Pisteliäisyyden saturaatiopiste

Kirjoitin eilen. Saatoin samalla kaataa pari karhuakin. En osaa sanoa oliko juttu hyvä, mutta ainakin sitä oli riittävästi. Sosiaalisessa kontekstissa se on saanut kohtuullisen hyvää palautetta ja katsojamäärät ovat kohtuulliset, ollakseen tuotantoani. Itse arvioisin että siinä on kolmisen lausetta, joihin olin vielä aamullakin tyytyväinen. En tiedä mitkä lauseet koska kyseinen estimaatti on tuotettu käyttäen äärettömäin apinain teoreemaa ja kirjoituksen pituutta.

Tunnetusti blogit ovat moderoimaton jatko perinteiselle lehtien mielipidekirjoittelulle. Jotka taas olivat jopa ennen moderointia tunnetusti lähinnä itsekseen känisevien katkerien sunnuntaiajattelijoiden vapaanpuoleinen temmellyskenttä. Sellaisena konteksti mitä osuvin kaltaisilleni tyhjänjauhamiseen erikoistuneelle tunnevammakolle. Kirjoitus oli keskuudessani erittäin tärkeä, koska sen tuottamien katharttisten tuntemusten avulla voin kokea hetkellisesti täyden vapauden siinä, miten ilmaisen runsaslukuisia käsittelemättömiä – ja monien mielestä vahvasta avun tarpeesta kertovia – negatiivisia tunteitani. Jos kokemuksellisesti elän jokaisen tietoisen hetkeni gehennassa, tämä tarjoaa minulle toiveikkaan pilkahduksen mahdollisuudesta hetkelliseen limboon.

Mutta tämä ei ole tärkeää. Tärkeää oli, että Heikki Känsälä antoi siitä palautetta.

”Ihanko tosissasi esität,että nuo lipsut on laitettu karhulle?
Karhu nuo on näätälle asetetut hajun persolla käpälöinyt. Näin minä sen näkisin.
Jotain tolokkua sentään, pyydän.
Ripaus inhimillisyyttä syytösten keskeltä saattaisi mahdollistaa arvostuksen.”

Joku voisi ajatella että teen kirjoituksen pikkumaisuuttani, jossa kaunainen yleisolemukseni pakottaa minut purkamaan ressentmenttiäni ympäriinsä kohdistaen sen mihin tahansa mikä vastaan sattuu tulemaan. Voisin itsekin tässä ottaa osaa kuoroon ja kirjoittaa jotain hieman vakavampaan ja entistäkin hillittömämpään tai tunkkaisemmin moralisoivan sävyyn.

Olen itse ollut jo pidempään kallistumassa sille kannalle, että häiriintyneiden mitättömyyksien tekemät pimahduskirjoitukset ovat aivan oma, erittäin vaikeasti ennakoitava, rikollisuuden lajinsa. Tämä on kaiken kaikkiaan kauheus, jota on hyvin hankala ennakoida millään tavalla, mutta eipä se tarkoita sitä, etteikö kannattaisi blogissa yliyksinkertaistaa ja luoda siitä moralisoivia ratkaisuja. Yleisesti olen nähnyt että on muodikasta tarjota jotain itselle aina vakiona olevaa yleislääkettä kaikkeen. Ja olipa tämä yleislääke sitten mikä tahansa, niin se kuitenkin aina tarjotaan muiden ihmisten elämään tunkeutumisen, kommentoinnin ja hyväntahtoisen kyyläyksen supolla. Keinona, jonka oikesti pelkään olevan enemmän selitys kuin ratkaisu.

Satiirin zombiesta

Mutta oikeasti näen, että takana on vakavampi asia. Heikki Känsälän tekstissä paistoi eräs nykyelämän tuskastuttavimpia piirteitä. Joista tärkein on se, että Decimus Iunius Iuvenalis on jäänyt lukematta. Teksteissä on nimittäin tyylilaji ja käytettyjä kielellisiä keinoja katsellen voitaisiin katsoa että kirjoituksellani on hyvin tunnistettava lajityyppi.

Toki tämä huomautus on sinänsä mahtipontinen, että on mahdollista että klassisen saturae -kirjoituksien lisäksi myös Aapinen on jäänyt kesken.

Ja lisäksi huomautus on myös sinänsä itseriittoinen että on muistettava että jos joku kertoo lukeneensa klassisia roomalaisia satiireja, häntä pidetään kultturellisesti perinteisellä tavalla sivistyneenä ja ihmisille syntyy mieleen vastauksia siitä miten ihminen on kovasti hienostunut. Mutta jos joku kertoo lukeneensa blogauksiani alusta loppuun, syntyy kysymyksiä. Kysymyksiä siitä mikä lukijalla on vialla. Yhtenä syynä on se, että en ole kiivennyt kieliopin puuhun, enkä siksi aina tiedä missä kasvaa substantiivi ja verbi ja partikkeli.

Ja ongelma ei ole pelkkä sivistymättömyys. Iuvenalis tuli tunnetuksi latinalaisesta fiilistelystä joka taipuu kauniisti runolliseen aforismiin ”Difficile est satiram non scribere.” Eli hän näki että maailma oli niin naurettava, että oli vaikeaa olla kirjoittamatta satiiria. Nykyään taas elämme Poen lain maailmassa, jossa ”Pahkasian” päätoimittajan kerrotaan sanoneen että todellisuutta on mahdotonta erottaa parodiasta. (Mikä on, ajallemme sopivasti, ns. false news ja vaihtoehtoisesti totta. Ennen oli right and wrong. Nykyään right and alt-right.)

Tässä perusongelma on – kovasti kaukonäköisesti – se piirre, josta jo hieman vihjasin eilisessä kirjoituksessani. Me elämme maailmassa jossa poliittinen epäkorrektius on hyvin hämmentävää. Se on termi johon samanaikaisesti kuuluu mielikuva autenttisuudesta ja juurevuudesta jossa on lupa liioitella. Ja tämän kautta sama asia on sekä (1) Slunga-Poutsalon relativismin mukaan rehtiä suoraa asioiden puhumista siten kuin se koetaan  että (2) huumoria ja läppää röllölöl. Huumoriin ja satiiriin vetoaminen ovat tässä mielessä muuttuneet hyvin hankaliksi.

Itse näen että omalla kohdallani tekstin analyysi on siinä mielessä helpompaa että se ei hae perussuomalaisen Schrödingerin kissaa. Joka on sitä että heitetään provopallo ja jos siihen tartutaan se oli rehellinen mielipide. Kissa on otettu pöydälle. Ja jos siitä tulee ongelmia niin se oli vain huumoria ja tarttuja ei ole huumorintajuinen.

Minun kirjoituksessani nimittäin on perinteiselle satiirille alleviivatusti sidottu tyyli, vitsirakenteet ynnä kohde. Usein kun analysoi perussuomalaisten mediamyllyyn nousseita huumorivetoja, on niissä hyvin vaikeaa ymmärtää mikä tarkalleen ottaen on se vitsi ja mihin satiirin kärki kohdistuu. Koska usein niissä on kärjekkäästi muotoiltu oikea mielipide ja tämä ei itse asiassa katoa vain sillä että korostetaan tekstin huumoriluonnetta. Ja jos halutaan irtautua tästä mielipiteestä niin satiirista katoaa kärki, kohde, maali ja sanoma. Jotka ovat oleellinen osa kyseistä tyylilajia. (Aivan kuten minun eilisessä kirjoituksessa se että se on satiiri ei tarkoita että siinä ei olisi kohde josta sanotaan aivan oikeita asioita. Viestin tulkinta on helppoa kun tietää että se on satiiri ja tätä ei voi ohittaa. Lajityyppi vaikuttaa tulkintaan, ei tuhoa sitä että siinä on sanoma.)

Inhimillistä, aivan liian inhimillistä

Tässä mielessä olenkin varsin lempeä kun totean, että kirjoituksessani aivan suoraan asemoin kantani esimerkiksi ansojen käyttöön. Ja viestini sisältö ei millään lailla pitänyt sisällään kannanottoa tahallisuudesta. Jos näin olisi, olisin laittanut tekstiin jonkinlaisen kappaleen siitä, miten metsässä sadistinen kiilto silmissä rämpivä patvinsuon kuseksija ja Lieksan nuorannärhääjä sitoi silmukkaa muualle kuin omaan kaulaansa. En huomannut sellaista kirjoittaneeni. Suurin syy tähän on se, että tälläinen teoretisointi vaatisi minusta olettamaan esimerkiksi sellaisen varsin kyseenalaisen lisäoletuksen että kyseisellä ihmisnäädällä olisi riittävä kognitio käsittää ja käsitellä ympäristöään tarkoituksenmukaisesti.

Näen että kirjoitukseni oli tältä osin varsin maltillinen ja nojasi lähinnä sellaiseen kieltämättä varsin kreationisminmakuiseen oletukseen, jonka mukaan pienpetoraudat eivät minkään evolutiivisen prosessin kautta luonnollisesti sattuneet kehittymään pusikoihin, vaan joku on sellaisen rakentanut ja metsään asettanut.

Kutsukaa minua Intelligent Designin kannattajaksi, mutta pidän hypoteesiani varsin uskottavana ja kenties ilmoille nouseekin erilaisia vaihtoehtoisia selitysmalleja joissa kritiikin antaminen on niin vaikeaa että täytyy generoida jonkinlainen olkiukon ja savusillin ristiriitos, jonka olemassaoloa oikeutetaan muotoilemalla se retoriseksi kysymykseksi.

Inhimillisyydstä puhuminen taas sitten on kiehtovaa. Kirjoitinhan kirjoitukseen esimerkiksi Abu Ghraibista, joka oli äärimmäisen inhimillistä. Olisin saattanut toki kirjoittaa myös Mỹ Lain verilöylystä, Neuvostoliiton Gulagin vankileireistä tai koulujen uskonnollisista aamunavauksista joita pitää yhdessä teeskennellä ei-uskonnollisiksi.

Huomautan tähän että uskonnolliset aamunavaukset olivat ainakin minun kouluaikaani sisällöllisesti ympäripyöreitä, naurettavia, harhailevia yleishyväpuheita vailla päätä ja häntää. Mutta annan niillekin nyt jonkinmoisen arvon: ne opettivat. (Ensimmäinen selittää, miten voin olla työyhteisöissä ja jälkimmäinen selittää tämän blogikirjoituksen.)
1: Oleellisen taidon sietää työelämään liittyviä konsulttivierailuja tai palavereja joiden ydinmehu unohtuu, tuhoutuu tai sitä ei koskaan olekaan.
2: Ymmärtämään, että suurin osa kulttuurintuotantoa on sitä että niellään itsekritiikki ja halvekunta ja kovetetaan sydän sietämään syvästi kaikenlaista tyhjänpäiväistä lässytystä. Jotta sitä voi tuottaa itse.

Lisäksi; Jos tyylilajiksi tunnistaa satiirin, saattaa kenties kyetä huomaamaan miten se – lajityypille aivan tavalliseen pimahtamisen reunamailla olevaan moralistiseen tyyliin – on hyvinkin humaani pohjaväriltään. Jos jää katsomaan pelkkää pintatasoa analysoimatta tyylilajin vaikutusta siihen, se vaikuttaa vain kasalta jotain jossa vyöryvät sivistyssanat ja oudot lauserakenteet kätkevät taakseen jotain jonka ihminen helposti muotoilisi lyhyemmin ja iskevämmin. Ja jos sen kirjoittaisi iskevämmin, niin kaiken takaa paljastuisi vain ilkeily ja mahdollinen syy lähettää yksilö rabieskokeisiin, varmuuden vuoksi.

Mutta sitten kun tunnistaa lajityypin, voi nähdä että tulkinta on kokolailla sama. Plus se, että affekteja lietsova tyyli nostattaa tunteita. Ja nämä tunteet voivat pysähdyttää miettimään esimerkiksi empatiaa eläimiä kohtaan.

Kunnioituspuoli taas on hupaisaa. Tähän on muutama syytä:
1: Pehmentäminen rikkoo lajityypin ja kirjoituksen. Vain totaalisesti.
2: Olen, viimeisimmän itsereflektiivisen tarkistukseni perusteella, marxilainen. Grouchomarxilainen. Jos jokin järjestö tai yhteiskunta ottaa minut jäsenekseen, siinä on oltava jotain ongelmia. Tuotan lähinnä barbaristisia ja dionyysisiä kieliperformansseja.
3: Tosiasiassa viestin sisältökin näyttää aika vahvasti, että ongelmana ei ole tyyli vaan sisältö. Tiettyjä tahoja ei saisi moittia. Olen käsittänyt että ihmiset pitävät poliittisesti epäkorrekteja performansseja hauskoina sananvapauden ilmentyminä jos ne myötäilevät omaa mielipidettä ja jos ne eivät, niin ne ovat tietenkin syviä hyökkäyksiä joista puuttuu myötätunto. Olen ymmärtänyt että oikeisiin mielipiteisiin alistumalla saisi ei-vastustusta. Jos odottaisin arvostusta arvokonservatiivilta olisin tyhmä ja typerä. Tai siis vielä tyhmempi ja typerämpi kuin olen. Olen parisenkymmentä vuotta kokeillut erilaisia strategioita, asenteita ja lähestymistapoja. Ja olen huomannut että polarisoitunut reaktionääriyteen yhä vahvemmin vajoava arvokonservatiivipiiri on päättänyt että kyseessä on aina kulttuurisota ja siihen liittyvä taistelu. Ja totakai he tahtovat minulta käytöstä jossa he saavat sotia ja minä saan ottaa luoteja vastaan. En myöskään anna kunnioitusta koska en ole sellaista koskaan saanutkaan. Jos ei miellytä niin se ei taida tuottaa ainuttakaan negatiivista tunnetta minun jalkoväliini. Arvostusta ei anneta tai ansaita. Se otetaan. Eikä kyllä vininällä empatiattomuudesta sitä ole kovin montaa kertaa otettu.
4: Miksi kaipaisin arvostusta ihmisiltä jotka eivät ole arvostuksen arvoisia. Aika harvassa ovat varmasti sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat panostaa siihen että saisivat arvostusta joltain Charles Mansonilta. Ja nämä ihmiset lienevät vähintään kohtuullisella tavalla tärähtäneitä juuri sellaisella tavalla joka ei satu vastaamaan omaa tärähtäneisyyttäni.
5: Kirjoitukseni on itse asiassa varsin empaattinen metsästystä kohtaan. Hyvin moni metsästyksen muoto saa itse asiassa varsin myötätuntoisen sävyn. Mikä korostaakin sitä että joko kriitikko ei tunne kritiikkinsä kohdetta tai sitten oikesti vikana on se, että mestästys on aihe jota ei saisi lainkaan kritisoida.

Lopuksi ampiaisista; Eli miksi minä kirjoitan niin hyviä blogauksia.

Otan lopuksi käsittelyyn Känsälän oman kirjoittelun. Tämä on hyvin tärkeää koska hänkin tarttui minun tyyliini. Kiinnitin huomiotani erityisesti tekstiin ”Hesalaisten kimalaisbaari”. Se oli riittävän lyhyt. Tosin haluaisin sanoa, että usein, halutessaan avata arvomaailmaansa, on kannatettu perustelua. Joka vaatii rakenteita. Joissa ei sanota pointteja vaan kerrotaan myös hieman siitä miksi pitää näitä pointteja hyvinä. En kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka ensin haukkuvat että teksti on huonoa ja toivovat sitten heti perään, että sitä olisi enemmän.

Tartun tässä erityisesti esiinnostettuun empatian ja myötäelämisen teemoihin. Kirjoituksesta nousee vahvasti esiin se, miten Känsälä elää kuin opettaa. Arvostusta haetaan esimerkiksi sympatiaa tihkuvista lauseista kuten ”Viimeistään kertovat sen,etteivät nuo betonilähiöiden vihreät asukkaat ymmärrä edes siteeksi luontomme elinolosuhteista.” ja ”V…. mitä paskaa.En paremmin sano.” Lainaukseni kattavat myös varsin kunnioittavan prosenttiosuuden koko kirjoituksesta. (Oikeutan kannanottoni Aapisesta tällä tekstillä. Jos aiemmin luulit että se oli liioitteleva hyperbola niin olkaa hyvä ja analysoikaa tilannekuvaus uusiksi.)

Toki ymmärrän, että tämä on siitä hankalaa että omien oppien seuraamattomuus ja muu tu quoque ei ole argumentatiivisesti kovin hyvää. Esimerkiksi jos minä käyn kommentoimassa jonkun blogitekstiin, että se on aivan liian pitkä, niin saattaisin silti olla hyvinkin oikeassa. Ehkä lausunnosta pitäisi jopa aivan erityisesti huolestua kun se on liian pitkä jopa minun mielestäni. Tämänlaisia ajatuksia ajatellen voin nähdä lausunnossa jotain arvoa. Lisäksi haluan kannustaa siinä mielessä, että hän hieman valottaa tilannetta kommenttien puolella. Jossa esillenousee esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuden kirjoitus. Siellä esillenousee mehiläistarhaajan näkökulma sokeriliemille ”Mehiläishoitaja tyrmää puistoista löytyvät kimalaisbaarit: ”Jos hunajan joukossa on sokeriliuosta, niin se voidaan pahimmassa tapauksessa tulkita elintarvikeväärennökseksi”” Lisäksi tässä nostetaan käytännöllinen esimerkki ratkaisuksi ”paras tapa auttaa mehiläisiä ja kimalaisia on kukkiva puutarha.”

Miten tästä tehtäisiin satiiri?

On parasta ja arvoikkainta lähestyä tilannetta raakojen tosiasioiden valossa. Mehiläiset ovat iljettäviä pieniä pörisijöitä. Ne ovat ulkoisesti estetiikkaarikkovia. Ne ovat kuin otuksia jotka Esa Saarinen olisi pukenut. Eikä tämäkään tietenkään riitä näille kitiinikuorisille anafylaksishokkiotuksille. Ei. Ne ovat kuin hyönteismaailman pikkuinceleitä. Työmehiläiset eivät lisäänny. Siksi nämä seksielämättömät pikku vihulaiset ovatkin aivan liian syvästi sisäistäneet Panu Höglundin vanhan iskulauseen. Nämä kiertelevät ilmeisesti aivan puhdasta pahantahtoisuuttaan koluamassa kaikki lovet vain voidakseen tökkiä käyttämättömän alapäänsä ”suostumusta” naurettavana ”seksisopimusbyrokratiana” pitävänä kaikkeen ja ruiskuttaa myrkylliset ruiskauksensa perään.

Kun katsoo mehiläisen iljettävästi sykähtelevää peräpäässätä muutaman senttien etäisyydellä omasta silmämunastaan, sitä ei tietenkään terve ihminen voi kokea mitään muuta, kuin halua käydä hakemassa jostain suurennuslasi ja pinsetit. Ja kun tämä ei enää ole riittävän nautinnollista, niin voi alkaa tukemaan ilmastonmuutosta. Harvoin sitä toivoo että lämpötilan nousemisesta omaa sydänkohtausta lähenteleville asteluvuille. Mehiläisten kanssa näin voi tapahtua.

Mutta jos tässä vaiheessa miettii sitä, että jos joku keksisi tuollaisen robotin ja levittäisi sen monistumaan ympäristöön niin ihmiset alkaisivat kovasti muistelemaan vanhoja vallankumouslauluja katulampuista. Mutta tämä ei ole riittänyt Kaikkihyvälle Jumalalle! Hän on lisäksi laittanut mokomien viholaisten massamurskaajille rangaistuksen. Mehiläisissä on ihmisten kannalta maailmanloppunappi. Mehiläiskato uhkaa ravinnontuotantoa ja montaa muuta asiaa.

Toki perinteisen pahan ongelman kautta asiaa voisi lähestyä leikkimällä joka kodin piento optimismia parhaista mahdollisista maailmoista ja todeta, että erilaiset suvun kanssa tehtävät aterioinnit jäävät ruoanpuutteessa nekin pois. Mutta silti suurin osa ihmiskunnasta pitää tilannetta, jostain minulle tuntemattomasta syystä, sellaisena että tämä hyöty ei vielä pelasta kokonaisutiliteettia ja mehiläiskatoa tulisi estää.

Siksi nämä sinisilmäiset maailmanpelastajat ajattelevat mehiläisiä eivätkä mehiläisenkasvattajia. He eivät yritä ”korvata mehiläisten työpanosta” vaan pitää mokomat analfabeetit anafylaktisen sokin lähteet pörisemässä kiusoinamme jatkossakin tarjoamalla niille pienen määrän lisäevästä. Vaikka maailmanloppu ja ihmiskunnan tuhoutuminen saattavatkin vaikuttaa ihan järkevästi sen arvoisina ettei moisia tarvitsisi vaivautua kuuntelemaan. Mehiläisten työpanos halutaan pitää jotta meillä olisi muutakin tekemistä kuin pölytellä pellolla ohraa ja omenia pensselillä käsipelillä.

Toki mehiläisenkasvattajat ajattelevat että asiassa on aina vain kyse heistä. Ja muut näkökulmat, esimerkiksi eläinten sukupuuton estäminen, eivät voi olla hyväksyttäviä tai rationaalisia vaihtoehtoja eikä niihin nojaavia ratkaisuja saa ottaa vakavasti toiminnan alle, koska se voi jollain tavalla haitata hunajantuotantoa, maamme talouden selkärankaa.

Perusteet tähän koostuvat siitä että kehäkolmosen eteläpuolella ei ymmärretä mistään oikeasta elämästä. Sen vuoksi he ehdottavat että etelän hipsterit järkiintyisivät tolkuiksi ja tilanteenmukaisiksi ihmisiksi ja alkaisivat virittämään kukkaketoja yksiöidensä vaatekomeroihin. Kunhan eivät ala pykäämään ketoja katujen nurmikkoalueille koska sellainen olisi vihreää hörhöttelyä. Tämä on tarpeellista sillä kehäkolmosen pohjoispuoli tuntee Helsingin olosuhteet ja heidän juurevaa viisauttaan tarvitaan, jotta todellisuudesta vieraantuneet kaupunkilaisherrat ymmärtäisivät varata vaikka vain puolitoista hehtaaria EU -tuettua ketonurmikkoa parvekkeelleen.

Siksi ei ole ollenkaan tarpeellista yrittää lietsoa helsingin keppiherroissa myötätuntoa mehiläiskasvattajiin. On aina parempaa kertoa että he ovat tyhmiä. Ja ovat sitä tavalla jota voi esittää vain kirjoittamalla sukuelimiä kuvaavia sanoja joita ei sitten edes joko uskalla tai osaa kirjoittaa oikein. (Ja miksi osaisi ; V -kirjain on aakkosissa loppupuolella ja sanakirjojen ja Aapisten loppupuolella.)

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu