Saatanallisista säkeistä

Anteeksi fingerporimaisesta (fingerpori 1130) otsikosta. Mutta otsikko on tärkeä ja ajankohtainen. Rushdie on joutunut vakavan hyökkäyksen uhriksi. Hyökkäyksen on motivoinut islamkriittinen kirja. Rushdie luultavasti selviää hengissä, ainakin sellaisella väliaikaisella tavalla jonka me kaikki ihmiset jaamme.

Kirjaa on alettu myymään taas paljon enemmän iskun jälkeen. Mikä minusta kertoo siitä, että islamilaiset ihmiset ovat vähän kuin ne tuoreet kristittyjen pitämät kirjaroviot, joissa poltetaan Harry Pottereita ja Twilightejä. Kun eletään aikaa jolloin kaikki on digitaalisissa kopioissa ja kirjanmyynti rahana ei välitä kirjojen lukukerroista … Ja kun eletään aikaa jolloin Streisand efekti on paras markkinointikampanja … ei voi olla miettimättä miten traditionalistit eivät todellakaan näytä ymmärtävän sitä millä vuosisadalla eletään.

Tämän puukotusiskun tietävät luultavasti kaikki. Asia ei enää ole Uutinen vaan Vanhanen, mahdollisesti Matti. Näin päättelen siitä että Kirkko ja Kaupunki, siis lehti joka on viime aikoina kiinnittänyt huomiota erityisen relevantteihin aiheisiin – kuten Tarot -kortteja käyttäviin kristittyihin – teki pääkirjoituksen Rushdiesta. Jaakko Heinimäki, mies jonka kirjoja omistan mutta joka ei omista yhtään minun kirjaani koska ne ovat minun, toivotti Rushdielle pikaista paranemista.

Ja tämän voi huomata sitäkin kautta, että vaikka ateisteilla on jostain syystä maine, se maine ei vastaa todellisuutta. Maine jonka takana on ns. fatwakateus -niminen tekoargumentaatio, jossa kristinuskon mistä tahansa ongelmasta puhuminen ohitetaan ja derailataan red herring -argumenttivirheellä kohti sitä miten oikeasti kristittyjä haukutaan siksi, että he ovat niin lempeitä että eivät vahingoita ketään ja joita siksi uskalletaan haukkua.  Kuitenkaan islamkritiikkiä ei ole vaikeaa löytää vihaisten uusateistien tuotannosta. Jos otetaan vaikka ”ateismin neljä ratsastajaa” niin ei tarvitse hirveän paljoa lukea jotain Sam Harrisin ateistisia kirjoja kun törmää islamkritiikkiin. Ja Salman Rushdien tapauksestakin on tietenkin kirjoitettu Juha Leinivaaran liberaaliateistisessa blogissa, jonka kommentit hämmentävän usein täyttyvät valituksesta jossa islamia ei moitita vaikka kevyt haku paljastaa melko runsaan määrän näitä.

Itselleni huomiota herätti se, miten ateistisen blogin kommentteihin on löytynyt anonyymikommentoijan lausunto ”Olisi ollut Rushdie menemättä tilaisuuteen, jossa altisti itsensä väkivallalle vai liekö unohtanut, että hän edelleen vapaata riistaa Khomeinin seuraajille?” (Moittisin tätä victim blaming -ilmiöstä mutta sellainen on kuulemma punavihermädätystä.) Tässä huomiota herättää se, että monilla on ilmeisesti hyvin turvallisuushakuinen mieli. Sellainen tietenkin jättää kirjoittamatta sellaiset kirjat joista saattaa tulla seurauksia. Mutta sitten on tietenkin ihmisiä, sellaisia ei-pelkurimaisia vaan päinvastoin sankarimaisia ihmsiä, jotka eivät lopeta toimintaa väkivallan uhan alla. He eivät toimi pelolla vaan saatanallisilla säkeillä.

Itse tästä tapauksesta minulla ei ole hirveän viisasta sanottavaa. Kaikki aihetta koskevat mielipiteeni ovat tylsiä ja moneen kertaan sanottuja. Uskonnollinen väkivalta paha. Puukottaminen rikos. Näin näemme taas miten ihmiskunta tarvitsee monoteismia kyetäkseen objektiiviseen moraaliin ja tarvitsemme objektiivista moraalia jotta yhteiskuntamme ei sorru arvotyhjiöön jossa ihmiset ovat esimerkiksi valmiita tappamaan toisiaan.

Kirjasta (viittaus otsikkoon)

Mielelläni tietenkin haaskaisin kaikkien aikaa siihen, että tekisin jonkinlaisen tekstianalyysin tästä kuuluisasta teoksesta. Mutta tosiasia on, että ”Saatanalliset säkeet” on hyvin kenkku kirja. Se on äärimmäisen surreaali. Sen alussa on metamorfoosi jossa muututaan lento-onnettomuudessa. Gibreel Farishta ja Saladin Chamcha muuntuvat vähintään jossain määrin alleviivatuiksi teologisiksi antropomorfistisiksi hahmoiksi. Mutta vaikka muutos on alleviivaava en ole oikein ymmärtänyt miksi koko tämä Englannin kanaalin yllä tapahtuva suuri muodonmuutos tarvitaan. Ymmärrän sen symboliikan siinä miksi asioiksi muututaan. Mutta sen rooli kokonaisuudessa jää minulle täysin auki.

Kirja käsittelee minun silmiini myös hämmentävän vähän islamia. Ja se, minkä se sanoo on omituista ja vaatii avatakseen jotain keskiakiaisia kristillisiä lempinimiä. Minä, jolle ”Sadan vuoden yksinäisyys” oli peruskonseptiltaan helpohko. Minä, jolle ”Alastaron salissa” oli lähinnä kärsivällisyysharjoitus. Minä, jolle ”Päättymätön riemu” ei ollut riemua ja jonka sain kahlattua loppuun paavoväyrysmäisen viikonlopun aikana. (Totuus joustaa minullakin ja siinä meni kauan.)

Saatanalliset säkeet ovat minulla siinä harvinaisessa lokerossa feynmanin polkuintegraalien kanssa, että en oikein näytä saavan taivutettua aivojani oikein mitenkään syvästi ja kunnolla ymmärtämään sitä. En siis voi kertoa edes sitä onko tämä kirja islamvastainen vai ei. Jotenkin intuitioni sanoo, että se ei edes ole. Ja vaikka olisi niin ei se hyökkäys johtuisi hyökkääjän syvällisistä sivistyksellisistä taidoista. Jos ihmisellä on niin suuret sivistykselliset taidot, että hänelle ”Saatanalliset säkeet” on ymmärrettävä, hän on niin monikultturelli että tuskin taipuu tappamaan yhden kirjan kirjoittajaa siksi että toinen kirja niin käskee.

Rohkeudesta (viittaus otsikkoon)

Siksi tahdonkin puhua rohkeudesta. Kuten lainauksestani voi nähdä, osa ihmisistä katsoo vain että jos uhka on kova niin tämä yksi yksittäinen tapahtuma on jotain johon ei kannata mennä. Itse kiinnitän tässä huomiota lähinnä siihen, että jos ihminen elää jatkuvan uhan alla 20 vuotta, niin tosiasiassa kukaan ei suostu pitämään elämisen arvoisena sellaista elämää jossa niitä turvallisuusperiaatteita noudatetaan kovin pitkälle. On kohtuutonta että ”fiksua on elää koko loppuelämä suojakuplassa”. Tai olisi jotenkin tyhmä. (Kenties tämä sama henki on siinä kun nuori nainen joka tulee raiskatuksi saa kuulla siitä miten typerää on kekkuloida edes kerran elämässä keskellä yötä kadulla kuin eläisimme vapaassa yhteiskunnassa jossa ei ole totalitarioille tyypillisiä ulkonaolokieltoja.)

Ja tässä yhteydessä korostankin sitä että Rushdien kyky normaaliin elämään on tavallaan hienoa. Hyvin harvoin olen puhtaasti fanittanut jotakuta siitä että tämä on erityisen cool. Mutta kun Esa Saarinen aikanaan tuli puukotetuksi ja luin kuinka hän kertoi voitonriemuisasta puukottajastaan. Ja luin miten hän olisi voinut hyvinkin kuolla tässä hyökkäyksessä. Ja kaiken kaikkiaan miten tämän kaiken jälkeen Esa Saarinen ei katkeroitunut vaan oli jopa armelias hyökkääjälleen. Niin kunnioitin. Näin niin kuin sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka on itsekin ns. saanut teräaseesta. (Ensimmäisen kerran kolmevuotiaana.) Tämänlaiset asiat ovat katkeroittaneet ja negatiiviuttaneet mieltäni ja syöneet perusluottamukseni kaikkeen. Minulle kaikki muu paitsi epäluuloinen käytös kaikia kohtaan on käsittämättömyyttä. Ja juuri sen vuoksi tiedän miten tälläisiä Saarisasioita ei tehdä siksi että ne ovat helppoja vaan koska ne ovat vaikeita.

Tähän minulla voisi olla jotain henkilökohtaistakin sanottavaa. (Itsemoittimista?)

Sillä kun täällä Uuden Suomen blogeissa aikanaan keskusteltiin maailman tärkeimmästä aiheesta eli minusta, niin siinä yhteydessä joku sanoi että ihminen ehkä voi elää ilman ainuttakaan ystävää mutta ei sillä tavalla että kaikki ovat hänen vihollisiaan. Itse sanoisin että olen viimeiset 20 vuotta elänyt hyvinkin sellaista elämää jossa jokainen on riski ja uhka. Ja sekin on sujunut melko hyvin. (Huomautus: Aika moni noob tuntuu ajattelevan aseistamista. Eli jos heitä uhataan he ostavat teräaseita tai tuliaseita turvakseen. Itse olen panostanut panssarointiin. Minulla on lähes aina diskreetisti ja huomiotaherättämättömästi paidan alla joko ketjupanssari tai jos olen menossa kirkkoon niin brigandiini. Passiivinen puolustus toimii ilman omaa vireyttä ja ninjarefleksejä. Huomattavasti tehokkaampaa. Ja laillisempaakin.)

Tietenkin kun tajuaa että koko uskontokriitikon näkökulmani paisui tähän nykyiseen ärhäkkään muotooni saatuani muutamia tappouhkauksia kreationismi-ateismi-keskustelun pyörteissä, tajuaa miten minulle ne militantit muslimit eivät ole kategorisesti erilaisia vaan ero on aste-ero. (Jos sitäkään. Joskus tuntuu että ero on rohkeusero ja kykyero. Muslimien eduksi. Jos se tässä kontekstissa on mikään etu.) Harvoin olen saanut kiitosta siitä että olen jättänyt turvallisessa omassa kopissa nyhjöttämisen edes sen verran että kirjoitan näitä blogauksia. Harva näyttää arvostavan sitä rohkeutta mitä vaaditaan jos henkilö joka uskoo että juuri sinä olet uhka hänen hengelleen ja terveydelleen yrittää sentään jollain tavalla olla jossain yhteydessä ja kommunikaatiossa. Sen sijaan suosiossa näyttää olevan se, että ilkeällä käytöksellä vahvistetaan että uhkateoriassa voisi hyvinkin olla perää.

Ja voisin huomata, että aste-ero voi toimia myös teismineutraalissa kontekstissa.

Kun Sini Lappalainen tänään kirjoitti siitä miten äärioikeiston vihan kohdetta yritettiin puukottaa. Otsikossa oli ilmeisesti virhe. Sillä ei pidetty että SD rinnastetaan äärioikeistoon. Ja siksi luultavasti otsikkoa pitäisi muuttaa. Muotoon ”SD:n vihakohde yritettiin tappaa Visbyssä”. Ja jotta konteksti oikein selvästi välittyisi niin ideologisen perheen tunnistaminen helpottuu jos otsikko parannetaan muotoon joka ei rinnasta äärioikeistoksi mitään ”Ruotsinpersujen vihakohde yritettiin tappaa Visbyssä”. Näin kirjoitan lähinnä siksi, että monilla näyttää olevan sellainen ajatus että jos tekijällä on mielenterveysongelma niin sitten vika ei ole politiikassa. (Joka on omituista koska minua aina syytetään ties minkä agendan ajajaksi vaikka minun suisidaalinen depressioni on ns. täysin julkista tietoa.)

Itse näen että meillä on aivan liikaa Pekka Katajan murhayrityksiä ja asema-aukion lentopotkuja jotta voisimme olla varomattomia ja samanaikaiseti vielä kovin kauaa ylvästellä (perustellusti) olevamme parempia kuin Khomeinin kirjallisuuskriittiset joukot. (Tyyppi ei osaa kirjaa jonka kirjoittajaa puukottaa. Ja teos on kirjoitettu kauan ennen tämän puukottajan syntymää. Upeaa!) On se nimittäin perin juurin outoa jos poliittiseen kärhämään liittynyt murha ohitetaan joko sillä että tekijä on hullu tai uhri narkomaani.

Jos tälle tielle lähtee on hyvin paha. Koska tälläiset kaverit ovat tasolla jossa minä olen heille sitä mitä Saarinen on minulle. On hyvin surullista olla minä, ja omata hyvin itsetietoisuuden syvimmät reflektiotasot tyydyttävä minäkuva, ja tajuta että siitä alaspäinkin on matkaa ja tilaa. Koska jos uhrin ja tekijän ominaisuudet antavat tekosyitä poliittiselle väkivallalle, olemme hyvin lähellä sitä että pian meillä ei naurettavalla tavalla poltella kirjoja vaan kirjailijoita. (Mitä ilmeisemmin LGBTG-kirjoja ja Sweep -kirjasarjoja kirjoittavia ja vastaavia. Asioita kopioidaan USA:sta ja siellä on viha esim. transihmisiä vastaan näkynyt myös rikostilastoissa. Tilastot todistavat ilmiön paremmin kuin näkyvät ja yksilöidyt tarinat Saarisista, Rushdieitsa ja Katajista.) On syytä muistaa että keille ”sattuu ja tapahtuu” ja keiden parissa nyrkkitappelu on ”uusi normaali”. Kun asioita hoidetaan väkivallalla tavallisesti, on aika triviaalia ovatko monet väkivaltaiset kaverit ideologian lisäksi sekoittuneet muunlaisesta kaheliudesta.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu