Mad Respect

Mirka Vainikka blogasi siitä, miten joku oli päättänyt että tänään vietetään kansainvälistä päivää itsemurhien ehkäisemiseksi. Tämä on minusta todella viehättävää, koska itse joudun sattuneista syistä viettämään sellaista joka päivä. Toki en ehkäise useita itsemurhia. Käytännössä vain yhtä. Mutta teen sitä sitäkin useammin.

Vainikan kirjoituksesta itselleni jäi sellainen olo mikä näistä jää. Abstraktiotasolla jokainen ihminen on näissä teoriassa niiin pro life. Mutta käytännössä asia näyttää vaikuttavan kanssaihmisten reagointeihin varsin heikosti. Eli on varmasti ylevää ja hienoa puhua jostain arvoista ja filosofiasta. Mutta samanaikaisesti todellisuudessa näyttää olevan kuilu. Jordan Peterson on tunnetusti sanonut että ihmisten arvot ovat ne joita he ns. toteuttavat (act out). Nähdäkseni tämä on sellainen puoli jossa hän on oikeassa. Tai ainakin se sopii omiin hurskasteluihini.

Toki käytännössä asioita voi parantaa epäsuoraan ja persoonattomasti. Eli esimerkiksi vaatimalla Anna Keikkon tapaan terapiatakuuta. Nämä ovat asioita jotka vaikuttavat. Mutta tartun tässä sitten toiseen puoleen. Mutta olen sen verran yksilökeskeinen, että näen että se miten act out koostuu pitkälti siitä miten kohtelet muita ihmisiä. Ja tässä voi olla hauskaa ruveta nostelemaan kissanhäntiä hulluudesta ja neroudesta. Mikä voisi olla hienon itsekeskeistä. Sillä olihan se kanssani jo armeijan palikkatesteissä niin, että kun testattiin älykkyysosiota sain lähes täydet pisteet ja tulosten tullessa minua alettiin puoliväkisin leipomaan upseeriputkeen. Mutta sitten se toinen puoli tuli … ja asiaan ei enää koskaan palattu. En tosin näe että omassa tilassani on oikeastaan mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Erityisesti sen vuoksi että asian ratkaisemisella ei aivan ilmiselvästi ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. On käytännössä hyvinkin mahdotonta järkeillä itsensä pois tilastaan.

Sen sijaan uskoisin että Big 5 -profiilini selittää tilanteeni paremmin. Olen samanaikaisesti äärimmäisen neuroottinen että äärimmäisen avoin uusille kokemuksille. Tämänlainen jännite takaa kokoaikaisen elämän helvetissä. Jossa elänkin. Pahinta on herätä aamulla ja tajuta olevansa elossa. Olen jopa luonut itselleni äärimmäisen vakuuttavan ateismitodistuksen, joka perustuu siihen, että ”Jos kaikkivaltias ja Rakastava Jumala on olemassa ja tämä rakastaa minua, niin miksi minä olen elossa.” Se kuulostaa vahvemmalta todistukselta tähän suuntaan. Ja ainakin se on parempi kuin se ”Herra ei koettele ketään yli voimiensa”. (Ja siinä nämä kaverit ovat. Edessäni. Sanomassa tuollaisia.)

Ja tästä päästään siihen varsinaiseen erikoiseen asiaan ; Oletteko koskaan miettineet tai katsoneet minkälaiset mielenterveyspotilaat pääsevät esimerkiksi televisioon? Minä olen. Ja rehellisesti sanoen: En siksi että haluaisin itse julkisuuteen. Sanotaan näin, että olen muutamassa otteessa päässyt maistamaan pieniluonteisia kuuluisuudentapaisia asioita ja olen tietoinen siitä että se ei ole miellyttävää. Jos YouTubessa moni näkee että algoritmi sortaa heitä, itse olen tyytyväinen. Sillä pieni yleisö takaa sen, että en joudu tavallaan miettimään yleisöä ja sen vaatimuksia. Voin sekoilla vapaammin, tehdä tyylirikkoja ja kokeellisempaa sisältöä.

Väärällä tavalla sekaisin

”Do you know what emotional labour is?”
(Olly Thorne, ”YouTube: Art or Reality?”)

Tässä mielessä nostan esiin Kimmo Hoikkalan. Hän kirjoitti juuri siitä, miten sosiaalinen media on vaikeuttanut hänen tilannettaan. Ja syynä on hänen kokemansa liiallinen suosio. Otan Hoikkalan tässä esiin kiinnostavana ihmisenä koska hän on hyvin erilainen kuin itse olen. Kuten Ari Mikkola asiaa hienosti tiivisti: ”Jaksamista, sinä et ole paha, et ole kääntänyt omaa tilannetta hyökkäykseksi muita vastaan vaan olet pyrkinyt yhteistyöhön, keskusteluun muun maailman kanssa tuoden aivan uudenlaisen näkökulman asioiden näkemiseen, niihin reagoimiseen.”

Jos taas sitten puhutaan persoonasta niin. Minulla on sellainen, että kuka tahansa tippaakaan kunniallinen ihmisolento perustaisi uuden. Olen esimerkiksi käsittänyt että pelkästäään omien julkilausuttujen periaatteideni kuvaaminen nähdään kaiken puolustelun sekä ihmisyyden ulkopuolella olevaksi ja jos asiaan liitetään tyypillinen retoriikkani ja esitysmuoto, sitä voidaan aivan varmasti rinnastaa vahvistettuun kuulusteluun jota voitaisiin pitää oikein soveliaana Guantanamo Bayssa. En ihmettelisi jos YK kieltäisi blogaamiseni.

Ja tämä on tärkeä asia. American Psychologigal Association kertoo että miehillä on hyvin tietynlainen depression muoto. Vihaisissa miehissä on usein diagnosoimatta jäänyttä depressiota. Tähän liittyen Helsingin Sanomatkin kirjoitti aika hyvin jutussa ”Koko ajan Ketuttaa”. Siinä mainitaan että monella on lähipiirissään ongelmallinen mies. Ja näiden kohdalla tuomio on oikein asiantuntijan suusta seuraavansuuntainen : ””Siis sellainen tyyppi, jota koko ajan ketuttaa. Ei sellaiselta uskalla mennä kysymään, miten sä voit. Tuntuu, että se lyö” kuvailee psykologi Teemu Ollikainen”. Minä olen tuollainen tyyppi.

Ilmiö on toki tuttu muutenkin. Esimerkiksi uskontojen uhreina mielellään haastatellaan jotain Patric Tiaisen tyylisiä hahmoja. Jotka siis ovat karismaattisia, vakaita ja mediakoulutettuja. Kotimaa kutsuu käymään ja kuvaa sympaattiseksi. Ihmisille tulee hyvä mieli ja tämä on hyvää mainosta myös erilaisille tukijärjestöille. Samalla saattaa unohtua että teknisesti ottaen Patric Tiainen oli siitä erikoinen että tavallaan hän on pienessä määrin uskontojen uhri siinä mielessä miten hänelle kävi cancelloinnit kun hänen homoseksuaalisuutensa tuli esiin. Mutta minulle hän on ennen kaikkea uskonnollisen väkivallan tekijä. Tyyppi joka mainitaan omalla varsin karmivalla luvulla Terho Miettisen ja Raija Pellin ”Harhaanjohtajat” -kirjassa. On toki selvää, että minua ei kannata ottaa haastatteluun mihinkään. Mutta sanotaan näin että Tiaisen traumatisoimista ihmisistä moni ei tuota yhtä miellyttäviä haastatteluja.

Miellyttäviltä ihmisiltä on helppoa ja mukavaa mennä kysymään, miten heillä menee. Mutta voitaisiin sanoa että kun ihminen näyttää liikaa traumakäyttäytymistä, niin on helposti sellainen jolta ei ole helppoa mennä kysymään yhtään mitään. Minä tiedän tämän, jos jokin. Viimeisimmän arvioni mukaan minulla ei ole tällä hetkellä yhtään ystävää. (Ja se on tavallaan parempikin niin. ; Jos oma nuorena kokemani yhteisöstä savustaminen minulle jotain opetti, niin sen että se että ihmiset lähtivät oli siitä jännittävää että vaikka periaatteessa tunsin heidät ja viihdyin heidän kanssaan niin ilman heitä eläminen onnistui ilman mitään tuskaa. En tarvitse. Ja tämä ei ollut kettuja ja pihlajanmarjoja -närkästys vaan yllättävä huomio.)

Samalla olen tiedostanut että tunnetyötä tarvitaan lähes koko ajan. Mikä tekee minusta tavallaan erinomaisen paineessa. Koska elän sellaisessa joka tapauksessa. Tämä on kenties jonkinlainen helpotus. Tämä emotionaalisen työn rooli on mielenkiintoinen myös poliittisesti koska on nähtävissä että konservatiivien ja systeemin sisällä olevien on helppoa ottaa ulkopuolinen, tunteeton ja neutraali sävy tilanteisiin jotka eivät kosketa heitä itseään. Tehdä pari juhlapuhetta vaikka mielenterveysasioista ja itsemurhantekemistä vastaan. Ja sitten vaatia stoalaisuutta niiltä joita systeemi tallaa koska heille asia ei ole mikään abstraktio vaan omaa elämää. Tässäkin näkyy miten jos joku joutuu tekemään psykologitsa työtä, sekin asetetaan häntä vastaan.

Ja voi miten kohtelemmekaan muita ihmisiä.

”Kun reaaliteetit lyödään pöytään niin loppuu porsastelu.”
(Heikki Känsälä)

On varmasti asianmukaista, että viittaan Jore Puusaan. Hän kirjoittaa tänne blogeja silloin kun saa. Hän saa välistä banneja ”liian pitkälle menemisestä”. Hän ei myöskään ole mikään neiti. Joku voisi nähdä hänen käyttäytymisessään hyvin tyypillisiä PTSD -oireita. Ja miksipä ei niitä näkisi. Katsotaan vaikka hänen toistaiseksi tuoreimmassa blogauksessaan olevaa materiaalia. Hän käsittelee kokemuksiaan Afganistanissa. Lopetus on kiinnostava.

”Vietin taas pari viikkoa ilmiannettuna ja bännättynä verrattuani listauksena Talebaneja ja perussuomalaisia. Risto Jääskeläinen antoi ymmärtää kommentissaan bloggaukseni jälkeen, että minulla on ollut homosuhde talibanin kanssa?! Poistin kommentin US sääntöjen mukaan, jolloin Jääskeläinen maalitti minut. Sen seurauksena olen saanut jo yli 150 vihaa ja uhkailua pursuavaa anonyymiä lähentymistä somessa, mailissa, puhelimitse ja kirjeelläkin. Tästä syystä en enää koskaan avaa kommentointimahdollisuutta. Sitä aluetta käytetään nyky US:ssa vain henkilökohtaisiin hyökkäyksiin.”

Tämä on se, miten on helppoa kohdella ihmistä jonka mielenterveys ei viiraa ”sillai oikein”. Usein tässä vieläpä kohdennetaan toimintaa niin, että omasta mielestä inhottava tyyppi saadaan entistä pahemmin sekoamaan. Eikä Puusa ole tässä yksin. Osa ehkä tietää, mikäli kuluttaa aivan liikaa ainokaisen elämänsä aikaa eri kommenttieni setvimiseen. Tämä seuraava kohta on esimerkkinä ja opetuksena. Ja tämä kohta olisi jäänyt pois, jos henkilö olisi vastannut puhelimeen kun lakiasioissa lähestytään. Heikki Känsälä suoraan sanoen nettikiusaa minua. Ja näen että sen on loputtava. Tämä ei ole neuvottelukysymys.

Tai olisi reagoinut pyydetysti asiaan tämän päiväisessä blogauksessani. Olen itse asiassa hieman ärstynyt, koska (1) asian pitäisi hoitua helpommin (2) minulla on periaatteessa optio vetää asia jo nyt oikeuteen – kysymys on siis lain kirjaimen rikkomisesta. Mutta silti (3) jotenkin tämä ihminen ei vaikuta sellaiselta joka nyt oikeasti vaatisi oikeudenkäyntiä. Itse asiassa olen ehdottanut hänelle oikeudenkäyntimenettelyä koska en koe hänen suunnastaan fysikaalista uhkaa. Psykologista sitäkin enemmän.

Mutta tänään pyysin että ”Odotan, että kun palaan kotiin, tämä ja kaikki muukin 3.9. Jälkeen suuntaani kommunikointi on poistunut koska olette sen itse tehneet. En halua mitään kommunikointia millään sävyllä tai intentiolla nyt, ensi viikolla, ensi kuussa, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä tai KOSKAAN. Häivy. HÄIVY HÄIVY HÄIVY HÄIVY LOPETA LOPETA LOPETA.”

Ilmeisesti viesti on liian sofistikoitunut hänen tajuttavakseen. Ei ollut poistunut yksikään kommentti.

Siksi muistutankin, että 3.9. 2021 kirjoitin blogauksen joka sai kommentointia. Poistin Känsälän kommentin joka koostui pelkästä ilkeilystä. Hän veti tästäkin asioita. Poistamani pilkkakommentti ei myöskään ollut ainut. Eikä ensimmäinen. Itse asiassa hänen käyttäytymisensä on ollut johdonmukaista ja toistuvaa.  (Hän aloitti rummuttelun suututtuaan karhuaiheisesta kirjoituksesta. Karhublogaukseni ansaitsee vähintään pulizerin ja kirjallisuuden nobelin. Tai ei. Mutta Känsälä ei näytä tietävän miten hyperbola toimii huumorissa ja käytän tätä siekailematta hyväkseni. Toki voin ymmärtää että peppukipua on synnyttänyt myös se, että tein aivan mahtavan vastineen hänen kommenttiinsa.) Se oli tuota jo 3.9. Silloin kirjoitin hänelle suoraan

”Mutta joo. Kiitettävää ilkeyttä ja pakkomielteisyyttä olette osoittaneet siitä yhdestä kirjoituksestanne. Jonka lietsoitte. Itse teitte kommentin. Te olette outo ihminen. Pilkkakommenttejanne ei saisi poistaa. Mutta sitten jos ne ottaa talteen ja niistä kirjoittaa jutun niin te raivostutte ja ryhdytte vaarantamaan tietämänne suisidaalikon varsin päämääräsuuntaisella ja minusta aika ilmiselvästi tarkoituksenhakuisella strategiastolla kohti itsemurhaa. Eli ilmeisesti teidän pilkkanne täytyisi tallettaa, ei kritisoida niitä, jättää ne olemaan ja kaivamaan olemassaolon ydintä ja tappaa itsensä vain siksi että Te ette pidä mielipiteistäni tai minusta. Olette todellinen sankari joka kummuttaa sitä sydämen sivistystä jota ensi kommenttinne minulta vaati. Ilmeisesti teitä ei edes hävetä. Koulun pihallakin on toki tuollaisia tyyppejä. Jotka tulevat ivaamaan kykenemättä argumentoimaan. Joilla on pelkkä ad hominem -rakenne eikä kykyä perusteluun. Jonka kanssa sitten tönivät ja jos vastaa niin pyrkivät tönimään pahemmin. Näen että kommentointi-intonne (kyllä, olen poistanut lukuisia kommenttejanne pitkin matkaa) on mielestäni aika pakkomielteenomaista. Olkaa hyvä ja menkää tekemään jotain muuta. Rikoslakikin alkaa kohdallanne lähentelemään oikeita vainoamisen tunnuspiirteitä. SItä kun kuvaa esimerkiksi kieltämisen jälkeen jatkettu aggressiivinen ja ilkeä kommentointi ja pilkkaaminen. Se, että teette tätä minun blogissani ja itkette kun herjaavien kommenttienne poistoa kertoo kyllä minlälainen sielun ja hyveellisyyden ritari te olette. Haluatte tappaa ihmisen, mahdollisesti tietoisesti. Ja jos ette tiedä olette todella todella tyhmä.”

Tämä ukaasi ei jäänyt huomaamatta. Känsälä vastasi tuolloin ; ”Hei Tuomo En halua tappaa ihmistä missään nimessä. Mutta koen oikeudekseni puolustaa itseäni. Myös niitä harkitsemattomia mielipiteitäni kohtaan. Enhän koskaan edes kuvitellut vastaukseni yhteen blogiin yhdistäneen minun syyllistyneen minut haluun tappaa ihmisen? En nyt oikein ymmärrä sanomisiasi,mutta saat puolestani olla niin kuin haluat. En jatka enempää,mikäli ymmärrät luvun 164 Ja vaikket ymmärtäisikään. Yritä pärjätä….”

Kuulostaa erittäin humaanilta. Tässä keskustelussa on minun puoleltani nostettu esiin myös seuraavanlainen vuodatus. Se on oikeasti paljon pidempi. Mutta kuvaan siitä osan joka kuvaa henkistä tilaani. Koska tämä blogaus on siitä miten ihmisiä kohtelemme.

”Hyvä Hengen Ritari. Mukavaa, että vastasitte ainoalla juridisesti omaa tilannettanne parantavalla tilanteella. Nimittäin hieman kysäisin asioita lakioppineelta. On tavallaan söpöä, että Te olette minulle aluksi valittaneet siitä että en ole sydämen sivistynyt. Sillä jos joku avoimesti kertoo olevansa itsemurhaa hautova, niin sitten ihminen tietää tai hänen pitäisi tietää että sanomisilla voi olla tavallisuudesta poikkeavia seurauksia. Pahentavana seikkana on se, että aiemmin en ole puhunut tai blogannut näistä asioista juurikaan. Mutta kun mainitsin asiasta hieman ensimmäisen kerran, niin kenenköhän kommentti olikaan heti juuri tämän blogauksen perässä ilkeilemässä? Tekonne ovat olleet toistuvia. Eli se ei ole ollut kommentti tai kaksi. Se on ollut toistuvaa. Olen myös kieltänyt teitä kommentoimasta ja pyytänyt tätä, mutta se ei ole muuttanut käytöstänne. Samalla kun eilen tulitte ja olitte ilkeä ja poistin sen, tulitte takaisin valittamaan. Valituskommenttinne vaikuttaa kovasti siltä, että tuotte ilmi ilmapiirin; Joko pidän kommentoinnin auki tai sitten rajoitan tätä. Jokainen terve ihminen näkee että näin pitkästi ja usein blogaava pitää asiaa itselleen tärkeänä. Strategianne on siis se, että minun on itsemurhaa hautovana ihmisenä – ja te tiedätte tai teidän pitäisi tietää tämä koska kommentoitte tilastaoanalyysimmekin mukaan useammin viesteihin joissa kerron olevani suisidaalinen kuin muunlaisiin. Eli jos kirjoitan siitä niin kommenttinne ja ilkeilyn todennäköisyys kasvaa. (Kenties se johtuu siitä että haistatte heikkouden.) Eli joko savustatte tai jatkatte toistuvaa, tämä on juridisesti tärkeää, päivästä toiseen toistuvaa, reagointianne. Lisäksi viesti jonka palauttamista vaaditte oli selvästi pelkkä pilkka. Sillä ei ollut mitään muuta funtiota tai sisältöä vähättelyni lisäksi.”

Sanoisin että tekstistä näkee miten hyvä olo minulla on ja miten toivottavaa hänen kommentointinsa on. Voidaan sanoa että Känsälälle on kerrottu tilanne. Hän on kommentoimalla vahvistanut lukeneensa. Itse asiassa mielenterveyteni olikin vakaassa ja nousevassa tilassa koska sain olla rauhassa jatkuvalta henkilökohtaiselta piinaamiselta. Mutta sitten tosiaan. Känsälälle tuli eilen reagointipakko. Tuolloin oli 9.9.2021. ”Vaikka olenkin blogistin kanssa pitkälti eri linjoilla,niin voinen puuttua muutamaan kohtaan. Porsaat menee teuraaksi yleensä silloin kun kinkku painaa plus-miinus kymmenen kiloa. Ei niitä silloin tarvitse sylikoiriin verrata.” Hänelle oli vaikeaa hyväksyä kun elämässään MTT:n sikatutkimuslaitoksella työskennellyt kuvaa tilannetta seuraavasti ”Sen tiedän että teurastamolle laitetaan siat hämmentävän pieninä – verrattuna siihen miten suuriksi ne voisivat kasvaa, eivät ne teuraaksi menevät porsaat mitään chihuahuoita kyllä ole – ja syynä on se, että lihantuottaja laskee fiksusti tuotantokustannuksia.” Ei. Kysymys ei ole ”eri linjoilla olemisesta” vaan siitä että jokaikinen herra Känsälän kommentti on ollut suisidaaliseksi hänen aivan täysin itsensä omilla kommenteillaan tietämänsä ihmisen ajamista itsemurhaa kohti. Kysymys on siitä olenko minä huomenna elossa vai enkö ole.

Tämä ei ole mikään retoriikkakysymys. Tai tyylikysymys. Känsälä ei voi korjata tilannetta muuttamalla mielipiteitä. Käytöksen olisi tullut tapahtua jo aikaisemmin. Nyt on myöhäistä. Hän on minulle juridisen minimin piirissä. Eli jokainen asia mitä hän tekee kanssani on sellaista että hänen tulee osoittaa, paitsi että se on laillista, niin myös osoittaa että jos minä en anna hänen tehdä sitä niin se olisi laitonta. Eli poistan kommentin ellei hän osoita tämän olevan laiton aktio. (Ja ei. En aio sulkea kommenttejani koska joskus ne ovat mainioita.)

Ennen tämä ei olisi ollut ongelma koska voit bannia yksilöitä. Nyt vaihtoehtoinani näyttää olevan koko kommentointimahdollisuuden poistaminen. Koska Herra Känsälä ei osaa lopettaa edes pyynnöstä. Ja olen tässä hyvin hankalassa tilanteessa. Koska joudun sotimaan joka päivä itseni kanssa. Voin sanoa että Juhani Vehmaskangas oli aika hyvillä linjoilla sanoessaan ”TIT = Tapa Itsesi Tänään Meidän pitää alkaa viettämään TIT-päivää. Tuona päivänä (tänään) itsemurhan tehneet voisivat luvata: jätän jälkeeni viestin. Yksi nykyongelma on, että maailmassa on ”tapa ittes”-tyyppejä. He ajavat ihmisiä itsemurhaan, mutta heitä ei rangaista kuten pitäisi = kuolemantuottamus. Miten kivalta näyttäisikään rikosrekisterinerkintä: aiheuttanut itsemurhan? Mikä voisi auttaa ja miten? Tai ketä tai keitä ja miksi? Muistatteko vielä Tampereella kadonneen pojan, kiusatun? Kiusaajat ovat yhä hengissä, tyytyväisinä?” Jos minun kirjoituksiani ei jossain vaiheessa kuulu, uskallan antaa estimaatin nimestä johon asian personifioida.

Toki nyt yleisesti ottaen ei asiat ole minulle olleet kauhean mukavasti. En ole tiennyt, että tulossa olisi jokin itsemurhienvälttelypäivä. (Ja se on aika korni idea, ihan kuin ne muut olisi sitten vapaita tehdä itsemurha. No. Sanotaan näin, että jos haluaa tehdä itsemurhan ja pyytää apua niin avun antaminen ei tarkoita sitä, että opettaa sitomaan hirttosilmukan.) Mutta olen esimerkiksi nostanut esille sen, että kun minulla noin vuosi sitten epäiltiin syöpää, niin en kyllä saanut mitään kovin mukavia palautteita asiaan. Tosin syöpädiagnoosia odotellessa vietin eräitä elämäni parhaita aikoja. (Tämä ei ole vitsi. Olen ilmeisesti hyvä kuolemisessa, ainakin niin kauan kun ei tarvita kivunlievitystä. Ja syynä ei ollut mikään saamani huomio, koska sitä ei tullut. No. En kaivannut sitä. Mikä kyllä hieman yllätti. Opettelin heittelemään bumerangia.) Eli jossain mielessä iso määrä meistä on Känsälöitä. Mutta samalla haluan alleviivata että ymmärrän että syynä on … persoonani. Siksi se pitkä alkuosio jutussani. Mutta joo. Porsastelu loppuu kun porsas teurastaa itsensä.

Mutta otetaan positiivista.

”Well…well…you can. No-one is stopping you. There is no laws!”
(hbomberguy)

Voisin tietenkin valittaa ties mitä. Olen hyvä siinä. Sillä saa tehtyä pitkiä juttuja. Mutta ajattelin antaa tilaa myös kehuille. En yleensä anna niitä. Mutta on hyvä huomata että joskus ihmiset toimivat oikein. Juhani Vehmaskangas on esimerkiksi kannustanut minua elämään. Toisaalta Mika Lamminpää, jota pidän valitettavasti aika rasittavana, on ollut myötätuntoinen niin syövän kuin itsemurhankin kohdalla. Jotain pienempiäkin juttuja on varmasti tullut vastaan. Mutta ne ovat toki marginaalia annetuista kommenteista.

Erityisesti tahdon kuitenkin kiittää heitä jotka ovat toimineet oikein tai enimmäkseen oikein. Risto Jääskeläinen totteli pyyntöäni jättää kommentoimatta heti, ja on pitänyt asiaankuuluvan linjan käytännössä katkemattomasti. Ja ne katkenneetkin ovat olleet positiivisia viestejä. Tämä ei varmasti ole helppoa, sillä meillä kahdella on skismaiset menneisyydet aina 2000 -luvun alun evosotiin jossa olimme … vahvasti eri puolilla. Koska tiedän, että en ole helppo ihminen, tiedän että tämä ei varmasti ole ollut helppoa. Toki monia muitakin vastaavia varmasti on. Muistan ainakin että joku jonka profiilikuvassa oli parta on totellut minua niin hyvin että en edes muista kuka hän on. Ion Mittler yrittää mutta joskus hän hairahtuu. Mutta ymmärtää vihjeitä.  Soisin tämänlaisen käytöksen laajeta enemmänkin.

Ylipäätään tietenkin suosittelen että kommentoitte minulle maltillisesti ja teette sitten omia blogauksianne joihin teette asioitanne. Olen itse hyvin laiska kommentoimaan muiden kirjoituksiin tarkoitukesella. Jokaisen blogi on hänen bloginsa. Toki ymmärrän että sitaattioikeus ja asenteeni ovat ikäviä monista. Enkä suoraan sanoen syytä jos esimerkiksi Känsälä haluaa minun kuolevan. Kukapa ei?

Mutta jos otetaan taustaparadigmaksi itsemurhien estäminen, eikä tätä rajoiteta sillä että tosiasiassa on kenties ihmisiä joita tuleekin arvioida ”Ole oma itsesi ja se riittää” – normin tuhoajina. Tuhoamisesta tosiasioilla. Joka taas on se, mitä he ovat kun he ovat itsejään. Tosiasiassa mikään ei sano että on virhe ajatella ihmisarvo objektiivisena. Kysykää vaikka Jussi Halla-aholta, modernin ajan filosofian uudistajalta. Mutta jos leikkii olevansa elämän puolella ja pro life, niin sitten. Niin. Toiset tässä oudossa maailmassa näillä ei-persumaisilla taustaoletuksilla ja reunaehoilla ansaitsevat minulta mad respect. (Se on otsikossa. Koska haluan kunnioittaa heitä hulluna. On otsikossa toki toinenkin merkitys. Hullujen kunnioittaminen. Sitä on aika vähän teoissa, paljon signalointipuheissa. Hämmentävän vähän kovasti itseään kristityiksi kutsuvien parissa, joskaan ei se täysin olematonta sielläkään ole. Ilmeisesti ihmistä ei ole aina täysin mahdollista turmella edes kristinopilla.)

Lopuksi pari vihjettä:

”Pet a cat when you encounter one on the street.”
(Jordan Peterson)

Näkisin, että minulle varmasti on kehittynyt jotain vinkkejä siihen miten ei tappaa itseään. Joka on relevanttia. Useinhan ihmiset selittävät jostain maailman ihanuudesta ja toivosta. Sellaiset saa vetää viemäristä. Ne toimivat tavallisiin ihmisiin. Näyttääkin että osaan ihmisiin optimistiset harjoitteet pahentavat tilannetta. ; Itse asiassa jos joku kehottaa minua muuttamaan asennettani, niin asenteeni on joukko väkisin harjoiteltuja tunnenormeja jotka pitävät minut ja kaikki muutkin elossa. Tässä kohden olen huomannut Philosophy Tuben kosmonauttijakson sekä opettavaisena että emotionaalisesti avuliaana. Yksi niistä on se, että on turhaa hoitaa mieleltään poikkeavia tavoilla jotka tuntuvat järkeviltä terveille. (Walk it off. Arvaa olenko kokeillut sitä? Järveen kävelyä. Kävelyä syvälle synkkän metsään, josta ei koskaan palata.)

Omalla kohdallani olen huomannut, että ihmiset ovat livenä pahempia ja rasittavampia kuin netissä. Luonnossa on tikkuja, ötököitä ja pirun ärsyttävää. Noin yleensä. Poikkeuksena ovat eläimet. Olen käynyt ulkona pitkillä lenkeillä ja esimerkiksi mielenlaatuani ovat parantaneet se, että olen nähnyt tämän kuukauden aikana cityketun aivan läheltä. Lisäksi juttelin kauriille jotka olivat tien vierellä. Yleisesti ottaen puhun eläimille ja se on kivempaa kuin ihmisille puhuminen. (MTT:llä totutin pelokkaita possuja itseeni referoimalla niille Sartrea samalla kun olin niiden karsinassa. Possut eivät ymmärtäneet mutta se oli mielekkäämpää ajan kuluttamista niin.)

Koirat ovat tässä hyvin tärkeä asia myös ja Leppävaaran yleinen ihmisistö tunteneekin minut kaverina jonka kädet ovat kyynärspäätä myöten jonkun dobermanninkoiranpennun suussa kun se jäytää sitä. Hankkisin itselleni koiran, mutta puolisoni on allerginen pahasti. Ja toisaalta koirat eivät osaa tarvittaessa pitää itsemurhavahtia. Asumme 7 kerroksessa, joten ”juttu olisi sillai helppoa”.

Toisaalta olen kyllä hommannut tuoreesti itselleni tekemistä. Kävin tänään hankkimassa uusia kummitussirkkoja. Ne elävät suunnilleen vuoden ja tiedän että poloisten ötököiden henkipolo on sen varassa että en tapa itseäni. Ei puolisoni niitä kuitenkaan viitsisi hoitaa. Niillä ötököillä, toisin kuin minulla, on sentään jokin objektiivinen arvo. (9 euroa ja risat.)

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu