Turvattomasta avautumisesta

Tuomo Isokangas kirjoitti eilen lyhyen kuvauksen ihmisten sosiaalisuudesta sekä turvallisesta avautumisesta. Kaimani ja itse olemme monessa paikassa erimielinen. Muun muassa siitä onko asian lähteistäminen sitä että kertoo sanomansa olevan ”asiantuntijapiirin julkaisusta”. Malli on kuitenkin lainaamisen arvoinen.

”Voimme tehdä ihmissuhteita varten mallin, jossa on neljä piiriä, uloimmalle asetamme heidät, jotka pidämme meitä emotionaalisesti tai fyysisesti haavoittavina, vihamiellisinä. Raja on: ero, etäisyyden otto. Kun siirrymme lähemmäksi keskiosaa, silloin voimme uskoa heille perustietoja, yleisesti hyväksyttyä asiaa, puhua säästä, puhua niitä näitä. Sisimmässä piirissä voimme tilanteen mukaan päättää jakaa enemmän tietoa, itsestämmekin – samalla lisäämme haavoittuvuuttamme. Kun avoimesti oikeasti pyrimme vahvistamaan luottamusta, on tiedostettava, kuinka paljon voimme toiselle kertoa. Jos joku silloin vahingoittaa meitä, niin siirrämme hänet kehän laidalle. Koettuamme, että saatamme oikeasti luottaa johonkin, silloin voimme siirtää häntä jälleen lähemmäksi meitä. Kaikilla tulisi olla tietoinen pyrkimys päästä toisen luottamus piiriin ja pysyä siinä. Tuohan on sitä rakkautta, jota saa ainakin Ylhäältä.”

Toki näen että ympyrämalli on hauska analogia.

Itse olen kuitenkin kokenut tarpeelliseksi rajata tilanteet hieman toisella tavalla.

Tässä ytimessä on vahvemmin Robin Dunbarin työhän perustuva ns. Dunbarin luku. Joka on arvioitu olevan ihmisellä noin 150. Kyseessä on teoreettinen kognitiivinen raja ihmisten lukumäärälle, johon keskiverto ihmisyksilö voi ylläpitää pysyviä sosiaalisia suhteita. Vihamielisyyden sijaan tilanne jakautuu enemmänkin tuntemiselle. Sekä henkilökohtaiset ystävät että henkilökohtaiset viholliset vievät tilaa aivoissa. Ja suurinta osaa ihmisistä kohtelemme enemmänkin rooleina.

Tätä kautta minulla on hyvin erilainen suhde ignoraatioon. Isokankaalle ulkokehällä olevia kohdellaan ignoraatiolla. Itse näen että jos ihmistä oikeasti pitää riskinä, ei ole varaa jättää tätä vahtimatta. Tätä kautta on taatusti ymmärrettävää miksi (1) sekä kirjoitan kristityistä että perussuomalaisista ynnä (2) se sisältö aiheista on tätä. Itselleni etäisyydenotto on normaalitila. Ystävyys sekä vihollisuus ansaitaan. Varominen ja muu vinoilukin voidaan tietenkin roolittaa.

Ja tällä on taatusti vaikutusta kun esimerkiksi tehdään ensimmäinen turvallisuusarvio ihmisistä. Lienee melko selvää että ensivaikutelma ja moni muu vaikuttaa paljon.  Vaikka se ei olekaan mitenkään erityisen nerokas ja yksityiskohtiin tunkeva keino hallita asioita yksilötasolla. Ensivaiktuelma ei olekaan mikromanagerointia – sitä varten on se Dunbarin rajattu sosiaalisten suhteiden verkosto.

En myöskään koe, että olisi mitenkään velvollisuus pyrkiä luottamuspiiriin. Kaikkien kanssa ei ole pakko tulla toimeen. Sisäpiiriin ei myöskään tarvitse päästää. Ja esimerkiksi kun miettii sitä, miten monesti perussuomalaisilla on erikoinen tapa kohdella ns. poliittista korrektiutta siten, että (1) sitä puolustavat argumentit puolustavat sitä miten se ja se on joku tabuaihe josta tulee saada puhua mutta sitten (2) käytännössä iso osa poliittisesta epäkorrektiudesta on hyökkäämistä kun joku puhuu tabuaiheesta ja (3) suora aggressio on hyvin tavallisesti mukana kuvioissa ja kun 2010 -luvun puolivälissä facebook alkoi lisäämään erilaisia bannialgoritmeja tuntuvasti muistan nähneeni paljon materiaalia jossa sensuurivalitusta tuli ihmisiltä jotka olivat saaneet banneja siitä että ovat uhanneet hakata jotakuta.

Eli käytännössä sovellettuna ”poliittinen epäkorrektius” on hyvin epätäsmällinen termi. Ja sen ongelmallisuus tavallaan kulminoituu siihen miten tänä kesänä Riikka Purra joutui kohtaamaan maahanmuuttokriittisten ”poliittista epäkorrektiutta” joka oli sävyltään aggressiivista. Purra näki että poliittinen epäkorrektius koskee ”aiheita” eikä ”tyyliä”. Tämä jos jokin demonstroi miten termi sekä ei ole täsmällinen että miten siihen vedoten voidaan oikeuttaa toimintaa josta sitten toiset irtautuvat ja kokevat loukkaavaksi että sitä edes tuohon sotketaan. Ja asia on tietenkin mutkikkaampaa jos oletetaan poliittiseen peliin mahdolliseksi muuttujaksi myös mahdollisuus epärehelliseen kikkailuun, jossa ”poliittista epäkorrektiutta” lietsotaan nimenomaan jotta saataisiin sitä ”aggressiivista tyyliä” ja toisella kädellä sitten kun joku on aggressiivinen niin mainepestään ongelmat selittämällä että se koskee vain ”aiheita”.

Itse olen katsonut kunniakkaammaksi olla suoraan ilkeä ja tunnustaa että kysymys on siltojenpolttelusta jossa takana saattaa olla se ajatus että ”en koskaan tule sinulta apua pyytämään”. Moni ”poliittinen epäkorrekti” on poltellut siltoja ja nyt näyttää olevan niin että iso osa uskonnollis-kansallismielisistä on tilanteessa jossa yhteistyötä ei saa tehdä kun ”kuplautuvat” ihmiset, aka ihmiset jotka ovat kyllästyneet kohtaamaan perussuomalaista ”tyyliä” eivät halua olla heidän kanssaan tekemisissä. Koska se kokemusten pohjalta estimoiden todennäköisemmin rasittaisi väistämättä sitä Dunbarin lukua. Mutta ei sillä ystäväpuolella. Heille kannattaa sanoa että niin metsä alkaa vastaamaan kuin on sinne parikymmentä vuotta huudellut. Ja minimiasia joka tästä on ymmärrettävä on se minkä ainakin itse olen ymmärtänyt. Eihän tällä tavalla käyttäytyvästä ihmisestä voi tykätä. Joten on turhaa alkaa vaatimaan johonkin rakkauspiiriin pääsemistä. (Mitä nämä ihmiset luulevat olevansa. Äitejään?)

Mutta on hyvä tarkastella asiaa vähän eri tavalla.

Tiivistelyissä on usein ongelmia. Esimerkiksi niissä saattaa olla mukana velvoitteita. Kuten velvoite siihen että ei sano mitään ”kansakuntaa repivää” (joka tarkoittaa ”vihervasemmistolaisen kulttuurimarksilaisuuden propagandaa” joka jakaa mielipiteitä). Joka sitten unohtuu kun puolustetaan sananvapautta ja poliittista epäkorrektiutta (joka tarkoittaa kaikkea ns. persumielistä ja siihen liittyviä oikeita mielipiteitä. Ja ns. suvaittuja ja sallittuja mielipiteitä jos poliittinen peli niin vaatii..) Näistä tulee helposti asenteellisia. (Mitä edellisen otsikon alla olevat tekstit toivottavasti demonstroivat.)

Minulle nimittäin syntyi jonkinasteinen ajatus jonka pohjalla ei ole yksi ja yksittäinen ”kehäteoria” vaan nimenomaan se, että koko sosiaalisuus hyvin helposti koetaan eri tavalla. Esimerkiksi itse olen hyvin epäluuloinen, negatiivinen ja introvertti ihminen. Ja siksi suurin osa tilanteista ovat sitä että en koe ollenkaan mielekkääksi olla mukana niissä. Siksi sosiaaliseen paineeseen joutuminen kutsuu luokseen asioita jotka ovat toisille hyvinkin vieraita. Luottavainen ekstrovertti voi nähdä satunnaisen kohtaamisen miellyttävänä. Minä taas näen että enhän minä ole tuoltakaan tuntemattomalta kaverilta tarkistanut taskuja että onko siellä teräasetta. Monelle kanssakäyminen on arvokas sellaisenaan. Itse olen vähän siinä mielessä nuija, että haluaisin jotenkin ns. saada siitä kohtaamisesta jotain ja tämä oikeuttaa siitä tulevan rasituksen ja vaivan. Ihmiset eivät ole samanlaisia.

Ja tässä on alakulttuurieroja. Netissä on pyörinyt konservatiivinen meemikuva. En voi nyt laittaa sitä tähän mm. tekijänoikeussyistä. Mutta kuvaan sen. (Olet kenties nähnytkin sen jossain.) Tässä kuvassa on hyvin railakkaasti sukupuoligenreä sekoittava prideläinen, joka ilmeisesti on peruukissa oleva nainen jolla on verkkosukkahousut. Hän huutaa megafoniin ja pitää värikkäitä vaatteita ja pitää kylttiä. Asento on aggressiivinen. Tämän vieressä on maltillisesti pukeutunut, kooltaan hyvin pienikokoinen ja eleiltään epäaggressiivinen pappismies joka tarjoaa säkistä Raamattua suoraan käteen. Kuvassa prideläinen huutaa megafoniin että älä tunge maailmankuvaasi hänen kurkustaan alas.

Näin tämä koetaan. Ja osittain kokemus voi olla outo. Itse ainakin muistan sen, että kun köyhänä opiskelijana maksoin itseni sisään Ankkarockiin, tilaisuutta häiriköivät megafonikristityt joiden sanoma oli että kyseinen konsertti oli jostain siihen aikaan muodikkaasta syystä hapatusta. Jotenkin he eivät sensuroineet vaikka estivät konsertista nauttimista peittämällä omalla melullaan asiaa josta eivät pidä. Ja vaativat paheellisen toiminnan loppumista. Ihmiset eivät maksaneet itseään sisään kuullakseen jotain uskonnollista intoilijaa.

Mutta nämä kokemukset on kuitenkin hyvä tiivistää johonkin. Johonkin joka itse asiassa minusta aika hyvin kuvaa nimenomaan näitä sosiaalisen käyttäytymisen eroja:
1: Ei-konservatiivit keskittyvät helposti sen tyylisiin asioihin jotka saivat paljon painoarvoa ateismikeskustelussa; Esimerkiksi ”Suvivirren” ja koulun joulukirkkojen kohdalla henkenä on se, että ihmisiä osallistutetaan toimintaan, usein tässä keskustelu siirtyy siihen miten monta minuuttia tai tuntia tälläistä on ikään kuin velvollisuus tehdä ja harrastaa.
2: Konservatiivit taas moittivat esimerkiksi Prideä ja muita vastaavia ns. tapahtumia.

Tässä voisi karkeasti nähdä että konservatiivit puuttuvat ”volyymiin”. Pridessä ärsyttää se, että se on olemassa ja se näkyy. Uusateismikeskustelun pyörteissä opimme että käytännössä ateisti oli ”militantti” jos sanoi mielipiteensä ääneen tai omasi bussimainoksen. (Josta moni pahastui vuosia vuosia ja vuosia senkin jälkeen kun kampanja oli tyystin loppunut.) ; Mieleni tekisi tässä olla epäkohtelias ja muistuttaa että fasistisessa filosofiassa ”katujen filosofia” on hyvin tunnettu. Eli käytännössä yksi keskeisimpiä asioita on se, minkä näkyvyys kadulla sallitaan. Se mikä näkyy kaduilla on ikään kuin se yhteiskunnan oikea arvomaailma. Ja tässä sävyssä oleellista on esimerkiksi se, että keiden patsaita kaduilla on ja näkyy. Mutta en sano tätä. Sanon että näkyvyys kadulla on kiehtova. Ja se on ilmiönä ”laajempi kuin fasismi”. On tavallaan jopa kuvaavaa miten tämä näkyi kun sekulaareja ateisteja kritisoitiin. Esiin nostettiin usein sellaisia esimerkkejä joita ateistit itse eivät olleet vaatineet. Mutta jotka ovat nimenomaan tätä kadulla näkymistä. (Puheet kirkkorakennuksista siihen pitääkö risti ottaa pois Suomen lipusta niin että se sotkeutuu Ranskan sotalippuun.)

Liberaali puoli taas tarttuu enemmän ”tyyliin”. Tässä itse olen kokenut jopa ärsyttäväksi sen että uskonnollisessa toiminnassa tuntuu olevan hyvin suuri into nimenomaan siihen ”henkilökohtaiseen jutteluun”. Uskovainen, jonka huomio kiinnittyy ”volyymiin” saattaa korostaa että hän ei kiroile vaan puhuu kirjakielisesti hiljaisella äänellä. Minä taas koen ongelmallisena sen, että hän astuu eteeni kun olen kävelemässä asioilleni ja aloittaa temput sanomalla että ”jos kuolisit juuri nyt niin pääsisitkö taivaaseen?” (Mikä btw. on kristityltä erittäin onnea kokeileva lause. Minun ns. normaalilla hermostuneisuustasolla ja reaktiojalla lauseen jatkaminen yli neljännen lauseen voi olla haasteellista. No. Tuollainen lause minulle on kuitenkin aika tuoreesti heitetty julistajan toimesta Sello -kauppakeskuksen pihalla eikä tästä tappelua tullut. Pakenin tilanteesta tarjoamalla hänelle lakritsaa ja sitomalla kontaktin siihen lakritsakysymykseen.)

Kun uskovainen suuttuu, viha on usein tapahtumakeskeistä. Ankkarockia moitittiin. Ropecon -tapahtuma on hyvä ja hauska esimerkki siinä mielessä, että tapahtuman alkuaikoina uskovaisia roolipelien vihjaajia oli usein aika näkyvästi osana tapahtumaa. Vuosien mittaan tämä muuttui harvinaisemmaksi ja usein nämä löytyivät myös kauempana tapahtuman ydintoiminnasta. Nykyään heitä ei näy. ”Pridekritiikki” nykyaikana lienee aika ilmiselvä ja vahva ilmiö. Ateistit eivät sen sijaan valita Suviseuroista vaan siitä miten heitä osallistutetaan Suvivirren laulamiseen ja viedään kirkkoon.

Tätä samaa kokemusta varmasti täydentää se, että moni uskovainen ns. pyrkii ns. kommentoimaan. Ja kristityt näyttävät suosivan ns. yksityisviestejä. Eli heistä on normaalia pyrkiä ensikontaktiin yksityisviestillä. Argumentit heidän taholtaan voivat olla siinä mielessä ymmärrettäviä että heille ”julkinen foorumi” pitää sisällään kilpailun hengen. Eli yleinen keskustelu monelle näkyvässä paikassa on kuin foorumeilla keskustelua. Julkista tavalla joka helposti sisältää julkisen nöyryyttämisen ja debattikilpailun hengen. Mutta samalla tämä on juuri sitä, että ei ymmärretä tai hyväksytä omaa paikkaa toisen ihmisen sosiaalisessa kuviossa.

Liberaali siis kokee enemmän haastetta siitä että hänen on pakko laulaa Suvivirttä. Mikä minusta vastaa sitä että kristittyjen lapset jotenkin koulun toimesta pakkovietäisiin Oodi -kirjastoon kuuntelemaan drag-sadunluentaa. Uskovaisia taas ärsyttää se että on olemassa drag -sadunluentaa. ; Tässä mielessä on hyvä kenties sovittaa omaa käytöstä toisen sosiaaliseen normiin. Jos siis haluaa tältä jotain, kuten aikaa Jeesuksen kuuntelulle. (Itse en oleta saavani apua tai tukea konservatiiveilta vaikka tekisin mitä, joten siltojen polttelu on aika luontevaa koska se ei muuta mitään. Itse taas takaan että minun kohdalla siltojen polttelu todellakin tarkoittaa peruuttamattomia muutoksia. En halua mitään. Mutta jos haluaisin niin miettisin kyllä opticsin ihan toisella tavalla.)

Tiivistäen;

Minusta tilanne on vähän sama kuin silloin, kuin aloitin kamppailulajiharrastukseni. Aloittamisen syy oli aika selvä. Olin saanut muutamia kertoja turpaani ja se oli vaikuttanut psyykeeni niin että minuun ei voinut koskea ja elämäni oli hyvin rajoittunutta. Tämä tietenkin sisälsi asioita joista oli syytä neuvotella kamppailulajikoulun pitäjän kanssa. Sanoin, että minulla viiraa mutta en ole vaarallinen hullu. Hän taas sanoi tähän yksikantaan, että minun on annettava hänen tehdä arvio tästä. Että hän katsoo toimintaani ja potkii tarvittaessa välittömästi pois. Kai sitä jotain on tullut ansaittua koska potkuja lajista ei ole vieläkään tullut. Viiraaminenkin on vähentynyt.

Jos siis olet perussuomalainen tai kristitty ja pahastut siitä että puolistandardina siirrän sinut ulkoryhmään. Niin valittaminen korkeintaan pahentaa tilannetta. Jos haluat ansaita jonkinlaisen toisenlaisen aseman, niin sitten se ei tapahdu ilmaiseksi jonkun jumalisen velvoitteen voimasta. Vaan se vaatii työtä. Ja rehellisesti sanoen tuskin olen sen työn arvoinen. Mutta se on OK. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen. Yhtenäisyyden vaatiminen on kenties suurempi rike kuin erilaiset syvälliset ja leimalliset luonneviat.

Saatanapaniikin kiertäessä Suomessa opinkin että ei pidä pelätä niitä kaikista näkyvimpiä ja avoimimmin ilkeitä ihmisiä. Heidät pitää laittaa muistiin. Mutta oikeasti vaarallisia ovat hyväätarkoittavat massat jotka oikeuttavat toimintansa ns. hyvillä intentioillaan. Jossa sinulta ei sitten kysytäkään sen jälkeen yhtään mitään. Yhtenäisyys – tai kirkon kohdalla ”yhteisöllisyys” – ovat kaunis asia. Mutta nyrkkisääntö on, että kun järjestelmä alkaa vetoamaan siihen se tuskin oikeasti harrastaa yhtenäisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Vetoamisen syynä on tasapäistäminen tai jokin muu ilkeä. Koska jos se yhteisöllisyys olisi aitoa se puhuisi omasta puolestaan. Tasapäistämisessä taas erilaiset saatanapanikoijat usein selittelevät ongelmatilanteita parhain päin omasta puolestaan omiin – aitoihin, kuviteltuihin tai valehdeltuihin – intentioihinsa vedoten.

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu