Jeremiadini keskustelukulttuurista; Kitinää, ulinaa ja purnausta

Puheenvuorossa on keskusteltu valittamisesta. Hannu Sinivirta kirjoitti muutakin kuin diffrentiaaliyhtälöitä. Hänestä Uuden Suomen palsta on muodostumassa valittamisen palstaksi. Hän haki ratkaisukeskeisempää otetta. Päänäkemys tiivistyy siihen, että jos valittamiseen ei liity ratkaisua niin se ei ole rakentavaa. Tämä näkemys on klassisen sivistyksen mukaista.

Jopa siinä määrin, että Hannu Karpo puhui ”filosofin asenteesta”, jota Eero Ojanen täsmensi ”stoalaiseksi asenteeksi” koska siinä vältetään tunnekuohuja ja erotetaan järki ja tunteet toisistaan aivan eri asioiksi. Jos valittaminen nähdään tässä hengessä se on äärimmillään epäonnistumista ihmisenä. Monelle stoalainen asenne sanoo että valittaminen on typeää ja epämaskuliinista pelkästään lajityyppinä. Ojasen täsmennys on siitä tarpeellinen, että kaikki filosofit eivät ole sitä mieltä että mielentyyneys ja järki ovat aivan tuollaisessa suhteessa toisiinsa. Mutta silti yleissäännöksi voidaan sanoa se että yleisesti filosofit suhtautuvat valittamiseen negatiivisesti. Ja äärimmillään Aristoteles ja Immanuel Kant ovat pitäneet kaikkea valittamista turhana valittamisena. Niissä sävynä on se että valittaja on itseriittoinen ja pehmeä ja joustavat tunteisiinsa sen sijaan että seuraisivat velvollisuuksiaan moraalilaille tai toisille ihmisille. Filosofioissaan voidaan nähdä se, että korostetaan itsekunnioituta ja toisten kunnioitusta. Muut filosofitkin, jotka näkevät valittamisella arvon, usein kontekstoivat asian niin että on hyödyllistä valittamista ja turhaa valittamista. ; Toisin sanoen valittaminen on huono asia joko kokonaan tai jossain kontekstissa.

Itse näen että valittamisella on laajempiakin ulottuvuuksia. Äärimmillään se on äärimmäistä huomiota ja tiedostuista jaetusta kärsimyksestä. Ja tämä on sellainen kategoria jota pidän melko ilmiselvästi positiivisena asiana. Valittamisena jota soisin tapahtuvan enemmänkin. Tästä hengestä hyvän esimerkin saa kuuntelemalla Markus Kajoa. Hän sani tuoreesti että ”Venäjän joukkojen jäljiltä Ukrainassa paljastuu nyt sellaista systemaattista pahuutta lapsia kohtaan, että Suomen & EU:n kansalaisena ja ihmisenä on pakko anella kaiken Venäjän tuonnin ja taloussuhteiden katkaisemista heti.” Oma näkemykseni on, että siinä vaiheessa kun Markus Kajo (1) reagoi politiikkaan ja (2) haukkuu sekä (3) ehdottaa rajoittamisia, silloin totellaan. Tässä ytimessä on tavallaan se, että koska Markus Kajo valittaa niin harvoin, tapahtuessaan se iskee kuin kontrasti. Jos taas vaikka minä valitan, se on enemmän informaatiota siitä että ”kappas, tuonkaan otuksen elintoiminnot eivät vielä ole, jostain syystä, lakanneet”.

Ja tavallaan tämän takana on jotain joka on Hannu Sinivirrankin valituksesta valittamisessa. Hän ei sano että kaikki valittaminen olisi pahasta, hän asettaa ehdoksi sen että valittamisessa tarjotaan ehdotus parantamisesta. (Jolloin hänen oma valituksensa valittamisesta on hyvää valittamista koska siinä on ohje käytöksen muuttamiseen) Tässä mielessä arvostetuksi valittamisen lajityypiksi nousee ainakin niinsanottu Jeremiadi. Klassinen jeremiadi koostuu kolmesta osasta. Aluksi määritellään yhteisölliset normit. Sitten kuvaillaan synkästi ja vuolaasti, miten yhteisö on epäonnistunut normien noudattamisessa. Kuvataan miten nykyaika on huonoa. Lopussa kerrotaan miten yhteisö saadaan nostettua takaisin ideaalien tasolle.

Jeremiadi valittamisen kaava on tavallista arvokonservatiiveille. Heille nykytila on katastrofissa vaikkapa MM -karkkien epäseksikkyyden vuoksi. Tämä asia ”murentaa yhteiskuntaa” ja uhkana on siksi tavallisesti ei vähäisempi kuin yhteiskunnan tuho. Ja sitten ratkaisuna on taikaluoti kuten kristinusko ja oikeanlainen maskuliinisuus. (Ja yleensä se että valittaja lopettaa uhriutumisensa ja menee tuottamaan tuloja arvokonservatiivien suosimille yrityksille.) Tämä huomautus täsmentää että kenties valittamisessa keskeinen asia ei ole muoto. Esimerkiksi se, että onko valittaminen toteutettu jeremiadina. Vaan onko se kohdennettu järkevästi. Harva konservatiivi suomessa nostaa kierroksia MM -karkeista yhtä vahvasti kuin Tucker Carlson joten he näkevät miten kauhistelun sabluuna ei aina osu oikeaan vaan tyylin sijaan pitää olla substanssiakin.

Itse tietenkin olen purnauksen paroni, jupinajääkäri sekä marisemisen marsalkka. Sallinette siis että maailmankuvasodin koko ongelman puolestanne.

Jos sallitte vuodatukseni, ja vaikka ette sallisikaan, totean että sallittu valittaminen asetetaan usein ongelmanratkaisukeskeisyyden yhteyteen. Jossa valittaja on samalla se joka ratkaisee ongelmansa. Jolloin päällimmäisin ongelma on, että miksi asiasta sitten valitetaan jos se ratkaisukin on annettu. Tämä on kysymys johon on aika yksinkertainen ratkaisu.
1: Näkisin, että jos seuraamme esimerkiksi ”liian pitkälle meneväksi” moitittua ”wokeilijoiden uhriutumista” niin niissä itse asiassa hyvin usein on sellainen henki että valittaja on samalla ongelmanratkaisija. Jos esimerkiksi joku näkee ongelmana mikroaggression niin siinä on mukana pyyntö, käsky, kehoitus tai vaade siitä että miten ihmistä tulee puhutella. Samoin jos joku valittaa ”manspreadaamisesta” junassa tuskin kukaan näkee asialliseksi kritiikiksi sitä että manspreadaamisesta valittaja ei anna ratkaisua. Ratkaisu on aika ilmiselvä. Siihen vain ei haluta suostua ja tilannetta pidetään pikkumaisena ja mitättömänä.
2: Samalla tavalla suuri määrä liberaalikriittisestä napisemisesta koostuu nimenomaan ratkaisujen moittimisesta. Joskus näitä jopa taiotaan ilmasta kuvitteellisesti. Mutta jos näkee miksi arvokonservatiivi valittaa sukupuolineutraaleista liikennemerkeistä, ytimessä on se että he uskovat että liberaalit ratkaisevat jonkin kokemansa ongelman liikennemerkillä. Ja he uskovat että ongelma ratkeaa tällä. He eivät vain näe sitä ratkaisemisen arvoisena ongelmana lainkaan. Ja tässä Jolloin subjektiivinen mielipide siitä mikä on ja ei ole tärkeää nousee ytimeen.
2: Toinen asia on tietenkin se, että Sinivirran näkemys on selvästi keskittynyt pseudotieteiden ja denialismin kontekstiin. Ja tässä on varsin tavallista törmätä tilanteeseen jossa kritiikki vaikuttaa yllättävän vähän mielipiteiden muuttamiseen. (Mistä seuraa turhautumista.) Toisaalta noissa konteksteissa käy usein myös niin että oikeastaan omaa kantaa ei todisteta tieteellä tai siihen ei edes pyritä. Vaan sen sijaan keskitytään siihen että kun vastapuolen teoria on niin huono niin sitten se oma teoria muuttuu jotenkin ihmeenomaisesti todistetuksi. (Mikä ei kyllä mene niin jos oltaisiin vakavasti tieteen ja tiedon perässä.) Tässä mielessä Sinivirran kokemus on varmasti lähellä sitä mistä moni pahastuu uskontokritiikkini kohdalla; (1) Kaivattaisiin että kriitikko olisi velvoitettu kertomaan myös hyvistä puolista, mikä harvoin toteutuu uskontoa kehuvissa jutuissa vastavaatimuksena että niissä pitäisi olla vastaavasti huonojen puolten esiintuonto. (2) Ajatellaan että vain haukkumalla kristittyjä ei ateismi muutu hyvin perustelluksi ja eettiseksi ajatukseksi, mikä onkin totta.

Filosofisesti voisi sanoa että tämä ratkaisukeskeinen puoli näyttää että pikkumaisuudesta ja muusta puhuvien tulisi nostaa keskustelun ytimeen esimerkiksi relevanssin määritelmä. Jotain jossa voittoa ei vaan heittää voitto toteamalla väitelauseenomaisesti että ”pikkumainen vaatimus”. Ilman tätä pikkumaisuudesta nillittäminen on itsessään mitätöntä mielenviskontaa. Mutta siinä on sisäänrakennettua optimismia joka voi joskus näyttäytyä huvittavana kaltaiselleni pessimistilel jota ei huvita mikään, koskaan. Minun rinnallani uusi Batman on Kimmy Schmidt.

Tässä kontekstissa valittaminen on lähinnä tosiasioiden kokemista. Jos joku on putoamassa kalliolta ei riitä että asennoituu asioihin positiivisesti ja huutamisen sijaan räpyttelisi oikein kovasti. Tai jos huutaa apua ratakiskolla koska jalka on poikki ja jumissa radalla ja tarvitset jonkun kääntämään junan toiselle raiteelle tai jarrutamaan, joku sanoo että miksi et keksi itse itsellesi jotain jolla selviät tilanteesta itse. (Mainio periaate myös teho-osastolle.) Ratkaisun vaatiminen pitää sisällään oletuken ratkaisun olemassaolosta. ; Toki kääntäen ; Joskus joku voi valittaa juuri siksi että ehkä joku keksii tilanteeseen jotain toimivaa. (Minulla on harvoin luottamusta tähänkään koska olen omasta mielestäni erehtymätön ja kaikkitietävä luova nero vailla luottamusta kanssaihmisten hyvään tahtoon ja kenties älykkyyteenkin.)

Olen jossain määrin ällistynyt että esimerkiksi kokoomus ja oikeisto – joka muutoin yrittää kovasti vastustaa kaikkea utopiahaihattelua – yrittää maalata toivoa joka aina ratkeaa yrittämällä enemmän. Heidän maailmassaan kärsimys ja valittaminen ovat todiste siitä että joku ei ole yrittänyt tarpeeksi. (Kristillisessä kulttuurissa vastaava tehdään kärsimyksen ongelman erilaisissa ratkaisuissa jotka vaikuttavat silmiini aina jotekin oléllisen keinotekoisilta. Taisteltavaa härkää ei tartuta sarvista vaan selitetään kovasti miten härkää ei edes ole olemassa. Toimii ehkä kielifilosofien kammioissa mutta tosielämässä tästä asenteesta ei seuraa mitään hyvää.) Selvittävissä olevan elämän utopia on hyvin korkeaoktaanista haihattelua.

Olen toki niitä ihmisiä jotka muistuttavat siitä, että sananvapaus on huono argumentinkorvike. Eli asia ei muutu järkeväksi ja hyvin perustelluksi vain sillä, että sen saa sanoa ääneen. Mutta samanaikaisesti monesti valittaminen on ainut tapa jolla ihminen voi rehellisesti ilmaista olevansa vieläkin elossa jostain itselle tuntemattomasta syystä. Onhan se toki hyvä huomata että ihmisillä on joko empatiaa tai muita tunteita niin että negatiivisten juttujen lukeminen joko ahdistaa, luo mielipahaa tai edes herättää reagointitarpeen ärsyyntymiseen siitä että turhalla ihmisellä on turha mielipide. Koska se on se ainut keino jolla ylitämme ahedonistisen nihilismin. Mikään ei ole niin kauheaa kuin valittaminen. Paitsi valittamisesta valittaminen.

Ja elämä.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu