Ei mitään väärää? (Ainakin suhteellisuudentajutonta)

Martti Paldanius kirjoitti tuoreesti jutun ”Kannatan perinteisiä arvoja, eikä siinä ole mitään väärää”. Minulla ei oikeastaan ole mitään erityistä Paldaniusta tai tätä kirjoitusta vastaan. Olen jopa tyytyväinen siitä, että hän määrittelee monia asiaan kuuluvia termejä.  Hän määrittelee ”perinteet” ja ”arvot”. Valitettavasti analyysistä puuttuu näiden yhdistäminen ”perinteisiin arvoihin”. Ynnä tietenkin se mikä on oikein ja väärin.

Teologisesti kysymys oli tietenkin kiehtova koska kristillisyys monesti liitetään perinteisiin arvoihin. Ja niissä opetetaan että lähinnä Jeesus olisi synnitön eli joku joka ei tee mitään väärin. Mutta toisaalta alan olemaan iältäni sen verran boomer että en tiedä millä kaikilla tavoilla millenniaalit ovat uudistaneet kristinuskon perinteitä.

Toki tiedän, että arvoista puhuessa joutuu aina oppimaan uutta. Jopa boomereiden kanssa. Esimerkiksi kun lukaisin Edward Feserin ”The Last Superstition: A Refutation of the New Atheism” -kirjaa, olin yllättynyt sillä Feserin iso teema oli että ateismi on tuhoisaa moraalille koska se erottautuu luonnollisesta moraalista. Tämä on tietenkin vanha klassikkosyytös. Mutta Feser argumentoi että moraalikato johtuu Tuomas Akvinolaisen ja Aristoteleen perinteiden hylkäämisestä. Ja jostain syystä hän käytti mielellään esimerkkinä orjuutta. Joka oli hänestä paha asia. Toki asia on kiehtovaa sillä jos esimerkiksi lukee ”Summa Theologicaa” niin sieltä voi oppia että Tuomas Akvinolaisesta orjuus oli aivan yhtä luontevaa ja rationaalista kuin omistusoikeus. Aristoteles taas meni vielä pidemmälle ja hänestä jotkut ihmiset olivat luonnostaan orjia ja toiset luonnostaan vapaita.

Tämä kaikki on tietenkin turhaa, sillä näissä konteksteissa vaikuttaa kovasti olevan niin, että moni puolustaa perinteisiä arvoja ja perinteistä kristillistä kulttuuria. Ja selittävät miten kulttuuri romahtaa jos ihmisille ei laulateta Suvivirttä. Mutta sitten he eivät edes ole lukeneet – saati voivat käydä keskustelua – Summa Theologicasta. Ja muutenkin jos minä kerron kulttuuririennoista he kertovat sen olevan homoa. Ja mikäli heidän arvomaailmastaan jotain tiedän niin sen, että tämä homostelu on syntiä.

Asia ansaitsee kuitenkin jonkinlaista panostusta.

Paldaniuksen pääteesi näyttää toki olevan siitä erikoinen että otsikon pääteesiä ei todisteta. Itse asiassa näyttää sitä että hän määrittelee mitä perinteet ovat ja mitä arvot ovat. Ja selittää miten monet perinteet ovat olleet pahoja. Hän jopa sanoo että asiat eivät välttämättä ole hyviä vain koska ne ovat perinteitä. ”Perinteet eivät voi kuitenkaan toimia itseisarvona määriteltäessä sitä, kuinka valtio, yhteiskunta tai yksilöt toimivat. Ne voivat kuitenkin asettaa näytön rationaalisten argumenttien tueksi.” Tämä sanoo melko suoraan, että tosiasiassa joku voi noudattaa perinteisiä arvoja ja niissä olisi jotain vikaa. Mikä tietenkin on aika iso ongelma jos otsikon teesi pitää paikkaansa. Hän näyttää kuitenkin tarttuvan siihen että ”ne tuovat järjestystä, rutiinia ja säännöllisyyttä minun elämääni. Esimerkiksi kirkkoa (tai uskontoja ylipäätänsä) voi hyvin perusteellisesti kritisoida monesta, mutta loppujen lopuksi jos noudattaa Raamatun oppeja maallistuneen tervehenkisellä tavalla, niin kristillisiä arvoja noudattava elämä antaa hyvät ohjeet onneen.”

Itse näen kirjoituksen tavoitteen hyvin vaatimattomana. ”Joku perinteisiä arvoja ajava voi elää ja olla sellaisella tavalla, että ei kohtuuttomasti vahingoita kanssaeläjiään olemassaolollaan.” Onnellisuudesta puhun sitten kun joskus tunnen jotain sen suuntaista. (Vielä ei ole tapahtunut.) Tämänlainen kirjoitus herättääkin minussa ensin hämmennystä. Malliin ”MIKSI” joku näkee tarpeelliseksi kirjoittaa ja todentaa noin heikon teesin. Minä sentään lienen suomen aktiivisempia ja aggressiivisimpia ateisteja ja edes minä en näe että kristitty olisi automaattisesti huono ihminen. Kun edes minä en lähde esittämään kategorista tuomitsemista, ja minä sentään olen niitä tyyppejä joilla on automaattivastauksia kysymyksiin. Eli jos joku kysyy että ”oletko psykoottinen” niin vastaan että ”en, vaan psykopaattinen”. Josta päästään siihen, että ”Näin se asia koetaan”.

Ja jos kysytään että miksi asia koetaan näin, niin se on se, että ihmiset ovat kuleneet Feserin tapaisia kirjoja. Ja kaikki kritiikki luokitellaan sen jälkeen tämän sabluunan mukaan. Pientä vihjettä tästä saa itse asiassa jopa Paldaniuksen tekstin kommenteista. Siellä kun nostetaan esiin huomioita ns. identiteettipolitiikasta.

Juho Laatu tiivisti asian minusta sukunimensä mukaisesti;  Konservatiivit tietyllä tavalla ajavat ja eivät aja identiteettipolitiikkaa ”Perinteisten arvojen puolustaminen on vahvasti identiteettipolitiikkaa siinä mielessä, että perinteiset tavat määrittelevät selvästi tiettyjä kulttuurisia ryhmiä, joista johonkin (tai joihinkin) tuo perinteisten arvojen puolustajakin todennäköisesti vahvasti kuuluu. Toinen näkökulma identiteettipiloitiikkaan on sellainen, ehkä jostain kriittsen teorian tienoilta lähtevä ajattelu, että maailma koostuu toistensa kanssa vallasta kilpailevista intressiryhmistä (joista johonkin/joihinkin yksilö kuuluu). Perinteisiä arvoja korostaville konservatiiveille tällainen ajattelu on kovin vieras, joten tässä mielessä konservatiivit eivät edusta identiteettipolitiikaa. Perinteinen konservatiivi kokee perinteisten arvojen olevan yhteiskunnan tukirakenne, jonka tulisi turvata yhteiskunnan vakaus ja yhtenäisyys. Ajatus vastakkaisia intressejä edustavista ryhmistä on tästä näkökulmasta katsoen hyvin tuhoisa ajattelutapa.”

Toki tässä on hieman se ongelma, että Laatu ei tuolla määrittelytavalla onnistu selittämään miten konservatiivit eivät ottaisi osaa identiteettipolitiikkaan. On todella omituista selittää miten arvokonservatiivi ei torju muiden arvoja ja luo yhteistyötä kun jopa tämä kommentoitu blogaus puhuu siitä että vaikka sen aiheena ei ole woke-kulttuuri (aka kiro kerettiläisiä mielipiteitä) niin silti on korostettava miten se on uhka ja vaara ja riski. Itse asiassa on hyvin vaikeaa olla löytämättä arvokonservatiiviseksi identifioituvaa tekstiä joka EI korostaisi isoa osaa siitä että disauttelee kanssaan erimielisiä tavalla jossa halutaan esimerkiksi tehdä homojen aviliitot olemassaolemattomiksi kun taas homot eivät koskaan ole yrittäneet tehdä laittmaksi, sairaaksi tai juridisesti mahdottomaksi heteroavioliittoja. (Kiinnostavaa on myös se että sitä ollaan niin liberaaleja. Joo. Kaikki kristitytkään ei vittuile minulle tai puutu elämääni joten ne arvokonservatiivit jotka minusta selvästi eivät pidä ovat yhtä väärässä kuin Pridekulkueeseen osallistuvat soihtukulkuelaiset.) Samoin jotenkin kulttuuri on sellainen että ”omaa kulttuuria” on kristillinen kulttuuri jos satut olemaan ateistinuori. Jostain syystä ateistiseen perinteeseen syvätutustuminen ei ole tärkeää samalla tavalla ja esimerkiksi edes kahta kertaa vuodessa kaikkia ei pakoteta kumartamaan Vapaa-ajattelijoiden puheenjohtajan hymyilevälle kuvalle (tjsp.) Tätä ei kutsuttaisi kulttuuriin tutustumiseksi vaan kammottavaksi rappioksi.

Miten vakautta ja yhtenäisyyttä voi edustaa esimerkiksi se, että joku sanoo että koska olen ateisti minun pitäisi muuttaa Pohjois-Koreaan? Onkin tavallaan kiinnostavaa huomata että konservatiivien suhtautuminen mielipide-eroihin likimain aina on se, että heidän kanssaan erimielisyys on rappeutumista ja siksi jos sinä kritisoit heitä, harrastat identiteettipolitiikkaa mutta he vaan suojelevat kansakuntaa ja yhtenäisyyttä savustamalla sinua itsemurhaan ja lähettelemällä tappouhkauksia. (Jotka ovat, suoraan sanoen, hämmentävän yleisiä. En tiedä montako sellaista Paldanius saa, omalla kohdallani viimeisin sellaiselta vivahtava oli toissapäivänä kun jouduin käymään hämmentävän kiemurtelevaa keskustelua tuntitolkulla siitä että aikooko tietty henkilö ampua minua päähän vai ei K/E. Ainut puolustus asialle saattaa olla se, että olen monta kertaluokkaa ärsyttävämpi kuin Paldanius. Ei liene riittävä selitys toimintatavan oikeutukselle kuitenkaan monista.)

Itse ohitan kaiken tämän sanoen vain että identiteettipolitiikkaa on sellainen, jossa keskiössä on ns. ”culture war”. Se että yrittää selittää että kun itse tekee samaa kuin joku toinen niin on  ”ihan eri juttu” vain koska suojelee yksilöiden sijaan valtioabstraktiota ei ole suoraan sanoen sellainen jaottelu jota pidän itse itseäni kiinnostavana.

Mitä ajattelen tästä tilanteesta?

Nähdäkseni Paldanuksen määritelmät ovat siitä hankalia että ne häivyttävät oleellisia eroja. Tarvitsen siksi tarkempia ja rajatumpia määritelmiä. Jos perinteet ovat ”ajallisesti jatkuvana käsitetty kulttuuri-ilmiö tai kulttuurin osa-alue.” sotketaan helposti se että perinteitä ajava ajaa jotain vuosisataista tai sitten jatkaa vallitsevaa tilaa. Ja nykyhengessä juuri tämä käsitehämärrys on osa sitä tapaa jolla ”kulttuurisota käydään”.

Esimerkiksi aika usein saan kuulla että ”vihaan suomea” tai ”vihaan kristillisiä arvoja”. Ja nämä ovat hyvin kategorisia syytteitä. Voisin toki puolustautua turvautumalla Päivi Räsäs -puolustukseen. Hänhän aikanaan selitti siitä miten jotkut hänen parhaista ystävistään ovat homoja joten hän ei vihaa homoja ihmisinä vaan hän vihaa vain syntiä. Jotkut parhaat kaverini ovat kristittyjä. Minulla itse asiassa on jopa miekkailuharrastjakaveri joka on perinteisiä arvoja kannattava kalvinisti ja (1) pidän häntä oikein kunniallisena ihmisenä ja (2) olemme keskustelleet hänen kanssaan teologiastakin, siitä tiedän että hän on kalvinisti. Lisäksi (3) hän on hyvä miekkailija ja jos hän haluaisi hän voisi tappaa minut milloin vaan, mutta tätä ei tapahdu joten voin luottaa häneen todistetusti.
1: Toki siis ystävä on tässä aika joustava käsite. Olen niitä ihmisiä, joihin osuu ”Lainsuojaton Josey Walesin” kohta jossa Josey Wales kertoo miten jos hän pitää jostakusta niin tämä ei pyöri kuvioissa kauan. Ja siihen vastaukseksi tulee että jos Wales ei pidä jostakusta niin eivät hekään näytä pyörivän kuvioissa kaukaa. En harrasta ystäviä ja suhtaudun niihin kuin kettu pihlajanmarjoihin. Mutta tässäkin viitekehyksessä ne minun kristityt ystäväni ovat vähintään yhtä todellisia kuin Päivi Räsäsen homoystävät.

Jos kristilliset arvot tarkoittavat sitä, että ei saa olla homo tai ateisti tai pitää muutenkaan mitään liberaalia mielipidettä kirjolla veropolitiikka-liikennemerkit-lastenkasvatus-teologia-kasviksia kuvaavien lelujen sukupuolielimet, niin väite kristillisten arvojen vihaamisesta saattaa pitää paikkansa.

Jos se sen sijaan tarkoittaa sitä, mitä mm. kansankirkkomme näyttää useimmiten kristillisillä arvoilla tarkoittavan, ei implisiittiselle väitteelle löydy juuri todellisuuspohjaa. Kristilliset arvot on näet jo pitkään samastettu valtakunnassamme hyvin yleisiin ja läpitunkeviin humanistisiin arvoihin: kantilainen toisen ihmisen pitäminen yksilönä ja päämääränä sinänsä, vastuu muiden ja ympäristön hyvinvoinnista, ihmisarvo, yksilönvapaus, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, huolenpito, luonnon hoivaaminen jne. Nämä ovat niitä ajatuksia, joilla maamme suurin ja valtiollisin kristillinen kirkkokunta yleensä tulee julkisuuteen halutessaan avata arvomaailmaansa. Kovin harva taho Suomessa jotain asettuu oikein minkäänlaiseen vastarintaan kristillis-humanistisen arvopohjan kanssa, enkä koulumaailmaa kuitenkin jossain määrin seuraten ole havainnut minkäänlaista erkaantumista tästä eetoksesta. Paitsi tietenkin, ironista kyllä, oikeistolaisessa kokoomuseetoksessa moni näistä teemoista halutaan hylätä.

Haaste on juuri siinä että perinteiden kuvataan olevan pitkäaikaisia ja testattuja. Mutta sitten jos katsoo taakseen niin sieltä aina avautuu joku ”Summa Theologica” orjuuskohdista. (Paitsi jos on niitä joista kulttuuri koostuu kahdesta laulusta jotka lauletaan puolen vuoden välein pakolla koulussa ja ilmeisesti jääkiekosta joka kuulemani mukaan ei ole yhtään homoa. Vaikka minusta kyllä näyttää ihan muulta. Olen niin hetero että gaydarini on selvästi rikki näissä ja muissa asioissa.) Eron menneen maailman ja vallitsevan tilan säilyttämisen välillä havainnollistuu taatusti Suomen relevanteimman tietolähteen, Raivon Ensyklopedian kautta. Siellä puututaan Martti Lutheriin.

”Yle taas kehottaa testaamaan, miten luterilainen olet. Mukana ei ollut kysymystä siitä, mitä juutalaisille pitäisi tehdä. Luterilaisuuspisteiksi testissä lasketaan, jos oman kokemuksensa perusteella luottaa tasavallan presidenttiin, poliisiin ja Puolustusvoimiin instituutioina. Todellista luterilaista esivaltafetisismiä mittaisi paremmin väite ”Sisällissodan jälkeen vankileireillä nälkään ja tauteihin kuolleet saivat täsmälleen mitä ansaitsivatkin” (Luterilaisin vastausvaihtoehto: Osittain eri mieltä – vaikka olikin oikein näännyttää heidät, olisi heidät olisi pitänyt tappaa saman tien eikä edes ottaa vangiksi.”
1: Lutherin omat näkemykset asioista on dokumentoitu historiaan. Ja tämä Luther on minuakin epäkohteliaampi ja psykopaattisempi hahmo. Tämän esilletuominen ei vaadi kovin syvällistä ajattelukykyä tai kulttuurintuntemusta edes.
2: Modernin ajan pahvi-lutherit  ovat enimmäkseen pitkästyttäviä. (Viittaan kirkon itsensä tekemään kampanjaan. Näitä ei voi edes keksiä.) Tässä mielessä kristilliset arvot ovat varsin laimeita. Luterilaiset arvot selvästi eivät ole Lutherin arvot. Siksi luterilainen kirkko ei esimerkiksi toivo minun teloittamista ja kannusta siihen. (He kirkossa tiettävästi lähinnä toivovat että olisin enemmän hiljaa. Sillä egoistisella oletuksella että ovat edes kuulleet tai välittävät hittojakaan mistään.) Täytyy muistaa että Evankelis-Luterilaisen kirkon suosituin puolustus ei ole noitarovio vaan byrokratian makuinen ”kirkon virallinen kanta”. Ja heidän liturgisen värinsä pitäisi olla harmaa. Itsekään en dissaa kirkoissakäymisiä ja edes pakotettuja virsilauluja pääasiassa siksi että jumalanpalvelukset ovat saamarin tylsiä ja niissä lauluissa on maailman typein biisirakenne. Esimerkiksi ”Suvivirsi” on, musiikinteoriaa katsoen, objektiivisesti yksinkertainen sabluunalaulu. Siksi joku ”Enkeli taivaan” on perinteenä samanlainen hirvitys kuin se, että koulussa pakotetaan soittamaan nokkahuilua. Jota ei muuten terve kulttuuri KOSKAAN tee. TÄMÄ on kulttuurimme syvin ja noloin ja pahin kulttuurinen perinnevirhe joka on. Tälläistä nokkahulluttelua ei saisi edes kuvitella – saati toteuttaa!

Kristillisten perinteiden kohdalla on tietenkin helppoa löytää moitittavaa. Yritänkin siksi löytää jotain hyvää. Keskiaikaisen miekkailun kohdalla joskus tulee vastaan erikoisia asioita. Miekkailunopettajani, joka siis on varsin henkinen kaveri, luennoi joskus kataareiden kohtelusta. Ja tässä yhteydessä hän sai vastahankaa siitä, että miksi tutkia keskiaikaista miekkailua jos piti esimerkiksi ritareja raakoina miehinä. Ajatuksena on ilmeisesti se, että ritariarvot kuuluvat keskiaikaiseen miekkailuun samalla tavalla kuin joku samurai-fanboyismi katanafanboyismiin. Itselleni tilanne on tietenkin hankalampi koska itse selailen sellaista materiaalia joka on tehty 1600 -luvulla italiassa. Marco Docciolinin miekkailumanuaali on peräti katolisen kirkon inkvisition hyväksymä. Leimat kannessa ja kaikkea. Itse olen sanonut tilanteeseen sen, että tottakai minä kuuntelen jotain Apollo Robbinsia jossain taskuvarastusasiassa koska hän on siinä hyvä. Samoin on syytä kuunnella Frank Abagnalea väärennösasioissa. Jos etsin ihmisiä jotka ovat historiallisina aikoina olleet hyviä sotimaan ja tappamaan, niin en ole ensisijassa yllättynyt jos törmään tässä kristittyihin. (Edgyilen tällä tavalla. Oikea syy on se, että miekat ovat minusta siistejä. Erityisesti sivumiekat. SIKSI selaan materiaalia jonka historiallisen ajanjakson nimi on varsin pahaenteisesti ”puhdasoppisuuden aika”..)

Mutta vallitsevan tilan jatkamisessa laimeusteesi on tärkeää koska jos joku sanoo että ”siinä ei ole mitään väärää” niin siihen ei tarvita todisteita siitä että asiat olisivat ”hyvää”. Pelkkä vääryyden poissaolo riittää. Toki olisi kiinnostavaaa tietää mitä on vääryyden poissaolo.

Eli karkeasti sanoen;

Suoraan sanoen kun moitin uskontoja, lienee tai minusta pitäisi olla, ilmiselvää, että kohdistan vastustukseni ympäristöön hyvin tietyllä tavalla. Ja tämä tapa ei liene ”arvokonservatiiveille” kovin mahdoton ymmärtää. Olen huomaavinani sen siitä että viime aikoina on puhuttu Helsingin Aseman vaarallisuudesta. On toki erikoista huomata että vaara muuttui relevantiksi kun kerrankin tekijöiden identiteetti oli etnisyydeltään tietynlaista. (Käsitykseni mukaan jos minä saan joskus puukosta asemalla, niin luvassa on hyvin voimakkaasti erilaisia kirjoitelmia aiheesta riippuen täysin siitä mikä on teon tekijän identiteetti. Asia on sinänsä relevanttia että olin hyvin uhkaavassa tilanteessa asemalla viimeksi kaksi vuotta sitten. Minä tosin pukeudun miltei aina Helsingissä vähintään ketjupansariin. Jos olen menossa paikkaan jossa on kristittyjä minulla on pyhäpuku päällä. Mikä tarkoittaa sitä että bonuksena päällä on myös brigandiini.)

Tässä yhteydessä esiin on tullut se, että kyse ei ole siitä että mitä kaikki maahanmuuttajat tai asemallaolevat ovat. Suurin osa ihmisistä ymmärtää että jos puhutaan aseman (tai uskontokeskustelun) turvallisuudesta niin ei ole relevanttia kiinnittää huomiota ”keskivertoiseen asemallaolijaan”.  Kukaan ei pidä fiksuna diskurssina automaattisiilipuolustusta malliin ”Notalljunamatkustajat”. Tärkeintä on se että jokaiseen junaan riittää kavereita ja osa jää asemalle haastamaan riitaa teräaseilla varustautuneina.

Jokainen tietää jopa sen, että jos joku puhuu puukkotyyppien rajoittamisesta ja joku tulee väliin huutelemaan ”ei kaikki junamatkustaja” niin ensimmäinen ja tärkein kysymys on jotakuinkin ”miksi tuo ottaa nokkiinsa”. Ja järkevä ihminen on tilannetajuisesti Hobitti kädessä arvuuttelemassa että ”mitä hänellä on taskussaan?” Samasta voisi tulla hyvä reakti kaikkeen ”notallmen” jne. -heittelyyn. Soisin että juuri näin kävisi. Minun on esimerkiksi hyvin helppoa kannattaa rikoksen tehneiden vankilaanlaittamista riippumatta siitä mikä on väkivallan harrastamisen syy. (Lisäksi huomautan että nauran aina kun joku sanoo että ”ei heillä ole mitään syytä kantaa puukkoja”. Jos puhutaan aseman vaarallisuudesta se on tavallaan argumentti päinvastaisesta. Murhanhimo on toinen argumentti samaan. Itse esimerkiksi en kanna teräaseita koska se on laitonta. Itse toivoisin että miekankannosta tulisi laillista. Ja että miekkaa saisi kantaa vain jos on täysin puhdas rikosrekisteri. Mutta ehkä minulta ei pidä kysyä tälläisistä.)

Siksi huomautan että kirkkokritiikissä olen hyvin kauan jaotellut toimijat siten, että olen puhunut fanaatikoista ja pehmouskovaisista. Jotka ovat ongelmallisia mutta eri tavalla. Lepsu-uskovaisista esimerkkinä on se liberaalipappi joka ei asetu fanaatikkoja vastaan vaan hymisee moniarvoisuudesta selittämättä miten kaikki moniarvoisesti voivat mennä kirkkoon jos siellä on tyyppejä joiden mielestä sinua ei edes saa olla olemassa. (Itse olen löytänyt asiaan vastauksen ja se on jo esitelty tässä blogaukseessa. Brigandiini. Tätä teille ei opeteta koulussa!)

Suuri osa uskovaisista ei ole vaarallisia. He ovat haitallisia. Epäsuorasti. Suojelemalla fanaatikkoja. Nämä ”perinteisten arvojen ystävät” voivat ehkä sanan tasolla sanoa että kirkon parissa ja uskonnoissa tapahtuu myös pahaa. Mutta he eivät koskaan puutu näihin. Sen sijaan asioille tekevät joutuvat heidän hampaisiinsa koska joku suvaitsemattomuuden suvaitseminen on se mitä pitäisi tehdä tyypeille joiden mielestä sinua ei pitäisi edes olla. (Joku selittää että kysymys on vain jostain naisen ja miehen ontologiata tai moraalifilosofian metaeettisestä ulottuvuudesta niin se olisi uskottavampaa jos ei saisi jatkuvasti kuulla kaikenlaista oikeasti aggroilevaa uhittelua jossa brigandiiniin pukeutuminen on rationaalinen ja perusteltu vaihtoehto kokonaisvaltaiselle paranoijalle.)

Pikkuporvarillinen arvokonservatiivi ei sellaisenaan tee mitään väärää tai pahaa. He ovat liian tylsi ja passiivisia edes ymmärtääkseen mitä paha on. (Itselläni on ehkä hieman eri näkökulma johonkin aseman turvallisuuteen ottaen huomioon menneisyyteni turvallisuusalalla ynn sen että minua lyötiin ensimmäisen kerran teräaseella kun olin kolmevuotias. Montaa tyyppiä jotka kovasti mouhoaa väkivallan asiantuntijoina ei ole saanut edes yhtä kertaa puukosta. Huvittavahkoa.) Monelle arvokonservativismi on sitä että disauttelee libejä ja harrastaa ulkokultaista elämäntapaa, jossa teeskentely korvaa leikin, pöytätavat moraalin, dystopia utopiat ja naapurikyttäys yksilönvapauden. Heidän suunsa sanoo että kukin eläköön miten tahtoo eikä siihen ole nokan koputtamista. Mutta sitten pikkuporvari kuitenkin katsoo oikeudekseen ja jopa velvollisuudekseen taivuttaa kaikki muut elämäntapaansa, koska pitää sitä ainoana oikeana. Toisenlaiset elämäntavat tuntuvat henkilökohtaiselta loukkaukselta. Tai ”uhkana koko yhteiskunnan säilymiselle”.

Se tekee pikkuporvarillisesta arvokonservatiivista  hyvin, hyvin vaarallisen. Koska heitä on paljon ja he jättävät katsomatta kaikkea uhkaa joka ei kohdistu suoraan heihin. (Ai, sinua pelottaa äärioikeistolaisen uhkaus josta teit blogauksen kuvankaappausta myöten. No ”en minä ole koskaan pelännyt että juuri minulle tapahtuisi mitään heidän toimestaan”. Kyllä minä ymmärrän että pingviini ei ymmärrä jääkarhujen vaaraa. Mutta että argumentiksi vaarattomuudesta kelpaisi se myös?) Kaiken lisäksi he ovat se taho joka päättää minkälaisen kuolinkirjoituksen saat mediaan sitten jos saat puukosta.

Ei mitään väärää? OK.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu