Teknisesti ottaen Te ette taida oikeasti olla kiinnostuneita historiasta saati kulttuurista

Hyvin moni kertoo olevansa kiinnostunut historiasta. Ja hyvin usea puolustaa kulttuuria. Joskus puolustus saa outoja sävyjä. Sävyjä, jotka selittävät ehkä osittain sen, että jos otetaan historiaa tuottavat materiaalit jotka tuottavat voittoa, ei esille nouse välttämättä parasta tutkimusta ja parasta tieteen popularisointia. Sen sijaan tapahtuu History-channel -efekti. Jossa kanava pikku hiljaa muuttuu toisen maailmansodan natsisaksa-kanavaksi ja ajautuu kohti avaruusolentojen rakennusteknologiateorisointikanavaksi.

Hyvin usein sananvapautta korostavat ihmiset ovat sellaisia, että he arvostavat sananvapautta hyvin erityisellä tavalla. Jos mietimme Peter Boghossiania, hän esimerkiksi näkee että länsi on uhattuna. ”I’m waging full scale ideological warfare against the enemies of Western Civilization. I am taking no prisoners. I have very large scale projects coming for the enemies of reason and science and rationality.” Ja tämä on se, minkä hän asettaa kulttuurin rakastamisen keskiöön. Hänenlaisensa hahmot tuovat mieleen, että komediahahmo Kalevi Rööki on hauska koska hän perustuu miltei tositapahtumiin. ; Kalevi Rööki ei halua että häntä vaiennetaan. Ja sitten hän onkin tuhoamassa marksilaisuutta ja Marttilaa vaivaavat salaseurat. Faktojen mies Kalevi Röökihän rakentaa maailman jossa ongelmana on se, että ”mitään ei saa sanoa” ja sitten Kalevi Rööki vallassa ollessaan kertoo ”mitä saa taas sanoa”.

Lopputulos on vähän sama kuin heillä, jotka ensin valittavat cancelkulttuurista mutta ovat seuraavaksi äärimmäisen vihaisia koska Uppo-Nalle -näytelmässä lastenteatterissa on mainittu rokotteet. Ja kiehtovaa on se, että pahastumiset ovat aika täräköitä. Jo antamani linkit kuvaavat varsin hyvin miten väärää kantaa esittäviä uhitellaan pesäpallomailalla ja miten korjaukseksi ei riitä että jätetään kohtaus pois sensuristisesti. Vaan lisäksi asian takana oleville pitää antaa potkut. Nähdäkseni Perussuomalaiset vaikenevat tälläisistä koska takana on ns. parempi cancelkulttuuri. Mikä on tietenkin ymmärrettävää koska he eivät halua sananvapautta vaan valtaa sanoa ”mitä saa taas sanoa”. N-sanan käyttäminen on tässä hyvin kiehtovaa. Tyypit eivät pidä ns. hyvistä tavoista ja haluavat käyttää tätä yhtä tiettyä sanaa. Ja jousto synonyymeihin on heille tärkeää. Ja sitten seuraavassa hetkessä he kuitenkin ovat luomassa orwellilaisia uuskäsitteitä partalapsista ja maahantunkeutujista..

Ilmiö on kiehtova ja se näkyy monessa paikassa.

Kulttuuria arvostavien näkemyset ovat monesti kuin Marttilan tiede-ja-painiopiston oppitunneilta saatuja. Ja se vaikuttaa ajassamme aika paljon. Monesti, kun ihmiset haluavat kertoa historiaa, mukaan tulee erikoisia sävyjä. Niin & Näissä tuoreesti ilmestynyt kannanotto muinaisen suomen historiasta on tässä kiinnostava. Ilmiöhän on nimittäin hyvin tuoreesti napattu äärioikeiston suosikiksi. Pseudohistoriaa rakennetaan sen takia että ideana ei ole tutkia historiaa vaan spekuloida. Ja spekulointi on ideologisesti tärkeää koska tarkoituksena on luoda kulta-aika. Siksi, vaikka kivikauden Suomen historia ei sinällään ole aiheena mitään poliittista, on se otettu aika vahvasti joksikin johon otetaan kantaa ideologisista syistä. Pseudohistorian luomisen kerrotaankin olevan tavallista niissä maissa joissa ei ole suurvaltapoliittista historiaa.

Karkeasti sanoen nyrkkisääntönä on se, että jos katsotaan historiaa ja sen tutkimista niin yksi helppo litmustesti paljastaa oletkoi oikeasti kiinnostunut historiasta vai oletko enemmän Da Vinci -koodin tyylisten sinänsä kiinnostavien tarinallistamisten ystävä. ; Oikean historian tutkiminen usein tuottaa häiritseviä tunteita. Oikean historian tutkiminen tuo usein vihaa, kiukkua ja muuta vastaavaa. Jos sen sijaan tutkit historiaa joka vain antaa sinulle ylpeyttä ja kuulumista, niin todennäköisesti teet jotain aivan muuta kuin historiantutkimusta.

Historiantutkimus on minusta juuri siksi kiehtovaa, että se herättää negatiivisia tunteita. (Olen oikein hyvä niissä.) Minultahan on joskus jopa kysytty että miksi harrastan historiallista miekkailua jos en arvosta kristinuskoa ja miekkataito on kristittyjen juttua. Ja miksi heiluttaa miekkaa jos mukana ei tule ritariromantiikkaa. Miksi heiluttaa miekkaa jos näkee ristiretkeläiset uskonnollisina fundamentalistisina terroristeina. Tämä hämmentää varmasti juuri sen takia, että monelle historian tulee tuottaa ylevyydentunnetta ja vahvistaa kansallistunnetta ja identiteettiä. Ymmärrän toki että vastaavat asenteet voivat olla tärkeitä. Ritariromantiikka historiallisessa miekkailussa on vähän sama kuin samuraikarisma japanilaisessa miekkailussa. Osaa sellainen kiehtoo ja se on aika sama minulle. Kunhan ei väitä että kyseessä on sitten historia.

Historiaa tutkiessa saattaa esimerkiksi huomata, että vaikka rooman valtakuntaa joskus glorifioidaan laitaoikeistolaisissa piireissä vahvastikin, niin sieltä paljastuu hyvin sotkuinen maailma. Jokainen joka on edes alkeellisesti selannut läpi vaikka Gaius Suetonius Tranquilluksen ”De vita Caesarumin”, tietää. Suetonius kirjoitti asioista jotka olivat siihen aikaan ”vielä muistissa” ja esiin nousee se, että vaikka Suetonius kuvaa keisareita roomassa, niin hän ei vain nosta esiin keisareiden ansioita. Hän kuvaa miten typerästi, raa-asti ja lyhytnäköisesti antiikin supervaltaa hallittiin.

Jos et ole lukenut tälläisiä ja olet omasta mielestäsi kiinnostunut historiasta ja haikailet klassisen sivistyksen aikoihin fanittaen roomalaisuutta niin taidat tykätä mielikuvasta kurinalaisesta sotilaallisuudesta kuin tosiasioista, historiasta ja ns. oikeasta kulttuurista. (Saatat olla myös fasisti.) Itse suosittelen siirtymistä fantasiakirjoihin tässä tapauksessa. Jon Stonen ”The Virgin Killer” ainakin käsittelee lajityyppiään tietyin kiehtovin uudistuksin.

Mutta kun ihminen rakastaa ja arvostaa kulttuuria niin ei tule Suetoniusta.

Olen itsekin ollut hämmentävissä tilanteissa. Erityisesti kristinuskon kanssa. Mieleeni tulee eräs kannanotto jossa Espoolaisen papin kanssa oli erikoinen vääntö. Hän kehui Lutheria oikein Lutherille myötämielisessä jutussa. Ja kun kommentoin siihen pieniä tosiasioita Lutherista, hän oli ensimmäisenä selittämässä että kommenttini oli epäreilu ja se ei antanut kokonaiskuvaa koska siinä oli vain huonoja asioita Lutherista.
1: Epätasapainoa ei selvästi ollut vain positiivisen maininta. Mutta negatiiisen mukaantuonti on. Onhan huomiotava että kun kommentoin hänen tekstiään, niin hänen tekstinsä on perustana ja kommentointini on siksi jotain johon mennään vasta kun hänen antamansa oli päällä.
2: Sanomani eivät olleet epätosia. Itse asiassa kirjoittaja tunnusti niiden olevan paikkaansapitäviä. Ja hän itsekin tiesi ne, koska oli tutkinut Lutheria tutkintoonsa. Toki ymmärrän että mustamaalaus on paha asia. Mutta kiinnostavaa olisi miettiä esimerkiksi protestantismin suhdetta noitavainoihin. Toki pitää olla varovainen, koska en esimerkiksi ole löytänyt todisteita sille että Luther olisi ”henkilökohtaisesti ottanut osaa neljän noidan tappamiseen”, kuten esimerkiksi joissain historiaa käsittelevissä videoissa saattaa kuulla. Mutta Luther ei silti ollut mikään kiva kaljaa juova setä, vaan tyyppi jonka sisäinen elämä oli lähes yhtä raivopäinen kuin minulla. (Mikä on saavutus.) Mutta hänen käytöskontrollinsa ei ollut sadasosaakaan omastani.

Asenteellisuus paistaa hyvin vahvasti esimerkiksi Suvivirsi -keskustelussa.

Lienee suhteellisen vakiintunut kaikkien ateistien tuntema asia, että Suvivirsikohu on ns. manufakturoitu kriisi. Strategia on varmasti napattu amerikoista joissa ”War on Christmas” koostuu aika erikoisista ajattelurakenteista ja suoranaisista valehteluista. Jos joku käyttää muuta tervehdystä kuin ”Merry Christmas” niin tätä vastaan hyökätään. Tavoilla joiden epätotuus saattaa näkyä jopa henkilöiden omissa kuvissa. ”Christmas” -sana on kuulemma sensuroitu paikoissa joissa kuvissa näkyy lukutaitoiselle ”Christmas” -sana.

Suvivirsi kertoo kristittyjen arvoista. Juuri siksi asiasta keskustellaan, että sillä naamioidaan isot uskonnonvapautta koskevat ongelmat. Ongelmat jotka ovat näyttäytyneet aika vahvasti. Aiemmin mitään uskonnonvapausongelmaa ei ollut koska asiantuntevat uskovaiset noudattivat lakia. Aina olivat kunnolla ja jos joku teki väärin niin kehotettiin ottamaan yhteyttä lakimieheen koska triviaalia oli ongelmat. Kun sitten vapaa-ajattelijat pykäsivät ”kantelupukin” joka tekee nimenomaan tuota raportointia lakitupien kautta antaen oikeustietoisuutta on tämä koettu vainoksi kun mitään ei enää saa tehdä. Vuosien kokemus lakien ”joustattamisesta” on tätä kautta aika vahvasti esillä.

Suvivirsikohusta voisikin sanoa jotain Sakari Timos -tyylistä. ”Ollaan siis todella tärkeiden poliittisten kysymysten äärellä. Niin ollaan tietysti tänäänkin, sillä eilen tenttivuorossa oli kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah. Ihan otsikkotasolla tärkeimmäksi asiaksi nousi Suvivirsi, jota on saatava laulaa jatkossakin. Sitä ei kukaan ole missään koskaan kieltänyt eikä edes vaatinut kiellettäväksi, mutta joka keväälle siitä riittää puheenaihetta.” Uskonnonvapaus on mennyt ja Suvivirsi on kielletty koska kavereitten kesken on sanottu sellaisia ja on jokin tunne. Ja näille ihmisille se on sama, kuin asian todistaminen.

Tässä yleinen puolustus on ollut se, että Suvivirsi on kulttuuria eikä uskontoa. Ja tässä esille tulee runsaasti juttuja joissa esimerkiksi avataan Suvivirren historiaa. Tämä on hyvin toistuva juttu joka toistuu Suvivirren laulua puolustavissa kirjoituksissa. Jännittävästi tässä nousevat esiin nälkävuodet. Joku saattaa joskus jopa mainita milloin laulua on alettu laulamaan. Ja osa saattaa nähdä että siinä olisi sopiva hetki puhua toisista nälkävuosista ja Snellmannin vaikutuksesta niihin.

Suomi on kiinnostava maa, sillä meillä Snellmannia rakastetaan ja nälänhädästä ei ole nostettu oikeastaan isoa numeroa. Snellmann toki ansiokkaasti pahensi nälänhätää. Mutta emme kuule negatiivista sanaa. Juuri kukaan ei sano mitä Snellmannin ”suurmieheydestä” pitäisi sanoa. Siinä missä Irlannin nälänhätä on muuttunut Irlantilaisille merkittäväksi kansakuntaa leimaavaksi tapahtumaksi, Suomessa sitä on vähätelty. Ja Snellmannista puhutaan kristittyjen parissa sitä, miten ”On tunnettua, että tunteet helposti värittävät, myönteiseen tai kielteiseen suuntaan, meidän ihmisten toisistamme tekemiä arvioita. Niin ikään tunnettua on, että filosofi Snellman oli äreä ihminen, joka saattoi kiistoissa ja kimpaantuneena syvästi loukata jopa aiempia ystäviään. Snellmania ei muistetakaan kansallisena suurmiehenä luonteenpiirteidensä takia tai siksi, että hän olisi ollut eettisesti poikkeuksellinen, esimerkillinen, lempeä tai erityisen hyveellinen ihminen.” Perussanoitus on että ihmiset ovat kompleksisia. Mutta asenne, jolla se tuodaan esiin on se, että negatiivisesta ei pidä välittää ja se on ”tunteilua” joka ”vääristää”.

Suvivirsi on siitä hauska, että sen taustahistoriaa osataan valaista näissä yhteyksissä. Mutta tosiasiassa tämä valistusasenne ei ole koulun kanta. Kaikessa on kysymys rituaalista jossa lauletaan. Kysymys ei ole siitä että olisi tärkeää kertoa ihmisille suvivirrestä. Näitä täydennyskertomuksia kirjoitetaan koska koulu ei tuota opetusta tee. Suvivirressä on enemmän kysymys tavasta ja käytöksestä jossa keskiössä on se, että vanhalla boomerilla on ”hyviä muistoja” Suvivirren laulamisesta ja tämä laulaminen aktiona on se ydin. Toisin sanoen Suvivirren kohdalla on erotettava kulttuurihistoria ja pinnallinen kitchiytynyt höhäily. Suvivirttä puolustetaan siksi että siinä on kulttuurihistoriallinen ulottuvuus johon voidaan vedota. Mutta käytännössä Suvivirsi on tärkeää höhäisistä syistä. Ja ero on juuri sama kuin kaikessa muussakin. Suvivirsi on osa kitchiytynyttä ”kristillistä kulttuuria” joka on silkkaa avaruusolentojen rakennusta. Vaikka toisinkin voisi olla.

Eli mistä tässä on kysymys;

Tästä tulee helposti aika vahvoja mielikuvia viime kesään jolloin puhuttiin suurmiesten patsaista. Ja tällöinhän esiin nousi se, että osa yritti selittää miten ihmiset olivat suurmiehiä ja sitten eivät tienneetkään mitä hirmutekoja he olivat tehneet. Ja sitten seuraavaksi puolustus olikin sitä miten pahuudella ei ollut väliä koska patsaat toimivat muistutuksena. Aika heikosti kun ei selvästi ollut tiedossa kuin että patsas kuvasi suurmiestä ja ne hirmuteot eivät olleet edes tiedossa. Jotenkin kaikki patsaat eivät saa samaa kohtelua. (En edes viitsi puuttua massasti ja usein vandalisoituun Marxin haudalla olevaan patsaaseen. Joka siis on patsas menneen ajan vastenmielisestä tyypistä joka tykkäsi Hegelistä samaan tapaan kuin Snellmann. Patsas peräti haudalla. Jotenkin tämä lienee sitä parempaa cancelkulttuuria koska siihen ei tarvitse vetää numeroa siitä ”muistamisesta”.)

On toki ollut jo pidempään nähtävillä, että laitaoikeisto, kristillisdemokraatit, äärinationalistit ja nykyään yhä vahvemmin myös erilaise Uppo-Nalle -vainohullut sanovat ”kulttuurin rakastaminen” tai ”kulttuurin puolustaminen” koska se on hyvesignaloivampaa kuin tunnustaa että ”halutaan dogmaattisesti salvata omia ja kanavoida omat ennakkoluulot poliittiseen pönkittämiseen”. Keskeistä onkin aina se, että kulttuurilla halutaan säädellä ihmisten henkilökohtaista elämää. ”Kerrotaan mitä saa taas sanoa”.

Ei siten, että rajoitettaisiin tupakointia tai aseiden hankkimista, jotka ovat konservatiiveille tyypillisesti vapauden kannalta tärkeitä asioita, vaan siten, että pidetään kurissa ns. oudot hyypiöt. (Ehdottoman akateeminen termi joka kuvaa näiden ihmisten fokusta, siihen liittyviä asenteita ja ennen kaikkea sen suuntaamista). Ideana on se, että ”oudot hyypiöt”, kuten seksuaaliset vähemmistöt saadaan pidettyä poissa instituutioista ja yleisesti näkyviltä.

Siksi on tärkeää että Suvivirsi ”on sensuroitu” jos sitä ei yhteislaulateta. Argumentti ”ei ketään pakoteta uskomaan Jumalaan” on kiehtova puolustus kun argumentti on että Suvivirsi ei ole uskontoa, uskonnonharjoittamista tai muuta vaan vaan kulttuuria ja ”vapauden symboli”. Yhteislaulattaminen ateistien parissa on keskeistä. (Luultavasti osittain koska laulamattomuus voidaan käyttäytymisenä tunnistaa ja tätä kautta saadaan tietää kuka on uskossa ja kuka ei. Ja tätä voidaan käyttää hengellisen väkivallan kohdentamisessa oleellisena informaationa jonka vuotaminen saattaa vaarantaa ihmistä hämmentävänkin paljon periaatteessa.)

Siksi on kiehtovaa miten ”outo hyypiöys” on kuvaavaa kun mietitään miten vastustus kohdistetaan. (Ts. ketkä tunnistetaan sellaisiksi joita ei koske ”poliittisen epäkorrekti vapaa mielipiteen ilmaisu” vaan jotka ovat ”uhka länsimaille”. Joiden vastustaminen on se ”kulttuurin rakastamisen” kriteeriattribuutti.) Mutta tässä kuvautuu myös se, mitkä oikeudet ja vapaudet millekin ihmisryhmälle ”riittävät”. Sama sakki, joka aikanaan kovasti vastusti mahdollisuutta rekisteröityyn parisuhteeseen, olivat hetken perästä sitä mieltä, että se ”riittää” homoseksuaaleille.

Kiehtovaa on, että sananvapaus otetaan hyvin erikoiseen suhteeseen kun käsitellään kansalaisten yhdenvertaisuutta, varsinkin kun kyseessä ovat seksuaaliset vähemmistöt tai jossain määrin ateistit tai muut ”väärällä tavalla uskovat”. Heidän kantansa ajetaan varsinkin arvokonservatiivisella ja ehkä yleisemminkin politiikan oikealla puoliskolla vasemmistolaiseksi, toisinaan peräti äärivasemmistolaiseksi, vouhotukseksi. Joka aina ”menee liian pitkälle”. Vaikka pyydettäisiin vain yhden laulun laulamista yhdessä paikassa. (Jota ei edes tapahdu mutta asia lietsotaan kuin se olisi. Eli vaikka vaatimus pitäisi paikkansa, se ei liene isoin vaatimus ikinä. Ei taloudelliesesti eikä ajallisesti. Miten pientä asiaa sitä voi pyytää jos tuollainen on ”liikaa”?)

On kiehtovaa miten ateismi vaatii usein ”oikeuttamista”. Eli erilaiset utelut ja haasteet tulevat. Ikään kuin uskovaiset olisivat joku litmustesti joka olisi läpäistävä että saa edes olla ateisti. Minä esimerkiksi olen syntyperäinen Suomen kansalainen eikä asemassani pitäisi olla mitään epäselvää. Ei minun oikeuksiani pidä ”kansallisen kulttuurin puolustamisen” nimissä estellä.

Vastavuoroisesti minulta ei voida vaatia tiettyä kantaa esim. maahanmuuttoon tai homoihin sen perusteella, että olen suomen kansalainen, ateisti tai oikeistolaisehko. Näiden kantojen pitää perustua omaan ajatteluuni, jossa sitten oletettavasti pyörii erilaisia syitä budjetista kansainvälisen oikeuden pykälien kautta ihmisarvofilosofiaan. Ja näiden prioriteetinkin päätän itse. Jos näin ei ole, on turhaa puhua sivistyksestä, kulttuurista, ajattelusta, tai muustakaan.

Toki siis tiedän, että tosiasiassa kulttuurista eivät pidä ne jotka sitä sanovat koviten puolustavansa. Jotenkin maailma on sellainen, että kaikista vahviten aborttia vastustavat ne joiden kaikista eniten pitäisi jättää lisääntymättä, eugeniikkaa kannattavat ne jotka edustavat gaussin käyrän vasenta laitaa erikoisilla tavoilla. Kulttuuriakin puolustavat kaikista vahviten he joille kulttuuria on jääkiekkopelaajat ja heidän palkintojarikkovien jälkibileidensä jumalointi. Ja joille oikea kulttuuri on homoa. Ja mies saa tehdä mitä tahansa paitsi olla homo.

Koska näille kulttuurin rakastaminen on outojen hyypiöiden vastustamista. Outo hyypiöys taas on ”vasemmistolaista, kulttuurimarksismia tai liberaalia” ja siksi älyllinen toiminta tiivistyykin ”libien jauhottamiseen” ja ”vassareiden servaamiseen”. Koska ylevin ja ylin järjen muoto tälläisessä öykkärien ”kulttuurissa” on vittuilu. Eikä he sitäkään osaa kun joutuvat koko ajan hyvesignaloimaan puoltaan kavereilleen. Ja tämä tapahtuu heittämällä sloganeja esimerkiksi ”partalapsista”. Temppu joka on hauska viisi sekuntia ja oivaltava tuskin silloinkaan.

Ole koskaan lukeneet edes Suetoniusta varmaan, vaikka muka jotain kulttuurin puolustajia ovat olevinaan.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu