huomiota edes halutessaan. Joten ei ihme jos jälkimmäinen kokee ensimmäisen ”ylireagointina”. Koska se voi olla. (Vaikka inceleistä ei harvalla ole mitään hyvää sanottavaa, enkä itsekään mene siihen, ainakaan tässä kirjoituksessa.)

Velvollisuudesta olemiseen.

Keskusteluissa on yleisesti noussut esiin ajatus siitä että kysymsy on väärinpäin. Eli ei pidä miettiä mitä maailma voi antaa suisidaalikolle vaan mitä suisidaalikko voi antaa maailmalle. Tätä näkökantaa pidetään yleisesti hyvin huonona, töykeänä, empatiakyvyttömänä ja muutenkin pahana. Mutta näen että tämä on tärkeä asia, joka paljastaa monta asiaa. Ensimmäinen on itse asiassa se, että itsemurhaa vastustavat argumentit tuppaavat olemaan kollektivistisia. Mikä kertoo siitä miten vähän argumentteja elämisen puolesta löytyy. Kristinusko on esimerkiksi osannut kieltää itsemurhan määrittämällä sitä vakavaksi synniksi. Se lienee helpompaa kuin selittää ihmisille miksi on heidän etunsa mukaista olla elossa kristillisessä yhteiskunnassa.

Näiden perusongelma on tietenkin se, että on aika vaikeaa vaatia muiden huomioon ottamista heiltä joihin itse ei oikein olla huomiota antamassa. Depressiivisten ihmisten kokemukset ovat hyvin usein sitä että heidän tulee välittää muista vaikka nämä ovat juuri niitä ihmisiä jotka antavat heidän kuolla. Tai jotain sinne päin. Kun toinen ei välitä sinuun kokemuksistasi ja tarjoaa velvoitetta elää elämäsi kuinka he haluavat vedoten tunteisiin joita muissa syntyy, on kyseessä myös älyllisesti vähintään suhteellisen paradoksaalinen tilanne.

Lisäksi itsemurhatilannetta helposti ulkoistetaan siten että on ikään kuin ehtokriteeri jonka jälkeen sitä saa tehdä. Tästä hauskana esimerkkinä on ilmiö, jonka muistan lukeneeni ”Aarne Ankka” -julkaisuista. (Joita pidän korkeakulttuurina, mikä kertonee kaiken minusta. Animadvertisine, ubicumque stes, fumum recta in faciem ferri?) Siinä nostetaan esiin huomio, jossa itsemurhatilastot näyttävät kasvavan hyvissä olosuhteissa. Että miten on tavallaan vähän noloa lähteä jostain ruotsalaisesta baarista itkemään Somalialaisille sotaorvoille kuinka hyvinvointivaltiossa eläminen ahdistaa ja miten tekisi mieli tappaa itsensä. Toki kyseinen strippi jatkuu kuvaamalla erilaisia onnettomuuksia joiden sarja on varsin massiivinen. Ruotsi keskimäärin on jotain, yksilöiden kohtalot toista. En tiedä miten itse toimisin jos vanhin poikani leikkisi heinämiestä ja niittäisi minulta kulkuset viikatteella, kuten sarjakuvassa kävi.

Tässä ulkoistamisessa on tietenkin joitain ongelmia. Joista yksi voi olla se, että ahdistuksen kokemusta ehdollistetaan, asetetaan ikään kuin ulkopuolelta vaatimuslista jota olisi toteltava. (Itse olen aina huvittunut jos joku käskee minua noudattamaan jotain velvollisuutta kertomatta mitä siinä on minulle. Kuuntelen juridisia holhoojiani ja ennen tätä ihmiset ovat lähinnä naurettavia pellejä vaatimuksineen ja voivat yrittää vaikka väkivallalla pakottaa minut tekemään tahtonsa mukaan. Good luck trying, onnekas punkkari.) Mutta näen tässä signaalina sen, että tämä ilmiö olisi tavallaan tärkeämpi selittää kuin muuttaa suoraan eettiseksi kannanotoksi. Koska ilman kausaalista toimintasuhdetta moraali on vähän kuin sellaista keskustelua jossa kiistetään faktoja jotta voidaan vetää helpoin oikotie omaan moralismiin. (Vaushilla on tästä hyvä esimerkki koskien tasa-arvoihmisiä jotka esimerkiksi kieltävät sen että naiset ovat keskimäärin heikompia kuin miehet.) ; Takaa saattaa löytyä esimerkiksi se, että suhteellinen köyhyys koetaan eri tavalla kuin absoluuttinen köyhyys. Ja toisaalta näen aika vahvasti tilaa myös ns. survivor biasille. Jossain rupumaassa ihmiset kuolevat joten he eivät luonnollisesti näy tilastoissa olevina ihmisinä.

Mutta itsekin olen ollut huomaavinani, että ihmiset eivät ajaudu konflikteista itsemurhaan vaan väkivaltaan. Henki on tässä kenties hieman sama kuin näkyy sensuurin kohdalla. Monesti uhkaa käytetään jotta ihminen hiljenee. Mutta tämä saattaa enemmänkin lisätä kierroksia. Samoin omakohtaisesti olen huomannut että olen konkreettisesti suisidaalinen ihminen, joka saadessaan tappouhkauksia käyttäytyy enemmän paranoidisti ja jopa aktivoituu hyökkäys-kostomoodiin. Vaikka tavallaan jos murhanhimoinen dogmaatikko haluaa tappaa väärinajattelijan joka on suisidaalikko niin puhtaan viileän loogisesti ainakin minun kalkyylini antavat potentiaalia sellaiselle vaihtoehdolle jossa tämä olisi win-win -tilanne.

Itse olen pikemminkin kokenut että nämä tilat ovat joskus aika heikosti hallittavissa. Et voi argumentoida itseäsi pois tilasta jonne sinua ei ole argumentoitu. Uskon että minulla on ollut geneettinen alttius asiaan. Ja ulkopuolinen kokemusmaailma on ”varsin voimakkaan ja modernissa elämässä monista vaikesti ymmärrettävän” trauman kautta laukaissut tämän. Ja sen jälkeen se ei hittojakaan välitä mitä minulle tapahtuu tai ei tapahdu. Käytös seuraa enemmän signaali-assosiaatioketjuja kuin tosiasioita. ”Nämä asiat ovat menneet suoraan limbiseen” kuten joskus olen sen ilmaissut heille jotka eivät nukahda kesken normaalien lauseideni.

Näen että ”pehmoilun” demonisointitapa jossa ajatellaan että itsemurhaa tekevien auttaminen tarkoittaa siitä että itsemurhasta yritetään tehdä heikkoutta jota haluavat ovat paskoja ja huonoa ihmisiä vailla realiteetteja on tietysti monille hauska tapa käsitellä toisia. Empatiasta olisi tässä ehkä hyötyä, mutta näen että tämänlaisessa ajattelussa on kuitenkin jotain muutakin kuin pelkästään se että monille itsemurhaa tekevissä isoin ongelma on se miten itsemurhaa avoimesti haluavat saavat heidät itsensä tuntemaan. (Itsereflektio ja oman roolin ymmärtäminen ”jos vaikka on kokemuksia” voi olla repivää tässä asiassa erityisesti. Moni näyttää välttävän itsereflektiota jos ei muute niin siksi että suuri osa omisa maailmankuvallis-poliittis-sosiaalisista vuorovaikutuksista voivat ”tuottaa kokemuksia” ihmisille ympärille.) Se on yksi osa. Mutta jos ulkoiset olosuhteet eivät selitä itsemurhaa niin sitten se ei ole väylä niiden ratkaisuun ja tuollaiset asiat sitten ovat vain sitä että halutaan pilkata, vähätellä ja vähentää depressiivisiä ihmisiä. Mikä tietenkin on helppoa koska uhrit ovat helposti toimintakyvyttömiä ja tätä kautta puolustuskyvyttömiä. Se lienee joidenkin käsitys eettiesestä hauskanpidosta.

Läheisiin vetoaminen voi olla tietenkin siitäkin hankalaa, että jos vetoaa muiden tunteisiin niin unohtaa että (1) moni itsemurhaa hautova on yksin jolloin argumentti on lähtökohtaisesti invalidi (2) he voivat jopa uskoa että heidän kuolemansa on parempi muille. (Mikä ei sekään muuten ole välttämättä epätosi lausunto, mikäli olen monia ihmisiä katsonut. En itsekään erityisesti pärjää mittareilla jossa korostetaan sitä iloa ja riemua jonka ympärilleni kylvän ; Ymmärrän vain hyvin harvoissa tilanteissa miten konmarittaminen sparks joy.) Tahdon lisäksi huomauttaa, että depressiiviset ihmiset ovat usein rasittavia muille. Muut eivät pidä siitä minkälaisia tunteita pelkkä itsemurhan pohtiminen heidän läsnäollessaan aiheuttaa. Ja esimerkiksi omien laskelmieni mukaan minulla ei ole ystäviä. (Joten se kuolema olisi paha asia kenelle? Onko minun kaltaisten ihmisten itsemurha-aikeista kertominen itsemurhalla uhkailua vai kiitettävä lupaus yrittää tehdä maailmasta edes sen verran parempi paikka? Sama kysymys saisi vilahtaa monien muidenkin päässä kenties useammin. Jos vaikka olisimme vähemmän mulkkumaisia toisillemme siten. No. Ei se kyllä minunkaan kohdallani ole auttanut.)

Mutta olkaamme käytännöllisiä.

Suosittelen tässä että katsoisit Kevin Briggsin Ted Talkin ”The bridge between suicide and life”. Hän on toiminut melko erikoiessa työssä estämässä ihmisiä tekemästä itsemurhaa sellaisella sillalla joka on alkujaan rakennettu sellaisella tavalla, että on esitetty lausuntoja että siltä itsemurhan tekeminen olisi epäkäytännöllistä ja epätodennäköistä. Ja tietenkin siitä on tullut eräs maailman yleisimmistä paikoista tehdä itsemurha. Hänen näkökulmassaan depressio otetaan vakavasti mutta henki on kuitenkin itsemurhan tekemistä vastaan.

Tässä nousee esiin sekin, minkä olen huomannut omalta kohdaltani. Suisidaalisuus ei ole tila joka on koko ajan päällä. Se on enemmän jotain joka on ”kyykyssä odottamassa”. Aina välistä se aktivoituu. Ja tämä tilanne on akuutti eikä välttämättä kestä kovin kauaa. Tässä on tavallaan oleellista tiedostaa että triggeröityminen on hyvä termi. Se hieman vahvistaa sitä että tietyt asiat ja signaalit, ainakin omalla kohdallani, näyttävät tuottavan seurauksia jotka eivät ulkopuolisille välttämättä ole ymmärrettäviä. Mutta jos mietitään esimerkiksi sitä, että hyvin monet silloilta hyppäävät ottavat silmälasinsa pois ennen hyppyä – ilmeisesti jotta eivät satuttaisi kasvojaan tai jotain – eivät välttämättä ole täydellisessä loogis-rationaalisessa tilassa jossa he esimerkiksi lopettavat itsemurhan tekemisen sillä että joku analysoi heille lauseen non ducor, duco. Saati auktoriteettiasemasta jota ei edes omista asettaa jotain velvollisuuksia ja ikärajoja. Olen itse huomannut, että hyödyllisempää on esimerkiksi kieltää triggeröijiä tai välttää keskustelua sellaisten ihmisten kanssa. (Ja jos tätä ei totella se on todellakin he tai minä -tilanne.) On tärkeää asettaa omat rajat ja myös vaatia niiden tottelua. Ja jos joku vänisee hän on ongelma. (Ongelmiin on ratkaisu, jos ongelmaan ei ole ratkaisua se on olotila, kuten suisidaalisuus.)

Tällä linjalla olenkin pyrkinyt kannustamaan ajattelua joka ei tavallaan ole niin kaukana siitä kollektiivisesta argumentoinnista. On järkevää sitouttaa ihmisiä mielekkääseen toimintaan jossa he kokevat olevansa hyödyksi toisille ihmisille. Lehtienmyynti puhelimella on työtä joka hyödyttää mutta kun kuuntelee vastaavia ihmisiä tietää että tämä ei ole mielekästä jossa on kokemus hyödystä. Työ kuitenkin saattaa olla ratkaisu. Olen ollut niin töissä jotka ovat auttaneet että töissä jotka ovat haitanneet suisidaalisia akuutteja kriisitilanteita syntymästä. Tai pitkittymästä. (Tämän vuoden uusivuosi oli itselleni hyvin raskas.)

Ja tässä ilmapiirissä on kenties hyvä katsoa Jordan Petersonia. Hän kävi tuoreesti Russell Howardin haastattelussa. Ja tässä hän puhui myös omista mielenterveysongelmistaan. Minusta se oli hyvä haastattelu. Kukaan tuskin pitää minua minään Peterson -fanipoikana. Mutta minusta on kiinnostavaa nähdä, miten hän on pitänyt kärsimyksen kokemusta relevanttina ja tärkeänä osana elämää jo hyvin kauan. Hän on aikaisemmin usein korostanut omaa ahkeruuttaan ja kovia työtuntejaan ja on selvää että hänkin on käyttänyt tätä tärkeänä välineenä. Välineenä joka on vähintään jossain määrin toiminut. Mutta hänellä oli tunnetusti eräänlainen romahdus joka liittyi ”pameihin ja venäläisiin puoskareihin”. Minusta oli hyvin kiehtovaa miten hän kertoi esimerkiksi siitä miten hän ei lainkaan voinut kuunnella musiikkia, koska se vaatisi jonkinlaista emotionaalista perustaa. Tämä on yksi niistä esimerkeistä jotka kertovat minulle siitä että hänen kokemukesnsa on uskottava. Koska tämä on niitä puolia joista kukaan ei kerro. Itse esimerkiksi olin monta vuotta tilassa jossa ei voi kuunnella edes aggressiivista tai negatiivista räminämusiikkia. Koska sekin vaatisi jonkinlaisen emotionaalisen perustan.

Jordan Peterson on hyvä koska hän on arvokonservatiivisen ajattelun ytimessä oleva hahmo joka ei astu standardinarraatioon johon jokainen depressiivinen kaveri väkisin tungetaan. (Esimerkiksi minä olen joutunut argumentoimaan ihmiselle joka minua paremmin tietää olenko töissä ja mitä teen.) Väkisinluuseroittaminen on helppo tapa ulkoistaa ja ohittaa ongelma samalla kun pääsee tekemään sitä omaa ydinasiaa eli erimielisten elämän ja mielenterveyden vähättelyä, tallaamista, lokaamista ja tuhoamista. Mutta jos Jordan Petersonin tapainen hahmo voi sairastua suisidaaliseen depressioon ja menettää toimintakykynsä kokonaan kuukausiksi niin tuskin ratkaisu on se että ”ongelma on helppoa ratkaista olisit aikaansaavampi, ajattelevampi ja kannattaisit enemmän Jeesusta”. (Kaikki juttuja joita itselleni on vuosien varrella tarjottu.)

Normaali ihminen ajattelee että depressio on sitä samaa mitä heillä on kun he ovat surullisia, mutta vain kovempana. Tässä kulmassa asioita helposti korjataan ulkopuolisia piirteitä korjaamalla. Ehdotetaan asioita joista normaali ihminen saa lohtua kun he ovat surullisia. ; Tätä ymmärrettävää käytösmallia löytyy esimerkiksi äidiltäni jonka suhde omaan tilaani on usein näyttäytynyt minulle kehoituksina kuunnella musiikkia ja käydä kävelyllä. Jordan Peterson tajuaa mitä musiikin kuuntelu vaatii ja miten se ei itse asiassa ole ongelma. Ja niin kauan kuin tätä ei käsitä, tilanne on tavallaan se että pidetään ulkoinen kunnossa. Ja tässä toiminta on sitä että irrotellaan varoitusvaloja. Kaikki näyttää hyvältä. Joten ei ihme jos tässä rullassa tapahtuu äkillisiä ja yllättäviä romahduksia. Kuten Jordan Petersonille joka romahti kuten hänen tyylilleen sopiikin; citius, altius, fortius.

Itse pidänkin jonkinlaisena litmustestinä sitä että kommentoija joko ymmärtää tai ei ymmärrä sitä miten joku ei voi saada ei saa mitään tunteita (1) Ludwig Van Beethovenin  5. sinfomiasta eikä CMX:n ”Matista”. Ja jos ei ymmärrä, niin sitten hän mitä todennäköisimmin käsittelee asiaa ulkopuolisen näkökulmasta. Eli oli elämänkokemus mitä tahansa, sitä on ulkoistettu omasta kokemusmaailmasta rajusti. (Mikä on ihan normaalia. Itsellänikin iskee usein dissosiatiivisia piirteitä esiin. Eikun se oli itse asiassa oire joten ehkä se ei ole niin normaalia.) Ja jos kokemusmaailmaa ei ole ihme, ei liene yllättävää että he voivat kokea että masentuneisuus tuntuu joltain Limp Bizkitin ”Behind Blue Eyesiltä” vaikka oikeasti se on enemmän Katatonian ”Old Heart Falls” (joka oli ensimmäisiä kappaleita joita sarjakuuntelin sitten kun kykenin taas kuuntelemaan musiikkia, oli käsittääkseni vuosi 2017 tai jotain.) Eli ; Muuten hyvä mutta väärä genre. Varsinaisesti tätä ei tehdä ilkeydestä, mutta pahaa se silti levittää.

Ja tähän näenkin että moni yrittää lietsoo iloa ja toivoa. Joka on täysin väärä keino. Sillä depressio on kroonista. Se ei koskaan mene pois. Akuutit tilanteet ovat ratkaistavia ongelmia. Siksi en suosittele minkäänlaista toivokuuria. Kysymys on sen tunnustamisesta että tila on pysyvä eikä mene pois. Itse olen huomannut käteväksi ohjeeksi ohjeen jonka olen saanut kenties Jordan Petersonilta. Hän on sanonut että itsemurhaa hautovalle kannattaa aina korostaa sitä, että he aina voivat tehdä itsemurhan huomenna. Lisäksi sisään käpertyvä tuhohalu kannattaa suunnata ulkopuolelle. Itse olen monena päivänä pysynyt elossa ihan puhtaasta kostonhimosta.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu