Saatamme sittenkin elää judeo-kristillisessä yhteiskunnassa…

Joskus vitsi käy vanhaksi. Ainakin itse olen piakkoin nelikymppinen, osoittamatta vähäisintäkään aikuiselta ihmiseltä odotettavaa kypsyyttä. Tämä on elämän raju realiteetti. Monilla, kuten minullakin, on nostalgiaa nuoruuteen. Silloin erilaiset pikkufanaatikot vain päästivät äänivärähtelyformaatissa kurkkusuolestaan tällaisia juttuja joita nakuttelen. Jos en muutu, vaan ainoastaan vanhenen, ja usea tekee tämän, niin edessä on aika ikävä tulevaisuus kun maailma on yksi yli-ikäisten, valtaan takertuvien kääkkien omassa saastassaan rypemisen lammikko.

Mikä kertoo siitä miksi olen täällä, missä mitä ilmeisemmin suurten ikäluokkien kulttuurisotien katkerat veteraanit ivaavat toisiaan itseäni vähäisemmällä sanavarastolla. Olen ottamassa oppia kokeneemmista. Kateudella ihailen kuinka itseäni vuosikymmeniä vanhempi ihminenkin jaksaa yhä olla  krapulaisen oloinen sekava, läski ja kiukkuinen vanhus, joka jostain syystä notkuu asiakeskeisen poliittisen keskustelun liepeillä siitä huolimatta, ettei hänessä ole asiallisuudesta jälkeäkään. ; Tämä on sitä samaa mitä minun ikäisistä ihmisistä koetaan jos he vielä taipuvat skeittaamaan. (Tai mitä nykynuoriso sitten tekeekään.)

Negatiivisuudesta

Jos ihmisiltä kysyy, milloin he ovat olleet viimeksi onnellisia, he saattavat kääntää kysymyksen siihen ovatko he onnellisia noin yleisesti jossain ijissä. Itselleni ne ovat tilanteita. Kun viimeksi olin onnellinen, minulla epäiltiin syöpää. Se oli hyvin elähdyttävä ja vapauttava kokemus. Toki tämä blogistan oli siinä hieno esimerkki sydämen sivistyksestä. Blogaus jossa kirjoitin syöpäepäilystäni liesoi ainoastaan Mika Lamminpään pahoittelemaan tilannetta, kun taas osa railakkaasti toivotti tässä yhteydessä että minun kirjoituksiani ei pitäisi julkaista ollenkaan. Eikä julkaistaisikaan jos hän saisi päättää. (En tiedä kumpi mainitsemastani kahdesta oli pahempi haaste onnellisuudelle. Olen kokenut virnistys-iloa muutaman sekunnin kun Ion Mittler joskus kirjoitti siitä, miten hän tulee täälläkin toimeen lähes kaikkien kanssa. Tiesin että vaikka minua ei nimeltä mainittu niin sana ”lähes” kantoi silti aika pitkiä jälkiä.) Toki tämäkin ilo jäi lyhytaikaiseksi. Olisihan se pitänyt tajuta että edes kasvain ei jaksa elää kaltaiseni olion kanssa.

Olen niin negatiivinen, että vanha klassikkosarja ”Pulmuset” ei ole minulle komediaa vaan realismia. Paitsi että sarja ei ole realistinen koska siinä on hyvän näköisiä näyttelijöitä ja heidän talonsa on valtavan kokoinen. Mutta sen tapa käsitellä väitettyä köyhyyttä oli kiehtova. Jo sarjan englanninkielinen nimi ”Married with children” viittaa kaksoismerkitykseen. Tavallaan ihmisen tavoite on se, että hän menee avioon ja saa lapsia. Mutta toisaalta lapset saattavat olla ”avioliitto”. Pahimmillaan se on niin että avioliitto on koska ei viitsitä erota ns. ”lasten vuoksi”. Sarja on hauska koska se on totta. Ainakin minulle.
     (välihuomautus) Mikä ainakin minun lapsuusperheessä oli selkeä virhe. Kaikille parasta olisi jos ero olisi tullut paljon aikaisemmin kuin tuli. Kaikista parasta olisi jos se olisi tapahtunut ennen kuin minut on siitetty. (Ainut ”Raamatun” kirja joka minua puhuttelee on muuten ”Saarnaajan kirja”. Hiiteen iänkaikkinen elämä ja sillä pelottelu! Puhukaa enemmän niistä toiveista joissa oltaisiin kuoltu ennen syntymää. Kristillinen maailma ei tästä kirjasta usein pidä ja olen itse asiassa käynyt kerran riidan jossa henkilö sanoi minun olevan antikristillinen koska siteeraasin Saarnaajaa. Tämä tapahtui kirkossa ja paikalle tuli seurakuntatyöntekijä joka sitten luetutti riidan päälle Saarnaajan kirjaa. Hymyilin ylenkatseellisesti. Enkä vähiten siksi, että seurakuntatyöntekijä yritti puolustaa että en olisi huono kristitty. Olin oikeasti antikristillinen vaikka judeo-kristillisyyden edustaja ei osannut omaa Pyhää Kirjaansa.)

”Pulmusissa” on dystooppinen perhe, ja perheen isä, Al Bundy, pitää yhdessä jaksossa hienon motivaatiopuheen. Jossa hän kertoo miksi hän ei ole luuseri. Vain koska hänellä on surkea työ jota hän vihaa. Vain koska hänellä on perhe, joka ei arvosta häntä. Vain siksi, että koko kaupunki kiroaa hänen syntymänsä päivää. Bundy tietää, että joka aamu kun hän nousee, hänen elämänsä ei muutu paremmaksi ennen kuin hän on menossa jälleen nukkumaan. Hän joka aamu syö kämyistä ruokaa ja menee autoonsa jonka bensoista joutuu jatkuvasti huolehtimaan ja ajaa tällä mainitulla autolla – josta on monta maksuerää maksamatta – töihin. Hän tietää että hän ei koskaan pelaa (amerikkalaista)jalkapalloa kuten hän aikaisemmin unelmoi. Hän tietää että hän ei koe kauniin naisen kosketusta. Mutta hän ei ole luuseri koska hän nousee joka päivä olemaan se jota hän ei halua olla ja tehdä asioita joita hän ei halua tehdä. Ja jokainen päivä ilman että tekee itsemurhan tai murhaa on saavutus.

Bundy kuvaa tässä puheessa tietyssä määrin arkista grindiä. Jossa ihminen joutuu maksamaan luvastaan olla elossa. Ottaa auton kaltaisia velkakappaleita päästäkseen töihin voidakseen tehdä tämän grindin. Mennäkseen sinne minne on aina mennyt tekemään mitä ei haluaisi tehdä. Uskoisin että hän kuvaa tunnelmaa joka saa ihmiset vihaamaan maanantaita ja rakastamaan perjantaita. Uskoisin, että hän kuvaa tunnelmaa jossa työ on velvollisuus. Elämmekin maailmassa, jossa on kokeiltu tai pyritty kokeilemaan kaikkia oikeistolaisia temppuja, mutta ei yksiäkään vasemmistolaisia. Siksi on kokeiltu sitä että työvoimapulaa vastaan taistellaan sanomalla työntekoa sankaruudeksi. On haluttu leikata työttömyysturvaa. Mietitty miten saataisiin tilanteet siihen, että sairaanhoito olisi amerikan malliin sidottavissa työpaikan omaamiseen. Mietitty miten ostaa mahdollisimman paljon asuntoja jotta niiden vuokraa voi korottaa klimppinä jolla pakottaa töihin. Haukuttu ja nimitelty heitä jotka eivät ole töissä. Mietitty miten vanhat ihmiset ja alle 16 -vuotiaat saataisiin ”vapaaehtoisiksi”. Se mitä ei ole kokeiltu tai mietitty vakavasti olisi kunnollisten palkkojen maksaminen. Koska ymmärtääkseni yhteiskunnassa moni oikeistolainen on niin fiksu että tajuaa että heidän tarjoamansa työ on niin kauheaa, että ainut tapa saada ihmisiä tekemään sitä 5 työpäivää viikossa ja 8 tuntia työpäivässä on se, että vaihtoehtona on kuolema. Jota erittäin moni, minun ja Bundyn tavoin, usein toivoo.

Yhteiskunnasta;

Yhteiskunta kieltää tämänlaisen. Tämä on poliittista epäkorrektiutta. Olitpa oikeistolainen tai vasemmistolainen, yrität jotenkin tarjota toivoa ja optimismia. Jopa kommunismi on tunnetusti utopiakeskeinen maailmankuva. Oikeistolainen taas sanoo että pitää puurtaa jotta saa hedelmiä. Joskin on olemassa iso joukko oman elämänsä Al Bundyja. Heille tilanne näyttää Ville Rannan tuoreelta pilakuvalta. Heille on luvassa vain vuokra ja jos tuuria käy, välttävä ruoka. Ja kun me mietimme ”pitkäaikaistyöttömiä” joita komennetaan töihin, niin ei ihmisiä yritetä löytää mukaviin töihin. Heille on luvassa niitä Al Bundy -töitä. Joten nähdäkseni motivoinnissa tämä pitää huomioida.

Ja tässä minimitaso on nähdäkseni tosiasioiden tunnustus. Esimerkiksi se, että elämässä on paskatöitä. Minä voin sanoa tämän sen vuoksi, että tällä hetkellä en ole paskatyössä. Silloin, kun olin, en voinut pysähtyä miettimään tilannetta. Tällä hetkellä olen sellaisessa elämäntilanteessa jossa voin katsoa taaksepäin ja ymmärtää miksi en koskaan myöskään pysähtynyt miettimään tilannetta. Al Bundyn elämä vaatii Al Bundyn mielenlaadun.

Ja tässä mielenlaadussa saattaa päätyä murheen alhoon kuten Saarnaaja tai minä. (Ja vanhan twiittinsä perusteella kenties myös paavi Franciscus.) Tai vielä pahempaa. Saattaa ruveta YLEn toimittajaksi. Raisa Omaheimo kirjoitti varsin mielenkiintoisesti monista asioista. Esimerkiksi kyyläyskulttuurista jossa veronmaksajien verovähennyksiä kyylätään vähemmän kuin köyhien rahamäärällisesti pienempiä tukia. Pahinta on, että hän ei ole väärässä. Onni yksillä, ilmastonmuutoksen kuumentamat ja pidetämät kesät kaikilla. (Tjsp.)

Josta kaikesta pääsemme, vihdoin, otsikkoon.

Hyvin usein keskustelussa korostetaan että elämme ”lännessä”. Ja tämä ”Länsi” nojautuu ”länsimaisille arvoille”. Ja nämä arvot ovat ”judeo-kristillisiä”. Suomikin on kuulemma kristillinen maa ja niin edespäin. Olen aina suhtautunut tämänlaisiin huvittuneisuudella koska määritelmät ovat olleet ylimalkaisia. Esimerkiksi kritiikeistä on vaikeaa sanoa edustaako joku David Hume tai Friedrich Niezsche ”länttä” vai ei. Engels ja Marx ilmeisesti ainakaan eivät. Mikä vaikeuttaa asioita, koska kyseessä ei ole maantieteellinen ”länsi” vaan jonkinlainen ”henkinen länsi”. Joka taas on sellainen että Julius Evolan – joka omien sanojensa mukaan ei ollut fasisti vaan superfasisti – aatemaailma ja hämmentävän usein jopa nimi alkaa putkahtamaan esiin erilaisista rakosista.

Mutta ehkä judeo-kristillinen kulttuuri on kuin onkin elossa. Hyvin erikoisilla tavoilla. Jos nimittäin otetaan taustalle ajatus siitä, että Max Weberin ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki” pitää pääpiirteittäin paikkaansa. (Mikä on minusta kyllä varsin outo ajatus, mutta leikkikää mukana.) Silloin markkinatalous on sidottavissa protestanttiseen etiikkaan yleisesti ja kalvinistiseen etiikkaan erityisesti. Toisin sanoen jos luterilaisessa moraalissa korostetaan luterilaisten kuuliaisuutta ja tottelua. Tällöin luterilainen voi korostaa kristillistä maata lainkuuliaisuuden kautta. Mutta kalvinistisessa meiningissä ollaan vähintään flirttailemassa predestinaation, siunauksen ja menestyksen teologian kanssa. Ja ollaan markkinataloudellisemmassa otteessa.

Tätä teemaa voisi täydentää Ilkka Niiniluodon, Risto Vilkon ja Jaakko Kuorikosken toimittamalla kirjalla ”Talous ja filosofia”. Tässä mainitaan muun muassa siitä miten valtionkirkosta etääntyminen voi parantaa uskontojen kilpailukykyä. Ilmaisu on varsin messevä. ”Vapaasti kilpailevat kirkot markkinoivat tuotteitaan suostuttelun keinoin mainostamalla eivätkä komentamalla, kuten monopoliasemassa olevat kirkot.” (Haluatteko että teitä komennellaan vai että teitä manipuloidaan. Tämä on kaunista. Tai ainakin totta sellaisella tavalla, että sen sanominen ääneen on hyveellistä.)

Tässä yhteydessä tartun kuitenkin vahvemmin teemaan jossa markkinataloutta lähestytään teleologisin metaforin. ”Ajan suuri kertomus on talous – ei enää Jumala, oikeudenmukaisuus, edistys tai vapaus. Talouden metafysiikka on hyvin käytännöllistä ja latteaa: asiat pelkistyvät siihen, mihin on varaa, mikä tuottaa ja mikä säästää.” Ja tässä yhteydessä markkinat voivat ”epäillä” tai ”olla huolissaan”,  Kirja kuvaa sitä miten markkinoita kuvataan kuin tietoisena olentona, jota sitten käsitellään kuin murrosikäistä, jonka toimintaan kukaan ei uskalla puuttua. (Jumalan kämmenellä kenties kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on, mutta markkinatalouden näkymättömällä kämmenellä on yhtä vahva vaikutus. Joskaan tilaa ei riitä maahanmuuttajille.)

Markkinatalouden kämmenellä kyllä pelkää ihminen.

Kun tämä pieni ajatus hyväksytään, voidaan avata miten menneenä aikana judeo-kristillistä kulttuuria kuvasi optimismi ja utopia. Optimismi heijastuu esimerkiksi siihen miten Leibniz selitti että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Tai siinä miten moderninakin aikana kristitty voi selittää silmät ymmyrkäisinä minulle siitä miten Jumala ei koettele yli omien voimavarojen. (Silti hän on siinä, naamani edessä, louskuttamassa leukojaan. By definition contrary of the just made argument.)

On kuvaavaa että kristillinen utopia kuvataan taivaaseen. (Joka sitten ilmeisesti on parasta mahdollista maailmaa parempi maailma. En ymmärrä miten tämänlainen voi toimia edes määritelmällisesti ja metafyysisesti saati sitten käytännössä.) Kukaan järkevä ei kai kuitenkaan kaikesta pahan ongelman kritiikeistään huolimatta kehtaa sana että tämä kaikki riittäisi. He hokevat siksi utopiaansa henkevästi sanoen että olisihan se kauheaa jos tämä kaikki olisi vaan tässä.

Kristillisessä maailmassa on tietenkin paljon Al Bundyja. Ja sen vuoksi he ovat tehneet itsemurhasta vakavan synnin. Ja murhakin on kielletty. Tämä on toki tuttua nykymaailmassakin. Sen sijaan että tekisimme Seppukusta kansanmuotia, yrittää kristillinen yhteiskunta kieltää eutanasian, joka kertoo siitä miten ehdoton suhtautuminen itsemurhaan heillä on.

Kokonaisuus on se, että pitäisi olla kiitollinen, pitää vääntää päivästä toiseen, pitäisi silti luottaa parempaan tulevaisuuteen vaikka mukamas parhaassa mahdollisessa maailmassa eletään. (En tiedä miten optimismi ja kehittymis-edistymisajatus sopii yhteen parhaan mahdollisen tilanteen kanssa. Tuntemattomia ovat kristittyjen tiet.) Ja sitten ei edes saa tappaa itseään.

Toki samaa henkeä on sitten muuallakin. Voisin esimerkiksi kuvitella jonkun Sigmund Freudin aikalaisen psykologin tai viktoriaanisen ajan tohtorin. Tämänlainen kun saattaisi keskustella huolestuneen aviomiehen kanssa siitä miten nainen, jonka elämässä on vuoden aikana ollut nolla orgasmia ja kaksi synnytystä, joista toinen on kuollut. Tämä sama nainen tekee kaikki päivät töitä kotonaan, neljän seinän sisällä, ja hoitaa lapsia jotta nekin mokomat eivät kuukahtaisi. Ruokaa on liian vähän. Hampaitakin on tippunut. Ja sitten kun kaikessa ”judeo-kristillisen yhteiskunnan mukaan oikein” toiminut nainen sitten itkee usein ja saa raivokohtauksia, niin tohtori näkee että vikaa ei ole naisessa koska nainen on elänyt kunnolla. Sen sijaan hän diagnosoi hysterian ja sanoo että vika on naissukupuolessa. Koska niin monet muutkin naiset oirehtivat samalla tavalla. Keskustelu on käyty loppuun. Naisia ei voida koetella yli omien rajojensa ja ratkaisuksi tarjotaan joko rauhoittumista judeo-kristillisen kulttuurin avulla – sillä se lähtee millä se on tullutkin – ja  Brontën kirjan tyylinen ullakolle kätkeminen.

Nykyaikana vastaavaa tehdään sitten työelämällä. Oikeistolainen sanoo, että saat töitä jos vain yrität tarpeeksi. Ja sitten kun olet töissä ratkaisuksi ehdotetaan enemmän puurtamista. Ihmiset tuppaavat joko sekoamaan tai tulemaan Al Bundyiksi. Itse muutuin Al Bundyksi jo parikymppisenä. (Sanovat että mikään ei ole niin hirveää kuin vanha optimisti, paitsi kyyninen nuori. Minun tuurillani – tai oikeastaan ”meidän universumillamme” käännyn optimistiksi vanhoilla päivilläni. Siitäs saatte!)

Ja tällä on pointti.

On nimittäin sanomattakin selvää, että mielenterveysongelmat ovat iso ongelma. Ja hyvin usein tähän tarjotaan terapia-apua. Vanha boomer sanoo depressioon, että walk it off, nössö. (Oletan sivistyneen boomerin joka osaa englantia.) Tässä korjaus tapahtuu tietoisuudella ja päätöksellä. Toinen puoli taas tarjoaa terapiaa, eli ilmiötä jota vaivaa ns. ekvivalenssiparadoksi. Ja joka myöskin korostaa sitä että ihminen tietoisuudellaan tekee asioita.

Mutta sitten asiassa on toinen puoli. Se puoli, joka muistuu kun kuulee tarinoita siitä kun Litium keksittiin. Se kun toimi niin hyvin että osa parantuneista koki tarpeelliseksi yrittää haastaa terapeutteja oikeuteen. Koska vuosien terapia toimi heikommin kuin pilleri. Piia Haavikon tarinasta napattavissa oleva oikea lääkitys toimi vähän samalla tavalla. Lääkkeistä on apua.

Ja tämä on tärkeää. Sillä suomessa on jostain syystä tapa siirtää ihmisiä työttömyyskortistoon sen sijaan että heitä päästettäisiin oikeasti ennenaikaiselle eläkkeelle. En tiedä mikä järki tässä on, mutta työttömyystilastot saadaan sillä kyllä näyttämään järkyttävältä. Tässä voisin mainita, että tunnen erään kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän, joka lääkityksistä huolimatta saattaa välistä olla sellaisessa kunnossa että suihkussa käyminen on saavutus. Ja maniatilassa hän saattaa sössiä koko elämänsä yhden iltapäivän aikana. En sanoisi että hän on kovinkaan työkykyinen jos työ vaatii vakautta ja tietoa onko vaikka ensi viikolla töissä. Muutenhan hän on kyllä kyvykäs ihminen ja hän on esimerkiksi saanut, sairaudestaan huolimatta, itselleen tutkinnon. Lääkityksellä hän enimmäkseen pystyy jopa pitämään vähän aikaa työpaikkoja. Ilman lääkitystä, not so much.

Omakohtaisesti tilanteeni on hankalampi. Koska minulla on masennus joka ei saa minua menettämään toimintakykyäni. Lisäksi masennukseni ilmenee myös vihaisuuden äärimmäisen voimakkaana kasvuna. Olen kuitenkin niitä ihmisiä jotka ennemmin tappavat itsensä kuin muita. Mutta tämä ei tee asioista ”kovin hyviä”. Työkyky säilyy niin kauan kuin olen elossa, mutta tavallaan tähän kiteytyy se ongelma. Optimismin tapaan; Jokainen ongelma on mahdollisuus ja jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. (Ja kyllä. Viime aikoina minulla on ollut vaikeita päiviä. Minulla on aina vaikeita päiviä. Nyt ne ovat olleet sellaisia että Al Bundyn maailma vaikuttaa optimismilta ja utopialta.)

Enkä nosta tätä nyt itseni vuoksi esiin. (En välitä itsestäni riittävästi sellaiseen.) Sen sijaan ajattelin heittää taakse ratkaisua. Ja se on omituisen tuntuinen jos sinulla on keskitulot, eikä Al Bundyn tulot. (Argumentoidut, ei se elämäntapa jolla hän sarjassa elää.) Ja se on mielenterveyslääkkeiden omavastuuosuus. ; Normaalille ihmiselle tämä ei ole summa eikä mikään. Mutta jos olet vähävarainen, omavastuuosuus on itse asiassa kehotus kaljoitteluun. Hinnalla nimittäin saa ”jonkin verran kaljaa”. Ja köyhällä on kaksi asiaa vaakakupissa. Ja aika moni tekee minun ja sinun mielestä väärän valinnan tässä kohden. Uskoisin että se työkykykin parantuisi jos mielenterveyslääkkeet saataisiin ilman omavastuuta.

Kokoomuslainen tässä tietenkin voi sanoa jotain sellaista, että ihmisen olisi katsottava hummereita ja siivottava huoneensa ennen kuin lähtee korjaamaan yhteiskuntaa. Mutta voi olla että depressio talttuu pillerillä ja vasta sen jälkeen saadaan huonetta siivottua ja työkykyä saavutettua. Kokoomuslainen sanoo tähän tietysti myös sen, että ilmaisuus ja lahjoittelu on ongelma. Että pitää lääkkeistä maksaa ja miten kysynnän ja tarjonnan laki voi nostaa hintoja. Heille muistutan että tavallaan he ovat oikeassa siinä mielessä, että kysynnän ja tarjonnan laki tuottaisi lähes kaikkiin lääkkeisiin Martin Shkreli -ilmiön. Mutta jos me olemme joka tapauksessa aika pieneen hintaan tarjoamassa lääkettä niin miksei saman tien leikata loputkin. Jos sinulla on antaa Lamborghini eurolla, voit saman tien antaa sen ilmaiseksikin.

Suurin osa ongelmista on tietenkin siinä että elämme judeo-kristillisessä kulttuurissa joka esittää että onnellisuus-optimismi on tila joka pitää olla. Hyvässä maailmassa pitää olla kiitollinen. (Eikö olekin kuvaavaa miten maailman olemassaolon verkkoa kristillisissä lauluissa kuvataan holistisena yhteistyönä ja sitten oikeasti kaksi lausetta ja kaikki on selviytymistaistelua?) Jossain tilanteissa voimme kuitenkin tarjota laastaria. Eihän ne paljoa auta. Mutta ainakin se on enemmän kuin se kaikki judeo-kristilliseen perinteeseen osuva optimismihöpö, jolla on valtava kaupallinen arvo.

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu