Karhun kaatajista

Lieksa on pieni paikka Jumalan selän takana. Tai jos olisi Jumala ja sillä olisi normaalit anatomiset osiot sen sijaan että se olisi teologien kovasti suosima ns ”omnijumala”. Niin sitten Lieksa olisi sen selän takana. Jotain muitakin ruumiinosia asiaan voitaisiin varata. Mutta varmaa on, että objektiivisen moraalin Jumala mielellään katsoisi muualle.

Paikakkunnan ei-mistään koostuva elämä piristyi huomattavasti kun heinäkuun uutisissa kimpoili tietoja loukkuun juuttuneesta karhusta. Jo heti varhaisessa vaiheessa esitin asiasta näkemykseni; Pikkupitäjän metsiköt ovat sellaisia että karhuilla on huimia etuja. Luonnonvalinta on antanut karhuille upean suojavärin ja näissä vallitsevissa oloissa ainut keino löytää karhu riittävän nopeasti hoidettavaksi olisi mahdollisimman ripeä kaatoluvan antaminen. Kun sitten saimme kuulla oikein kehäkolmosen eteläpuolellekin siitä, että jatkossa karhua ei yritetä auttaa vaan lopettaa, olin itseriittoinen. Joko siksi että minulla oli selkeästi ns. profetoimisen lahja. (1. Tessalonikalaiskirje 5:20) Tai sitten minulla on sanotaanko … kyynisen realistinen käsitys ihmiskunnan luonteesta yleisesti ja maalaispitäjien luonnosta spesiaalisti.

Voitte tietenkin arvata itse, kumpaa vaihtoehtoisista selitysmalleista suosii itsetarkoityksellisesti edgyilevä emoaikuinen ateisti, jolla on maatalouspuolelta tutkinto. Ja joka on siihen liittyen esimerkiksi omin korvin kuullut miten eräätkin isäntämiehet ovat selittäneet miten ampuvat mielellään susia ja jos niillä on panta niin hoitavat asian heittämällä raadot ensimmäisen itärajalle menevän rekan kyytiin. (En osaa sanoa miten paljon kyseessä on ns. machoilu ja muu rehentely. Usein sitä puhutaan poliittisesta epäkorrektiudesta ja äijäilystä rehellisyyden ja vilpittömyyden kautta. Oman kokemukseni mukaan mukana on ”savonlisää” -tässä tapauksessa ihan kirjaimellisesti – niin paljon että olen törmännyt vähäisempiin määriin fantastisia petoja J.K. Rowlingin myöhäistuotannossa.)

Nythän tämä karhu onkin sitten uutisten mukaan myös kaadettu.  (Nykyään on syytä ilmaista asiat aina noin koska on niin paljon ihmisiä jotka kytkevät ”valtamedia valehtelee” -vaihdetta päälle heti jos he eivät pidä uutisten sisällöistä. Yritän olla kärjistämättä heidän tunteitaan. Olenhan laajasti tunnettu kohteliaasta ja ehdottomasti kaikkea kahtiajakoa välttelevästä tyylistäni.) Ja poikasia myös. Olen tavallaan pettynyt Pyhän Hengen armolahjaani siltä osin, että en muistanut huomioida sitä, miten karhunpentujen ikä vaikuttaa metsästyslakiin. ; Metsästyksessä on nimittäin tunnetusti vähän kuin viikonlopun vietosta täälläpäin ; Kun sitä kaataa yhden karhun niin kyllä sitä vähintään puoli sixpäkkiä tulee kaadettua ihan huomaamatta.

Käsittelen, viileän objektiiviseen – sekä ennen kaikkea suorasanaiseen ja lyhyen ytimekkääseen tyyliini – mitä ajattelen tästä tilanteesta. Luotan siihen että kaikki ymmärtävät olla kaikesta täysin samaa mieltä koko ajan. Siitähän kaikessa blogaamisessa kaiketi näyttää olevan kyse. Ainakin täällä Uudessa Suomessa.

Metsästys. Pilkottava pienemmäksi:

Nähdäkseni isoin ongelma tässä koko kysymyksessä on se, että asiaa katsotaan helposti ikään kuin excamplarina aiheesta. Eli ihmiset puhuvat metsästyksestä ja suhteestaan metsästykseen. Tällöin riskinä on esimerkiksi se, että joku voi ajatella kunnioittavansa metsästäjiä ”noin yleisesti”. Ja siksi näkee myös tämän kyseisen tapahtuman hyväksyttävänä. (Ja tässä yhteydessä on ikään kuin kunniavelkaa vaikka vain siitä, että on sattunut ostamaan kaverilta mustan pörssin hirvenlihoja jotka ovat mainiota syötävää. Ja näkee että tämä on eettisesti huomattavasti korkeatasoisempaa nautittavaa kuin mitä löytää mistään Jonathan Swiftin reseptikirjoista.) Samalla tavalla joku voi nähdä että metsästys on barbaarista ja petoviha on saanut naurettavia piirteitä ja sen vuoksi täytyy vastustaa myös tätä tapausta.

Oma puoleni on tavallaan se, että molemmilla puolilla on ymmärrettäviä käsityksiä. Olen esimerkiksi syvsti huvittuneena katsonut miten susivihaa on lietsottu. Lapsille on esimerkiksi aiemmissa kohuissa puettu ”kuka suojelee minua” -paitoja. (Vastaus on muuten tunnetusti lastensuojeluviranomainen.) Samat vanhemmat saattavat sitten itkeskellä kuinka lapsia aivopestään ilmastoahdistukseen. Kun maailma kuitenkin näyttää siltä että minun elinaikanani sudet eivät Suomessa ole tappaneet ketään. Mutta metsästyskivääreillä on tehty useampikin perhesurma. Joka kertoo tilastomatemaattisen karun matemaattisen tosiasian siitä että jos ostaa taloonsa kiväärin voidakseen puolustaa perhettään susilta, niin todennäköisempää on että tulee masennuspäissään ampuneeksi perheensä tuolla kiväärillä kuin se että sankarillisesti pelastaa sen.

Samalla näen että susiin liittyen on paljon omituista. Joku saattaa muistaa takavuosien tapauksen jossa tapahtui kauheita. Eikä pelkästään se, että Mikko Alatalo sävelsi kappaleen siitä. Hän puolusti Halsualla ja Perhossa toimineita ihmisiä joiden erimielisyys metsästyslain rationaalisuudesta ei näkynyt asianmukaisena lainmuutosten virittämisenä ja muuna demokraattisena vaan toiminnallisesti päättivät lähtiä asein lakia uhmaamaan ja salakaatoivat susia. He uhriutuivat kovasti suuresta epäoikeudenmukaisuudesta kun kävi ilmi, että rikoksista seuraa seurata niistä säädetty rangaistus. Lakia rikkoneille oli ikään kuin täydellinen yllätys, että poliisi voisi olla kiinnostunut heidän lakien rikkomisistaan. Ja laajemman yhteisön mielestä oli luonnollisesti myös syvästi ja totaalisesti väärin, että rikoksista joutuu vastuuseen. (Tapaukseen liittyy myös yksi itsemurha. Mikä on sinänsä hyvin erikoinen tilanne koska mediamyllytyksessähän metsästäjät joutuivat jaloon saaliin rooliin. Yleisesti kyllä sanon että itsemurha on samuraikulttuurissakin nähty kunniakkaaksi teoksi. Mutta edes minä en lähde sille tielle, että jos joku puhuu itsemurhaa hautovan auttmisesta, että se tarkoittaisi sitä että opettaa heitä sitomaan silmukan.)

Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin sanoa että suurin osa näistä naurettavista piirteistä puuttuu tässä karhutapauksessa. Ilmeisesti kulttuurimme ei laske tilastoja. Tietääkseni vuonna 1998 karhu tappoi suomessa miehen. Tämä on selvä tilastollinen yliedustus susiin verrattuna. (Meilläkin kävi susi jolkottelemassa ja täällä ei ollut tilanteesta oikein mitään paniikkia. Minäkin mietin miten saisin kesytettyä sutta. Se kun nähtiin lenkkipolkuni varrelta. Tai en omista lenkkipolkua. Käytän sitä aika usein.) Kenties kansallisperinteen vuoksi karhuun suhtaudutaan suopeammin. Ja tässäkin tapauksessa argumenteissa on painottunut huomattavasti enemmän eläimen kärsimys kuin susiin liitetty ”se puhaltaa meidän töllin nurin ja syö meidät” -henki.

Siksi pitää analysoida mitä puolia metsästykestä arvostaa ja mitä ei.

Tai ainakin minun pitää. Osa tykkää isoita mustavalkoisista kategorioista joita osoittaa sormella. Tässä on makueroja. Jos esimerkiksi USA:laiset puhuvat mittaamisessa ”jaloista” ja muista vastaavista niin moni rakastaa SI -järjestelmää koska siinä muuttujat saa näppärästi muutettua toisiinsa ilman ylimääräisiä laskutoimituksia. Koska fyysikot ovat määrittäneet asiat ja muuttujat juuri oikein. Tiedemies pitää SI -järjestelmää nerokkaampana. Mutta kyllä arkisessa ja intuitioita korostvassa amerikkalaisessa mittayksiköstössäkin on puolensa. Jos on barbaari joka näkee että on syytä kulkea maailmassa joka koostuu asioiden nuijalla lyömisestä ja luolaan raahaamisesta (olipa kyseessä sitten ruoka, vihollinen tai parittelukumppani).

Itse en ole metsästänyt. Olen niitä ihmisiä joista ihmiskulttuuri on aivan täydestä syystä kehittänyt sisätiloja. Ja olemme olleet siinä hyviä. Metsässä palelee, on pimeää ja tikkuista. Siellä puree kyy nilkkaan. Lisäksi metsä kuulostaa siltä kuin olisit keskellä ”Blair Witch Projectin” kuvauksia. Metsäpolkujen asfaltointi on monesti retuperällä. Eikä sitä tiedä että mitä edes ajatella ja tehdä kun googlen mainonta ei tuuttaa näkökenttään mielenkiintoisia tarjouksia aikuisten vaipoista ja kissanruoista.

Kykenen arvostamaan taitavia metsämiehiä. Samalla tavalla kuin osaan arvostaa taitavia taskuvarkaita ja heitä joilla on HEMAmiekkailun heille tarjoamat Fioretaidot niin että he osaavat näppärästi muutamassa sekunnissa päihittää täysin haarniskoidun miehuutensa voimissa olevan ritarivastustajan rondel -tikarilla. Ja vaatimattoman käsitykseni mukaan Jeffrey Dahmerkin saa ihailua, joka on ymmärrettävää joskin astetta häiritsevämpää. Joten moni muukin osaa arvostaa ihmistoiminnan moraalisesti kyseenalaisempiakin puolia.

Kaiken kaikkiaan ymmärränkin metsästystä aika paljon. Luultavasti tämä liittyy koulutustaustaan ja siihen liittyvään maalaisen elämänmenon ymmärtämiseen. (Varoitus! Seuraavaksi empatiaa josta on viime aikoina kovasti ollut puhetta kohdallani täällä Uudessa Suomessakin.)
1: Ymmärrän, että maaseudulla on kovasti paljon vähemmän tekemistä. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta toteuttaa itseään ja atavisisia vaistojaan samoilla resursseilla. Jokainen meistä ei yksinkertaisesti pitkien matkojen ja heikon julkisen liikenteen vuoksi voi mennä harrastamaan valokuvaamista Abu Ghraibin vankileireille.
2: Ymmärrän täysin sen, että monilla meistä on tarve nähdä jotain kaunista ja harmitonta ja tappaa se pelkän tappamisen vuoksi. Moni ei onnistu elämässään ja he jotenkin sekoittavat tuhoamisen voittamiseen. Heille se että rikot jotain jota et osaa rakentaa on joninlainen päihitys joka vähentää häpeän rakentamiskyvyttömyydestä.
3: Ymmärrän myös jos joku pelkää petoja ja tappaanne siksi sankarillisesti kaukaa tappavalla kiväärillä ja sitten selittää jotain machohenkistä soturiudestaan ja siitä miten kunnioittaa petoja. Osa tarvitsee tämänlaista kestääkseen omat heikkoutensa. ; Toki tässä kohden on sanottu että minäkin kunnioitan vaikka mitä mutta yleensä tämä ei ole tarkoittanut sitä, että ostan M24 SWS -tarkkuuskiväärin varustettuna 10 x 42 Leupold Ultra M3A -kiikaritähtäimellä. Ja ammun sillä sitten 7,62mm täysvaippaluoteja 853 m/s näiden suuntaan voidakseni irroittaa näiden päät koristamaan olohuoneeni seinää. (Jos tekisin näin, tämän hetken moderni tiedemaailma näyttäisi…harvalukuisemmalta.)

Rationaalisesti taas sitten näen pragmaattisena suosia tilannetta;
1: Klassisesti sivistyneenä herrasmiehenä olen lukenut ajasta jolloin suurpetoja ei vielä oltu metsästetty sukupuuton partaalle. Tässä maailmassa on sellaisia ihmisiä kuin Herakles joka päihitti erään huomattavan kookkaan leijonayksilön Nemeassa Peloponnesoksella. Hän paini sen maihin paljain käsin, koska oli varsinainen sankari eikä mikään pelkurimainen betauros. Itse asiassa näen että jos nyrkeillämetsästyksestä tulee juttu, niin hyväksyn sen täysin. Vihdoin hirvenmetsästyskaudestakin tulisi urheilua jota mielelläni seuraisin sivusta. Tämän hyvin yksinkertaisen parannuksen jälkeen streamauspalvelut eivät olisi ennallaan. Kukaan ei varmasti jaksaisi sen jälkeen kiinnostua jostain yleisurheilun tapaisesta toiminnasta. (Mikä on varsin korkealla prioriteettilistoillani, rehellisesti sanoen. Harva asia on tylsempää kuin yleisurheilun seuraaminen. Paitsi jalkapallon pelaaminen itse.)
2: Kannanjalostus mielessä tehty metsästys. On aivan tavallista että sitä kaadetaan melko runsaslukuisen lajin edustajia – jostain syystä nämä ovat yleensä sorkkaeläimiä eivätkä juuri mistään muusta osasta sinänsä monihaaraisen evoluutiopuun runsaista nykyhedelmistä.  Kanta voisi toki pysyä sitenkin hallinnassa, että varsinaisia petoeläimiä olisi maassamme enemmän, mutta nehän täytyy toki tappaa ja pitää loitolla, jotta on enemmän muuta riistaa tapettavaksi siitä nauttiville ihmisille. Joten tavallaan tämä käy järkeen. On mukavaa tappaa susia ja sitten kaikkea mitä sudet eivät tapa. Samalla saa kokea itsensä tarpeelliseksi. Ja ehkä tässä estyy muutama hirvikolarikin. Mikä ilmeisesti on yleisen mielipiteenkin mukaan tärkeä asia jopa ilmastonmuutosta ja autollaajelua yleisesti kritisoivien elokapinallisten puolella.
3: Syöminen. Jos ihminen ampuu eläimiä ja syö ne, niin se on erityisen hyvä asia. Itse näen että menen kauppaan ja ostan sieltä lihaa. Mutta koska olen ollut teurastamossa ja itsekin teurastanut eläimiä, ymmärrän että se on lopputuloksen kannalta tavallaan melkolailla yksi ja sama. Jotenkin on jotenkin rehellisempää tehdä se itse kuitenkin. Tässä yhteydessä olen pitänyt nyrkkisääntönä – huomatkaa miten yritän tässäkin mainostaa eettisintä metsästyksen muotoa – sitä että jos tappaa elävän olennon niin sitten on syytä syödä se ja mielellään pukeutua sen nahkoihinkin. (Älkää kertoko tästä Haagiin!) Olen tässä kohden ollut tyrmistynyt siitä että metsästyslaki ja muu säädäntö on johtanut siihen että kun häiritseviä hanhia ammutaan, niin niitä ei laiteta pataan vaan ne pitää haudata tai polttaa. Tai jotain. (Kukaan ei oikeasti näytä tietävän mitään. Mikä on ihmisenä olemisen perusluonne kyllä.)

Lisäksi näen tärkeänä kategoriana tarkastella ampumisen kohteita; Tässä huomio kiinnittyy eritysesti siihen mikä on metsästyksen kohde ja siihen liittyvä ”motiivi”.  (Jota ei pidä sotkea siihen empatiaan jota aikaisemmin osoitin syvästi, oikein samanhenkisyys värisi sitä kirjoittaessa.) Näen että on hyvin eri kategorioita tarkastella;
1: Urheaa paljain käsin metsästystä jossa valitaan karhujen ja hirvien tapaisia kohteita. Näillä ihminen osoittaa olevansa aviokelpoinen eikä mikään betamies. Itse en toki tälläisiä harjoita mutta olenkin internetin arvoiden mukaan velvoitettu kasvamaan miehenä tai minua sanotaan soijaa syöväksi betacuckiksi. Tämän yleisen asenneammaisuuden nimessä katson oikeuteni säätää asiaan oman, mielestäni varsin rehellisen, vastahaasteen. Osaa tätä katsokaas muutkin. Saa suorittaa ja sankaroitua. Siinä huomaamatta saattaa kasvattaa 13 uutta kivestä. Tai sitten menettää muutamia raajoja. Molemmat ovat opettavaisia. (Ainakin muille.)
2: Metsästääkö itsepuolustukseksi. Jolla en tarkoita sitä että jossain on nähty susi jolle on manattu jotain ominaisuuksia. Tarkoitan sitä että vastaan tulee oikeita tilanteita. Puhun siis .. no … Utahin puumista. (En Espoon.) Yhtenä hyvänä nyrkkisääntönä on se, että jos asiasta pitää ensin vääntää nettikeskustelu ja uhriutuminen niin se ei ole yllättäen alkanut petoeläimen hyökkäys jossa vaikuttaa olevan relevantti välittömän hengenvaaran sävy. Tämänlainen on täysin asiallista.
3: Jos metsästää jotain runsaslukuista pientä lintu tai jyrsijälajia jotta sen syö niin tilanne on täysin verrannollinen siihen että menee kauppaan ja ostaa jonkun muun sinulle valmiiksi silpomaa olentoa. Jos ei muuten niin metsässäollessa ajan saa kulumaan niin että ei tee jotain kauheampaa. Kuten kirjoita metsästystä koskevia liian pitkäksi paisuvia mielipidekirjoituksia blogeihin kaikkien töllisteltäväksi. (Ennen oli paremmin kun mielipidekirjoituksissa piti saada julkaisu mielipidepalstalle jonkun läpi. Vähemmän häpeää tuli sillä tavalla.)
4: Jos sitten lähtee metsästämään jotain harvinaista suurriistaa isoilla kivääreillä koska tykkää siitä että saa otettua viimeisiä jäljelläolevia taljoja omalle seinälle roikkumaan jotta pystyy leikkimään miehekästä sankaria ja puhumaan petoeläimen ja saaliin ja luonnon kunnioituksesta omalle itselle aivan liian nuorien naisihmisten lähipiirissä… Tässä kategoriassa en voi sanoa oikein muuta, kuin että ”modernin ajan suurriistanmetsästäjät” vaikuttavat olevan aina liian hyvätuloisia ihmisiä joilla on aivan liikaa vapaa-aikaa. He ostavat kalliita varusteita jotta tilanne olisi mahdollisimman epäreilu heidän ja saaliinsa välissä. He eivät jäljestä, syvällisimmilläänkin he maksavat jollekulle muulle joka jäljestää. Nämä välineurheilijat sitten mahdollisesti vielä lentävät kaukomaille – ja pahimmillaan maksavat jonkun korruptoituneen maan kanaljoille lupia harvinaisten eläinten tappamiselle. Heillä on selvästi liikaa vapaa-aikaa ja rahaa kun he ylipäätään voivat tehdä tämänlaisia. Oikeistolainen menestysyhteiskunta ei kaipaa tuollaisia loisiijoita jotka eivät nosta itseään kengännauhoistaan vaan ovat keksineet jonkin keinon huijata ohituskaistalle.

Tämä tekee karhutilanteesta mutkikkaan.

Kun mietimme noita karhuja, on selvää että lopullinen tilanne oli ymmärrettävästi perusteltu. Eläin kärsi. Samalla huomautan profetaalisista lahjoistani. Tilanne ei alkanut tästä. Ja on tavallaan huvittavaa huomata miten ”vaikeaa” ”ammattimaisiksi ja hyviksi” kutsutuilla metsästäjillä on kestänyt karhujen löytämisessä. Kaikki havainnot on saatu varsin pieneltä alueelta ja rehellisesti sanoen todennäköisesti jopa minä olisin löytänyt karhun ennen heitä. (Kun kerroin että en metsästä jätin mainitsematta että olen liikkunut paljon metsissä kaikenlaisten pienten hyönteisten purtavana. Tässä yhteydessä olen jäljestänyt otuksia jos toisiakin. Näistä ei nykyään voi kertoa mihinkään koska jos jäljestät ketunpesän ja jaat siitä kuvia someen niin siitä seuraa se että joku oman elämänsä ejakulaatiokyvytön sankari käy lasautamassa ne hengiltä. (Ejakulaatiokyvyttömyyden kohdalla on vaikeaa sanoa onko kyseessä toiveajattelu vai onko se enemmän psykofyysinen selitys joka hieman häiritsevän freudilaisin vivahteine selittää miksi tuollaisia ihmsiä on olemassa.)

Eniten huomiotani kuitenkin kiinnittää lähtötilanne. Tämähän ei ollut mikään asia joka vain tapahtui. On olemassa ihminen joka laittoi raudat. Ne eivät selvästi toimineet kovin rationaaliesti. Uskonkin että paikkakunnalla on mahdollisesti hyvinkin helposti jäljitettävissä oleva toimija joka on luultavasti suhteellisen hiljaa töllöntöistään. Ansametsästys on siitä hauskaa että se on tässäkin suhteessa viehättävä siinä mielessä että siinä ei onneksi ole mitään gloriaa jolla edes rehennellä. Jos ”suurriistanmetsästys” on etuoikeutettujen nössöjen välineleikkiä jolla nämä fantasioissaan elävät ylitienaavat toteuttavat naurettavaa tosimiessimulaatiotaan jonka tulokset ovat aivan yhtä epävakuuttavia kuin platinatrophy ”Nier Automata” -pelissä. (Huomatkaa: ”urheilu -sana” on tarkoituksella tässä korvattu asiaankuuluvammalla ”leikki” -sanalla.)

Toivottavasti kaikki muistavat Walter Palmerinmiehen jonka nimen ei koskaan saa suoda unohtua. Tämä loukuttelija soisi saada samantyylistä tunnettavuutta. Hän on tilanteen oikeasti moraalisesti silmissäni vahviten tuomittavissa osallisessa koko prosessissa. (Mikä ei ole täysin mitätön ”saavutus”.) Toki en tässä lietso nimienetsimistä tai edes yleistä somekiihkoa. Hän ei tarvitse kiusaamista. Mutta hän ansaitsee tietää olevansa mitätön nolla, joka on häpeäksi minulle vain siksi että kuulumme samaan eläinlajiin. Tämän tietääkseen hänen nimensä ei tarvitse olla kenenkään muun kuin hänen itsensä tiedossa. Ja hänen on oltava elossa tiedostaakseen tämän.

Tämä tilanne ärsyttää minua lähes yhtä paljon kuin eräs kauan sitten tapahtunut uutinen jossa joku oli laittomasti omin lupinsa haavoittanut joutsenia. Suorastaan Kalevalahenkisen joutsenpuolustusvimmani syvyys johtui siitä että jos on paha niin pitääkö kaupan päälle olla toistaitoinen torspokin. Että jopa minä osaan sen perinteisen mantran”hengitys, tähtäys, ennakko, puristava laukaus”..

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu