”Elämän itkuvirret” ja muuta kyynistelyä

Hannah Arendt kirjoitti kokonaisen kirjan natseista ja heidän arkisuudestaan ; ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on yksi keskeisimmistä teoksista joilla käsitellään tätä aihetta. Joku voisi arvata jo otsikosta että alan kirjoittamaan siitä miten leppoisan ja mukavan vaikutelman Jussi Halla-aho teki tehdessään vitsailevaa yhteistyötä maltillisen ja liberaalin maineisen Stubbin kanssa ”Elämäni biisit” -ohjelmassa. Olen luonnollisesti sitä ihmisryhmää joka esiintyi jo Monty Pythonien klassikkosketseissä. En ole vegaani, mutta voin hyvin kuvitella ilmeeni ja tunteeni tilanteessa jossa pitäisin ravintolaa joka ei tarjoa mitään lihaperäistä ruokaa. Ja joka on, paitsi ylpeä siitä niin myös ylenkatseellinen tästä. (smug.)

Näen kieltämättä runsaasti tilaa erilaisten ennen radikaalien  – jopa ääriliikkeiksi laskettavien – mielipiteiden normalisoimisesta ja miten kantava teema monessa asiassa näyttää olevan se että henkilöitä normalisoidaan muilta osin. Tässä hengessä voi käydä esimerkiksi niin, että joku nimeltä mainitsematta jättämäni korkea-arvoinen upseeri esimerkiksi ei raavaan terveitä kristillisiä arvoja noudattavan miehen mukaan mitenkään voi harrastaa seksuaalista häirintää koska hän on niin mukava mies. Osaisin tehdä tästä ties mitä vaahtoamista. Voisin antaa siihen lähdeviitteitä ja kilon poliisista ryöstettyjä puujalkavitsejä. Mutta tällä kertaa ajattelin tarttua tärkeään asiaan. Taidekokemuksiin. Valitsen tämän linjan erityisesti siksi, että omaan äänestyskäytökseeni en salli tämänlaisten ei-asia-ohjelmien vaikuttaa. Mutta niillä voi silti olla arvoa. Ja näin kontekstoimalla voidaan puhua joskus näistä muistakin asioista kuin maahanmuutosta. (Josta ei kuulemma saa puhua vaikka juuri mistään ei ole puhuttukaan, paitsi bensan hinnasta välistä.)

Kaiken kaikkiaan olen tiennyt Jussi Halla-ahon musiikkimiehiksi. En toki hyväksi musiikkimieheksi. Mutta minun preesenssillä ei ole kanttia tuomita joku joka ns. yrittää ja kenties vääntää väkisin. Hänen kappalevalintansa, YUP:in ”Yövieraat” on sellainen että vaikka olenkin kaikkitietävä kuin jumala ja 13 vuotias salapoliisikertomuksissa, niin en ehkä olisi ikinä kuitenkaan osannut juuri sitä arvata. (Sanotaan näin, että muuan klassikkokappale nimeltä ”Erika” olisi listalla huomattavasti ennen tätä kappaletta.) Itsekin olen YUPia kuunnellut ja heiltä olisin itse valinnut jonkin toisen kappaleen. Ehkä ”lihavia luurankoja”. Valinta on arvokas jo puhtaasti yllättävyyttään. Minun on hyvin vaikeaa nähdä sitä ainakaan osana poliittista peliä joka erityisesti vetoaisi PerusSuomalaisten äänestäjiin tai heihin jotka jotenkin ”istuvat aidalla” tässä kohden. Monen muut kappalevalinnat vaikuttivat .. strategisesti turvallisemmilta.

Nostan puheessa esiin sitä, miten Halla-ahon on nähty toimineen ohjelmassa väärin antaessaan meille analyysin jossa käydään läpi kappaleen sisältöä. Kun moni puhuu itselleen tärkeistä kappaleista ideana olisi jakaa fiiliksiä. Moni pitää Halla-ahoa kovasti tunteettomana, mutta Stubb saattoi olla oikeassa korostaessaan Halla-ahon viilipyttyä olemusta roolina. Hänen nuoruudentuotantonsa on vähintään kohtuullisen villiä. En kykene uskomaan tunteettomaksi ketään sellaista jolla vihapuhe ja kenties oikea vihakin pysyy niin vaikeasti kontrollissa että saamme nähdä jotain tehtaankadun homoon liittyviä aliarvostettuihin ongelmanratkaisukeinoihin liittyviä ulostuloja. Enkä niitä sinänsä ymmärrettävämpiä Putin  -9mm puheita joita hän heitti poliittisessa asemassa joka nyt ei välttämättä korkeinta mahdollista valtionmiesmäisyyttä mainosta.

Mutta yleisenä teemana näyttää olevan että musiikki ja kappaleet täytyy fiilistellä. Niitä ei saisi analysoida. Asenne luo mieleeni kaikuja. Kaikuja joiden tausta vaikuttaa nyt erikoiselta. Koska liberaalit ja vasemmistolaiset näyttävät vahviten korostavan sitä että Halla-aho ei oikein ymmärtänyt suosikkikappaleiden ympärille liittyvää viihdeohjelmaa. Nuorempana, kun kävin elokuvakerhoissa ja muussa vastaavassa, sain kuulla miten tämänlainen harrastus on humpuukia ja jos elokuvia ei vain katso vaan analysoi niin siihen liittyisi jonkinlainen homoseksuelli vivahde joka ei sopisi reippaalle kristitylle nuorelle miehelle. Yleishenkenä näyttää olevan se, että kulttuuria pitäisi kuluttaa tietyllä tavalla ja se tapa olisi sellainen että siinä ensinnä luodaan virheellinen kahtiajako jossa asennoituminen on joko analyyttinen tai fiilistelevä. Ja sitten sen jälkeen oikea tapa olisi kokea se elokuva eli fiilistellä ilman sitä analyysiä. Suhtaudun tämänlaiseen luonnollisesti oudoksuen. Olen tunnetusti temperamentiltani hyvin samantyylinen kuin Caravaggio. Teknisyys voi joskus kohdata syviä luonnehäiriöitä. (Caravaggio kävi mielenkiintoisen kaksintaisteluin, jonka rakennetta olen huvikseni yrittänyt vähän rekonstruoida. Vaihtoehtoja tapahtumien kulkuun on ns. jonkin verran.)

Mielestäni Halla-ahon analyysi oli tavanomaisuudesta poikkeamisessaan hyvä, aidonoloinen ja siitä kumpusi PerusSuomalaisista muuten vain harvoin näkemääni rehellisyyttä. (Osa sanoo että olemus, toinen syyttää kyynisyyttä. Kolmas näkee sen dogma-ideologiakysymyksenä. Harva näistä tulee ihmisiltä jotka lasken lokeroon valent’huomo, jolloin sallin heille mielipiteet siinä mielessä että ne eivät suuntaan tai toiseen saa minulle moraalisesti tai hyvellisesti vaikuttaa.)

Minulle olisi jopa jotenkin outoa kuvitella itseni johonkin vastaavaan ohjelmaan. Jos sinne tunkisin jonkun Katatonian ”Letheanin” niin olisi sitä aika vaikeaa ”vain fiilistellä”. Koska se fiilistely vaatii jonkinlaisen muunkin aivotoiminnan heräämistä. ; Jos aiheena on joku ”oma suosikkikappale” niin aiheen valinta on sen verran subjektiivinen että en soisi siitä seuraavan jotain ”väärin koettu” -henkeä. Mielipiteet voivat olla tyhmiä ja faktat väärin. Mutta jos kertoo miksi suosikkikappale on suosikkikappale niin vaatii aikamoista Mestaria (pun intended) sanomaan että asia oikeasti ei mene noin. (Toki ateistina olen tottunut että erilaiset homo religiosus -teorian fanit kertovat miksi ateisteja ei ole olemassakaan ja miten oikeasti vain vihaan Jumalaa. Näitä kuunnellessa viha saattaa nousta kysymykseen mutta sen objekti tuskin on Jumala. Sen sijaan se on jotain joka häiritsevän vahvasti on olemassa ja mahdollisesti edessäni häiriköimässä v:llä.) Toki kappalekin on enemmän ”itkuvirsi” kuin ”iloinen ralli”. Monelle fiilistely ei tarkoita syvyyttä vaan kokemuksen hedonistista luontoa.

Itselleni tavallista on jopa se, että jos katson jotain Roska-Animesta tehtyä viihdetuotantoa ”Netflixistä”. (Osalle on toki tärkeää korostaa että kun he katsovat animea niin se johtuu siitä että ne ovat mestariteoksia. Itse voin sanoa että katson ilolla roskaa.) ”One Pieceä” katsellessani olen esimerkiksi tuonut esiin puolisoni iloksi, huviksi ja raivoksi seuraavia asioita;
1: Kansainvälisen oikeuden ja perinteisten rikollisuuden määritelmien mukaan Luffy on terroristi. Mikä on jännittävä huomio rakastettavasta protagonistista.
2: Olkihattupiraatit ovat äärimmäisen postmoderni seurua, joka noudattaa mallikkaasti kaikkea sitä mistä Michel Foucault puhui kun hän puhui heterotopiasta.
3: Psykologisesti ehkä nerokkain asia on se, että aivan ensimmäisten joukossa miehistöön tulee kokki Sanji. Eikä Sanji ole mikä tahansa kokki. Hyvä kokki. Taitava. Monessa yritykessä ja armeijan leireillä mielialaa nostetaan onnistuneesti kustannustehokkaasti pizzalla ja makkaralla.
+: Muitakin on tullut mutta en vaivaa teitä enempää niillä. Nerokkuudellani ja luovuudellani ei tunnetusti ole ylärajaa. Äärettömyyteen ja sen yli! Luettelo siksi, että haluan korostaa sitä että jos haluan että saan jotain lähes mistä tahansa, se vaatii sitä että otan sen vakavasti ja se tarkoittaa aina … pyörittelyä. Olen ymmärtänyt että tämä ei ole sosiaalisesti hyväksytyin tapa lähestyä hupsuja animepiirrettyjä ja niiden ihmisnäyteltyjä versioita.

Tässä mielessä omituinen presidentinkamanjointiin liittyvä roskaviihdeohjelma avasi mielestäni tilaa tärkeälle taidekokemuskeskustelulle. (Peräti kulmassa jossa ”humanismi on muutakin kuin haaskausta” jollekin arvokonservatiiville.) Samalla toki ymmärrän että jos taiteen ”sosiaalisesti sallittuja kokemisen julkituonteja” halutaan laajentaa, niin voi olla että Halla-aho ja minä emme ole parhaita mannekiinejä tuomaan tälle asialle näkyvyyttä. Mutta minä otan sen minkä saan. (Mutta en mitään tai ketään väkisin.)