Ja kyllä he kehtaavat…

Greta Thunbergin ”How dare you?” -puhe ei ehkä ole retorinen taidonnäyte. Mutta se puhutteli itseäni melko syvästi. Ei tosin ilmastonmuutoskontekstissa. Mutta noin muutoin. Puheessahan nousee esiin ajatuksia optimismista. Ja tämä on hyvin oleellinen. Monesti ihmisille syötetään optimismia ja toivoa. Ja tämä on usein hyvin oireellista. Sillä oikea ja todellinen ongelma sysätään hyvin usein syrjään ja sen tilalle annetaan fantasia. Onnellisuus on velvollisuutemme, kuten dystooppinen ”Paranoia” -roolipelin maailma neuvoo.

Tämä onkin hyvin yleinen strategia. Jos katsoo Jordan Petersonin teorioita merkityksestä, on kiinnostavaa miten mies yhtäällä selittää miten matala älykkyysosamäärä saattaa johtaa siihen, että ihmisellä ei ole oikeasti mitään konkreettista käyttöä työmarkkinoilla. Mutta samanaikaisesti hän kohdistaa self-help -kirjojaan syrjäytyneille nuorille miehille koska se antaa toivoa. Onnistuminen ei siis ole samanaikaisesti mahdollista mutta toivoa pitää silti olla, itse itsensä kertomia tosiasioita vastaankin. ; Pitää olla optimisti ja yrittää vaikka se ei voisi onnistua. Ja jos et ole onnellinen vika on sinussa eikä esimerkiksi siinä että meille väitetään syy-seuraussuhteellisesti jotain sellaista kuin että ”uskonnon hyvät perusarvot antavat toivoa, merkitystä ja onnellisuutta juuri sinulle”.

KD -lehtikin kertoo, että optimismin opettaminen on konservatiiveille tärkeää. ”Konservatiivi -blogi esittelee konservatiivisia ajattelijoita ja ajatuksia yhteiskunnan eri osa-alueilta. Heitä edustavat esimerkiksi brittiläinen Sir Roger Scruton ja kanadalainen Jordan B. Peterson. Heidän filosofiansa päämääränä on antaa ihmisille toivoa ja toimintaperiaatteita, joilla selvitä kaoottisessa maailmassa.”

Thunberg kertoi, että hän haluaa konkretiaa, toimenpiteitä, eikä toivoa. Mikä on totta. Toivo on vain asenteita, päänsisäistä. Pään ulkoinen on se mitä voidaan kutsua vaikkapa todellisuudeksi ja yhteiskunnaksi. Ajatus lienee konservatiivillekin hyväksyttävä, koska he usein miettivät poliittista oikeaoppisuutta eivätkä sisäistä koherenssiaan, heti jos sen terän kohdistaa psykoanalyytikoihin tai feministeihin. Tällöin on helppoa löytää esimerkiksi Marko Hamilon Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki” Ja se tuntuu konservatiivillekin uskottavalta ja fiksulta.

Itselleni tämä on sinänsä ymmärrettävää, että oman Thunbergiläisen kiukkuni ydin kohdistuu Suomen kristilliseen kulttuuriin. Sillä sekin on luvannut optimismia, toivoa ja yhteisöllisyyttä. Ja nämä lupaukset on torjuttu törkeästi. Toki olen siitä hyvässä asemassa, että olen syntynyt juuri sopivaan aikaan; Minun lapsuusaikana opetettiin vakavalla naamalla, että eläkepommi tulee ja minun sukupolven tyypit saa valita työpaikkansa ja sinne kannetaan suunnilleen kultatuolissa. Ja kerrottiin että jeesuskristus antaa toivoa ja merkitystä elämään.

Kuitenkin minun sukupolveni ei saa sitä mikä oli minua edeltävälle sukupolvelle lähes itsestäänselvyys ; Eli vakaita työpaikkoja joissa ollaan eläkeikään asti. (Moni vanhemman sukupolven tyyppi jopa lesoilee jopa miten on käynyt useaa työtä samanaikaisesti. Tämä oli mahdollista aikaisemmin. Itsekin tein tätä nuorempana. Nykyään joutuu tyytymään yhteen työhön josta ei voi olla varma onko siellä viiden vuoden kuluttua.) Ja tietenkin elämme myös aikana jona rippikoulun isosista, ei siis rippikoulun kävijöistä vaan isosista, vain puolet uskoo Jumalan olemassaoloon.

Omakohtaista tietoa on.

Kun kohtasin nuorempana hengellistä väkivaltaa, suhteellisen törkeää sellaista, jäin ongelman kanssa melkolailla yksin. Koska ilmeisesti uskontokritiikki on sellaista josta ”mielellään keskustellaan” ja ”ongelmakohtiin puututaan” sellaisella abstraktilla tasolla. Se tarjonnee tyhjien lupaustensa kautta toivoa niille jotka eivät kohtaa hengellistä väkivaltaa. Tämä tilanne muistuttaa vahvasti (sinänsä emotionaalisessa) ”hyvinvoinnin akatemiassa” ollutta juttua, joka käsittelee sitä mitä nuorelle tapahtuu kun auttaja ei autakaan vaan kääntää katseensa pois.

Avunpyyntö muuttuu hyvin helpoksi joko;
1; Akateemiseksi kysymykseksi jossa nuori joutuu lähteistämään vastustajansa, eli kertomaan mihin teologiaan vastapuoli sitoo ajattelunsa, vaikka tosiasiassa ongelma ei ole teologinen vaan esimerkiksi se, että nuoren työpaikoille soitetaan että antaisivat potkut saatananpalvojalle. Koska sellainenhan roolipelaaja tietenkin on.

2; Tai sitten. Kysymys muuntuu jonkinlaiseksi ”kansalaisuustestiksi” jossa ei ole kunnon suomen kansalainenkaan. Ja keskustelu kääntyy siihen, että kykeneekö näkemään mitään hyvää kristillisessä kulttuurissa ja sen historiassa. Koska mikä tahansa partikulaari, omaa itseä ja omaa elämää koskeva, on tietenkin elimellistettävä kontekstiin jossa vastahankaisuuden ja kritiikin ainut lähde koskaan voi olla vain ja ainoastaan totaalinen kristinuskon kielto.

Mylly pyörähtää uusiin kierroksiin jos tässä yhteydessä saa kuulla miten Jeesus ja armollisuus tekisi hyvää ja sitten voisi ottaa rennosti ja elää kevyemmin ja vähemmän vihaisesti kun Jeesus kantaisi. Eli jos kristinusko rikkoo, niin oikea ratkaisu olisi lisää sitä millä se trauma on tullutkin. Yhtä sydämetöntä toimintaa tuskin sanottaisiin jos olisi vaikka raiskattu. Tai tarkemmin, jos raiskaaminen tapahtuisi vähemmän teologisessa kontekstissa.

Tässä tietenkin samastuu helposti siihen miten eräät kehtaavat. Ja miten jotkut ovat ensin vieneet lapsuuden ja nuoruuden tyhjillä sanoillaan. Ja ilmeisesti tarjoavat lääkkeeksi lisää niitä tyhjiä sanoja. Koska se taitaa olla ainut mitä on tarjota. Tyhjää toivoa. Tunnetta ja fantasiaa.

Tässä sitten usein tartutaan siihen että ”kannattaako” aktivistin olla vihainen. Kerrotaan että pitäisi kokeilla muita keinoja koska vihaisuus polttaa siltoja ja estää yhteistyötä. Ja lisäksi kerrotaan että viha on erotettava turhautumisesta. Koska turhautuminen johtaa asioiden muuttamiseen arvokeskustelulla. Mutta viha on vain turhautumista ja toivottomuutta ja siitä seuraa uhriutumista ja valittamista.

Tässä korostetaan miten maltti on valttia ja heikko ja hävinnyt triggeröityy. Tässä unohtuu helposti se, että traumatisoitunut voi olla nimenomaan heikko ja toivoton. Kenties joku keski-ikäinen uskontokriitikko on yrittänyt kaikkia asiallisen ja asiattoman viestinnän keinoja ja todennut että vaikka vaatii itselleen vain perustuslain määrittelemiä oikeuksia miniminä, ilman yhtään mitään sen päälle, tämäkin on liikaa koska monesta ”hyvä käytäntö” on vain jatkaa toimintaa ennallaan. (Koska vaikka uskonnonvapaus on perustuslaissa, se ei ole rikoslaissa eli rikkomisesta pääsee ilman tuomiota. Ja tuomio näyttää olevan ainut joka ohjaa millään tavalla eräiden käytöstä. Hyvät tavat, estetiikka, etiikka, keskustelu, neuvottelu, anelu… Kaikki turhaa. Rangaistus on ainut. Lahjontakaan ei auta koska se ei voi kilpailla taivaspaikan kanssa.)

Kysymys on tavallaan ”mikä sitten muka toimii”.

Ja jos tarjoaa ehdotuksia joita on jo kokeiltu, punnittu ja köykäiseksi havaittu, ollaan jo aika pitkällä sen tiedostamisessa että kenties ainut mitä on jäljellä on valittaminen. Kenties meillä on ongelmana ”hyvän uhrin” vaatimus jossa uhrin on oltava hyveellinen ja viaton. (Ikään kuin törkeän pahoinpitelyn sivutuotteena tuleva kuolema olisi jotenkin mitätön jos kuollut ei olekaan ”mikään runopoika”. Kuten Jimi Karttusen kanssa kävi.)

Kenties turhautuminen on terve reaktio jos ei ole konkreettisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Jos törkeä alaikäiseen kohdistuva seksuaaliteko johtaa vain tilanteen maton alle maalaamiseen ja pedofiilsedän uudelleensijoittamiseen kuten Katolisen kirkon ja lestadiolaisten parissa on tapahtunut. Ja kristillisyys näkyy siinä että jos uhri ei anna hoitokokouksessa anteeksi, sattuupi olemaan kovasti huono kristitty se raiskattu lapsi. Tässä toimii tyhjien lupausten kuuntelu, optimismi ja anteeksianto. Ei systeemin tai järjestelmän muuttaminen niin että sama tapahtuisi edes hitusen epätodennäköisemmin todellisuudessa.

Koska vaikutukset on ”niin pieniä”. Jos hiilidioksidin kohdalla puhutaan kiinasta, on kristityn helppo siirtää raiskauspuhe maahanmuuttokriittiseen kulmaan perusasenteella että ”ne muut on vielä pahempia”. Koska sillähän se ongelma korjautuu. Että uhri säätää päätään niin että todellisuus alkaa näyttämään tämänlaiselta.

Hyvän uhrin vaatimuksessa on helposti lannistava voima. Joten ei sitten pitäisi valittaa jos lannistunut alkaa vihaamaan hampaattomasti, tietäen että millään mitä sanoo tai tekee ei ole väliä. Kenties olisi hyvä tiedostaa sekin mitä on nauhoitettu ; Valtaapitävät ja ei-uhrit helposti toimivat tyynesti koska arki ei rasita heitä. Mutta uhripuoli saattaa olla niin muserrettu, että normaali kommunikaatiokin vaatii ankaraa vihanhallintaa. ; Harva näyttää ymmärtävän juutalaisten kuvaamia tunteita natsien vainoa edeltävistä ajoista. Joissa pahinta ei ollut aggressiivinen hyökkäily vaan kokoaikaiset ilkeydet ja pienet sanat, pilakuvat ja muut jotka aikaansaivat kuoleman tuhannen pienen haavan kautta.

Omalla kohdallani pieniä haavoja voi olla ”muuta Pohjois-Koreaan” -iskulauseen tapaiset jälkihoidot joita olen saanut yhteisöltä jota nimettiin ”omaksi vakaumukseksi” ja ”omaksi seurakunnaksi”. Paikaksi jota kuvataan eettisin ja korskein tavoittein.

Jos vihaa pidetään ongelmana koska sillä ei voi rakentaa siltoja, kysymys voidaan kääntää Thunbergilaiseen uhitteluun jossa puhutaan anteeksiannon puutteesta. Sillat on poltettu jo kaksikymmentä vuotta sitten, vastapuoli ei ole edes yrittänyt tai halunnut rakentaa niitä. Joten kommunikaatioyhteys tuskin on edes mahdollinen. Ehdottaisitte jotain joka toimisi. Eikä olisi vain tyhjä lupaus.

Itse näen, että tämä ei ole vihapuheen puolustuspuhe. Sillä vihapuhe ei tavallaan tarkoita vihaa. Tai näin meille asiasta jotain tietävät puhuvat. Kertovat, että vihapuhe ei välttämättä ole tunnesisällöltään vihaista tai edes sisällä voimakkaita tunteita. Vihapuhe voi olla tyyliltään neutraalia ja rauhallista siitä huolimatta, että se pyrkii halventamaan tai leimaamaan. Tässä mielessä itse puhuisin mieluummin Carl Schmittin poliittisesta vihollisuudesta. Jota ei kuvaa ajatus vihasta, vaan siitä että joidenkuiden ongelmia voidaan katsoa sormien läpi ja unohtaa.

Sen vastapooliksi voisin nostaa jopa Terry Pratchettin fantasiakirjojen puolelta tulleen ajatuksen vihan sublimoinnista. Siitä, että turhautuminen ja viha kohdennetaan johonkin jossa se ei ilmene destruktiivisesti. Että intentioiden ei pidä maalata tekoja niin että (1) päämäärä oikeuttaa teot tai (2) puhtaat motiivit oikeuttavat teot. On tajuttava, että jos teot vaativat päämäärien ja motiivien kautta selittämisen, jossain on jo tehty jotain väärin. Tämä on se hetki johon vedämme rajan. Rajan jossa optimismi ja toivo eivät kelpaa. Ainoastaan todellisuus kelpaa. Ei lupauksia vaan tehtyjä tekoja.

Jos tähän ei kykene, paras ja ainoa ratkaisu on se, että jättää pahan tekemättä. Kommentoimattakin voi jättää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu