Vaatimaton ehdotus, joka estäisi pitkäaikaistyöttömiä olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen

Minun täytyy olla nero. Nimittäin kun eilen kirjoitin jutun työllistymisestä, mainitsin sen jutussa asioita joiden kritiikki on jo varsinaisessa tekstissä. Olen sellainen visionääri. Mainitsin nimittäin miten oikeistolaisen tapa on väittää oma kannanottonsa ja sitten vaatia niihin debunkkaukset. Ja kun on hänen vuoronsa reagoida, ei tapahdu mitään. Hän vain sanoo että reaalimaailma on kuten hän sanoo ja asiat eivät edes vaadi todistamisia.

Tämä ei liene argumentointia vaan jotain jota tarvitsee tehdä vain jos on jo hävinnyt.

Oikeasti katson että kanssablogistini Hämäläinen nosti esiin tiettyjä tärkeitä teemoja. Joita ehkä olisin voinut eritellä paremmin kuin tein. (Kunniakseni on sanottava lähinnä että en tehnyt tätä koska minusta tarve tehdä tuollaisia erittelyjä esimerkiksi työn saamisen ja elannon saamisen välille ovat sellaisia että jos se pitää jollekulle tehdä niin hänelle pitää tarjota väriliituja nenään työnnettäväksi ja värikkäitä isomuotoisia leluja leikittäväksi eikä jotain poliittista analyysiä.) Haluan myös sanoa, että olen hieman pahoillani sävystäni. Siis niistä aikaisemmista kommenteistani ja niiden sävystä. Ja tästä tekstistä. Jossa on sävy jotta juttuun tulisi jotain huumoriarvoa. Näin nämä palautteet tavallaan arvokkainakin.

Esimerkiksi kun eilen tein ihan lyhyen ja aivan yksinkertaisen pienen jutun jossa on kaksi pointtia työstä. Ja yksi pointti työhaastatteluista.
1: Jotta ihmisen kannattaa tehdä työtä, työn on katettava elinkustannukset.
2: Elinkustannukset voidaan ratkaista joko palkkaa korottamalla tai alentamalla elinkustannuksia.
+: Koko vallitseva ja opetettu työhaastattelujen paradigma on vuosikymmeniä vanha ja asettaa kaikki kortit työnantajan puolelle. Tämä ei ole väistämätöntä ja tämä voidaan kiertää.

Onkin tavallaan hauskaa nähdä miten tietotekniikkahefe Hämäläinen, kommentoi erikoisilla tavoilla. Koko jutussahan olen maininnut ainoastaan yhdestä ehdosta jota pidän työhaastattelussa. Hänen  reagointinsa ovat erikoisia ”Ei ole mitään pakkoa tyytyä työhön, jonka palkalla ei elä”. (Which is kinda bullshit.) Ja sitten jos tätä minun samaa hintavaatimusta esittää työhaastattelussa on kanta että ”Tämä työllistyminen menee poika silteen, että jätetään kieroontunut asenteesi ja ininä, ja tartutaan mahdollisuuksiin. Niitä on aina. Jos on niin löysä, ettei kiinnosta niin se on oma valintasi.” Mikä kertoo kaksinaisesta suhteesta. Kun olen puhunut yhdestä ja vain yhdestä ehdosta niin onko se niin että tämän asian, palkan, vaatiminen on liikaa?

Tämä oikeastaan avaa sen, että kun oikeistolainen puolustaa oikeistolaisuutta siinä on hämärä fiilis jossa yhteiskunta on syyllinen jos ei tue riittävästi työnantajia. Mutta sitten jos työntekijä ei saa töitä tai riittävän hyväpalkkaisia töitä niin sitten syyllinen ei ole palkanmaksuhaluttomuus vaan laiskuus. On ilmeisesti ventoa ja munatonta vaatia itselleen jotain, katsoa pomoaan silmiin tasa-arvoisena tai jopa tätä ylempänä herrasmiehenä joka suo lahjakkuutensa ja avomielisen neroutensa yrityksenkehitystoimintaan ja muuhun aktiviteettiin. (Osa voisi myydä ihanaa persoonaa. No. On minullakin työrooli. It is adorable. Tietäisitte miten monessa työtodistuksessa kehutaan mielevää ja pitkämielistä luonnettani jne. jne. Ihmiset näkevät vain sen minkä annan heidän nähdä. Minulla ei sitten toisaalta ole ainuttakaan ystävää.)

Eli jos puhuu siitä että työstä on saatava palkkaa, on hyvin pian työtön luuseri tai sellaiseksi lokeroitava. Syyllinen on aina huono ja laiska työnhakija eikä esimerkiksi se, että firmalla joka yrittää palkata ihmisiä on surkea ansaintalogiikka. ; Samalla tavalla jos sinä puolustat heikkotuloisimpia ja kerrot miten kiertää erilaisia juuri heidän – mutta ei enää esimerkiksi minun elämäntasolla olevan – elinpiirissä, joku tulee kertomaan että teet näin koska olet työtön ja sinun täytyy olla työtön koska se keino jota esittelet ei muka toimi. Vaikka juuri se on paitsi taannut sinulle työn, niin myös sen että saamasi työt ovat antaneet sinulle kymmenen kertaa isomman palkkatason kuin edellinen. (Pari kertaa putkeen peräti.) Se ei voi toimia koska kyllä oikeistolainen tietää.

Muutenkin olen huvittunut sävystä.

On nimittäin selvää että hän ei oikein ymmärrä tilannetta. Ilmeisesti jos en erikseen viitsi kirjoittaa ilmiselvyyksiä, niin niitä ei sitten minusta tapahdu. Eli jos en mainitse kirjoituksessa että työhaastatteluun puetaan vaatteet, niin mitä ilmeisemmin Hämäläinen tulee viisastelemaan että kehotan ihmisiä menemään töihin alasti. Hänhän selittää minulle jotain opetuksia työllistymisestä. ”Uhmaikäisen käytös ei auta asiassa yhtään. Se auttaa, jos sinulla on näyttöä paljonko voit tienata rahaa firmaan. Se kiinnostaa kyllä.” Ilmeisesti hänelle on hieman jäänyt vajaaksi tekstisisältöjen analysointi siinä mielessä, että hän sotkee toisiinsa työn saamisen ja sen mistä puhuin eli elinkustannusten kattamisen. Meidän tapamme puhua työllistymisestä on hyvin erilainen. Minulle on nimittäin aika selvää että haastattelussa työnantaja hoitaa omat tarpeensa. Jos se on niin idioottimainen että ei ymmärrä kysyä taidoista niin ei taida siellä olla muutkaan asiat kovin kunnossa. On aivan selvää että työhaastattelussa on kysymyksiä joissa sinun on demonstroitava osaamisesi. Tämä on jo perinteisessä työhaastatteluihin preppaamisessa.

Koko juttu onkin siinä että tämä vanha paradigma kusettaa sinua. Työhaastatteluista on tehtävä neuvottelu. Neuvottelu taas on kahden tasapuolisen välinen suhde. Itse toki pyrin aina ottamaan jopa dominanssia tai ylempää otetta asiaan. ; Onkin hupaisaa miten moni oikeistolainen neuvoo luopumaan tästä asenteesta. Ymmärrän että oikeistolaiselle kaunista on että ahkera työntekijä imee munaa puoli-ilmaiseksi. Itse nauran koska päinvastoin. Oma palkkatasoni nousi moninkertaisesti heti kun aloin ottamaan ylempää otetta. Nykyinen työmaailma kaipaa sitä. (Toki on huomattava että ymmärrän että minuunkaltaisen lihaksi inkarnoituneen persoonallisuushäiriön on myös oltava kunnolla. Minulla on työrooli. Kompartmentalisoin sillä tavalla että jos minulle ei makseta olen lepakonkakkahullu oma itseni. Mutta sitten olen ollut uhkaavissakin työtilanteissa joissa on käyty henkilökohtaiseksi, ja pomoni on sanonut että miten voin olla niin tyyni. Oma kommenttini asiaan on lakonisen ilmiselvä. ”Otan asioita henkilökohtaisesti vain virka-ajan ulkopuolella”. Ja tosiasia on että tämä ei eroa mistään muusta päivästä. Tämä on sitä samaa pidättyväisyyttä ja roolienottoa jolla estän itseäni tappamasta itseäni ainakin kerran kuussa. Olin kerran viisi vuotta yhdessä ihan kivassa työpaikassa ja siellä eräs työkaveri luuli että olen joku seurakuntanuori. En viitsinyt korjata hänen väärinkäsitystään jonka hän itse oli keksinyt puheenparrestani. Joka on tietenkin kristillisen nuoren puheenparsi koska sellaiseksi minut kasvatettiin. Eli lyhyesti: Kykenen hillitsemään käytöstäni mutta ainut asia joka minua siihen maailmassa motivoi on raha.)

Minä vaan en ole mikään neiti ja vässykkä joka vaan menee nuolemaan tulevaa pomoa. Työhaastattelu on haastattelu. Ja on hyvä että Hämäläinen heittää jotain iskulauseita mahdollisuuksista. Koska jos palkkaneuvotteluissa tulee vastaan tilanne jossa palkkavaatimuksellasi lähdetään kikkailemaan voin aina sanoa että maailma on täynnä mahdollisuuksia. Se ei kuulosta kommunistiselta vaan oikeistolaiselta. Mikä on aina kaunista. Työnantaja haluaa aina maksaa mahdollisimman vähän rahaa. Joten ihmisen on varmistettava työhaastattelussa että palkkapuoli on kunnossa. Minun työkokemukseni on aukotonta ja kaikki työtodistukseni ovat ylistäviä, joten minun lienee tältä osin turhaa leikkiä ”et kykene näyttämään etuasi työpaikalle” -peliä.

Hän myös olettaa, että olen työtön. ”Osui varmaan kipeään kohtaan ja sitäkin enemmän, koska ei minun tarvitse sinulle todistella asioita, jotka ovat reaalimaailmassa toisin kuin väität. Toinen tyttäreni, joka on ollut vuosia niin vakavasti sairas, että hän olisi saanut pysyvän eläkkeen, on tullut ylioppilaaksi ja suorittanut kaksi tutkintoa. Samalla hän on ollut töissä kaikki vapaat. Kaikki normaalit töitä pelkäämättömät tietävät tämän. Vaan jollei työt kiinnosta niin se on oma häpeäsi. Voit jatkaa kirjoittelua siitä kuinka vähällä tulet toimeen.”

Itse asiassa tämä on huvittavaa, koska, jos Hämäläinen osaa lukea juttujani, hän tiedostanee että olen hyvinkin töissä. Ja tapanani ei ole tehdä mitään puolivillaisesti. Ja paitsi että olen töissä niin olen ollut tässä samassa työssäni pidemmän aikaa. Ja tullee jatkossakin olemaan. Itse asiassa se, mikä tämän jutun kirvoittaa on juuri se, että olen kokenut hirvittävää horisontaalista tulonnousua. Toki on myönnettävä että en ole erityisen hyvätuloinen. Lienen vakaata keskiluokkaa (tjsp.) Mikä on se juttu. Olen kasvanut köyhässä perheessä, vääntänyt ties mitä ns. entry level jobeja niska limassa. Ei niillä ole rikastunut. Nyt tavallaan kieriskelen yltäkylläisyydessä. Joka ei toki ehkä Hämäläiselle olisi yltäkylläisyyttä, hän kun käy työnsä puolella oikein ulkomailla banaania maistelemassa ja katsomassa miten ilotytöt ovat pulassa. (tjsp.) Mutta osa tästä on se, että oikeastaan tyydyn vähään. En pidä ollenkaan mahdottomana, että en voisi tienata enempää. Mutta nykyiesssä työssä pääsen tekemään red teamaamista mikä on jotain josta mieleni tekisi sanoa jotain sellaista että ”en tekisi mitään muuta”. Mutta tosiasiassa tiedän, että minä olen niitä kavereita että jos asumiskustannukset vedetään tappiin olen se joka pyörittää Auschwitzia leipänsä eteen. Kuten sanottua. Vaadin työpaikaltani yhtä ja vain yhtä asiaa. Ja jos sitä se ei kykene tarjoamaan niin en pidä sitä minään ”mahdollisuutena”.

Kun analysoi sitä miten vähällä olen joutunut tulemaan toimeen voi huomata, että puhun asioista jotka sijoittuvat malliin aikaan 20 vuotta sitten. Tällä hetkellä asun aika kalliilla alueella ja niin edespäin. On hyvin erikoista esittää että jos vaatii palkkaa työstä että ”ei työt kiinnosta”. Nämä lienevät kaikista terveistä aika iso eroasia. Joku voisi sanoa että orjuuden ja työn erottaa toisistaan esimerkiksi se että työstä saa palkkaa. (Tosin teknisesti orjat ovat saaneet usein myös palkkaa. Eli erot ovat vielä pienempiä kuin kukaan haluaa kertoa)

Tästä ei olisi kiinnostavaa tehdä kirjoitusta. Rehellisesti sanoen on aika selvää että Hämäläinen ja minä työllistymme aina. Kuten kommenteistakin ehkä tuli selville, minä en edes tiedä mitä karenssi on tai miten sille joutuu. Kun esimerkiksi kuvaan miten huomasin työnsaannin vaikeutuneen niin kun nuorena ilman koulutusta yksi työpaikka meni alta niin neuvottelin itselleni kolme tuntia irtisanomisilmoituksen jälkeen seuraavan työpaikan. Myöhemmin, tutkintoja ja hyvin kirjavaa ja runsasta työkokemusta myöhemmin, minulla oli tilanne jossa työn saaminen vei kaksi kuukautta jokapäiväistä työtä. Kun puhun työllistymisen vaikeudesta en sanonut että olisin työtön. Tarkkaavainen analyyttinen mies, sellainen jolla on kykyä korostaa jotain meritokratiaa, voisi ymmärtää tämän halutessaan. Epäilen että joku muu kuin minä on vähän vapaalla taipuvainen nielemään liikaa äärrimurrimuroja.

Kaltaiseni luova nero voi tietenkin olla myötämielinen. Nyt kun olen alani valinnut voin kävellä halutessani seuraavaan työpaikkaan. (Tämä on hauskaa jos tietää mitä red teamaaminen on. Ei kovin hauskaa. Mutta vähän.)

Esimerkki mahdollisuudesta?

Itse en ole valokuvaaja, mutta olen tietoinen että jotkut tekevät tämäntyylisiä työkseen. On ilmeisesti hyvin tavallista, että tämänlaisissa tapauksissa usein tarjotaan ”mahdollisuuksia”. Eli mahdollisuus kuvata ilmaiseksi vaikka häissä ja tässä saa ”mainosta ja näkyvyyttä”. Tämä tuottaa hienosti nimeä ihmisenä joka tekee töitä ilmaiseksi. Tämä on työntekijäpuolen vastaava kuin se vanha kunnon kaupan keppikerjäläiskuvasto ”hän antoi aina parhaat alennukset”.

Hyvin suurelta osin ongelmana ei tavallaan ole se, että ”mahdollisuuksia ei ole”. Vaan siinä on kaksi asiaa;
1: ”Mahdollisuudet” peittyvät. Tämä on se, minkä opin hyvin nuorena. Aina saa puhelinmyyntityötä. Syynä on se, että provisiopalkkausperustainen puhelinmyynti on sellaista että on miltei yksi ja sama tuottaako yksittäinen työntekijä mitäkin koska kaikki taloon tuleva on taloon tulevaa. Tämä valitettavasti tuottaa paljon sellaisia ihmisiä jotka tekevät työtarjoksia jotka ovat kuukausia ympäriinsä ja niihin ei tule yhtään työhakemusta. Koska terve ihminen tietää että mediaanipalkka tuolla on malliin. Osa näistä keksiikin kikkailla. Mistä päästään toiseen pääsääntöön jonka keksin lähes yhtä nopeasti. Eli ”moni työpaikka joka ei kerro olevansa puhelinmyyntiä on puhelinmyyntiä.” Nämä vievät aikaa. Tosiasia on, että kaltaisilleni on varsin paljon työpaikkoja jotka tarjoavat huomattavasti todennäköisemmin 10 euroa tunnissa. Ja jos ei löydy, niin mitä väliä. Jos palkka on 20 euroa per 5 tuntia keskimäärin, sinun tarvitsisi tehdä laittomia työtunteja saadaksesi keskivertoisen vuokran maksettua.
2: Tosiasiassa mahdollisuudet eivät ole tasan. On melko selvää että jos Hämäläinen työllistyy miljoonatuloille halutessaan, niin se johtuu siitä että hänellä on tietty tausta. Työhaastattelujen jännä asia on se, että se on tavallaan illuusio. Menneisyys kuvaa sitä mitä olemme mahdollisesti tulevaisuudessa. Ja tässä Hämäläisen aina ja alati täysin kaunis persoona ja minun oma täysin feikki työrooliminäni voivat pärjätä. Mutta valitettavasti on aika turhaa kertoa tarinoita siitä miten keskituloisen perheen raitis tyttö pääsee ravintolaan harjoitteluun. Kun me puhutaan työllistymisongelmista yhteiskunnan tasolla, puhutaan siitä ihmisryhmästä joka jutussani on oleellisessa osassa. Eli ne joita täytyy varoittaa siitä että tietyn palkkatason alla iso osa työpaikoista on työntekijöitään piinaavia griftejä. Jossa  täytyy muistaa että pitää pitää puolensa jotta saa kasaan malliin tonnin kuussa. Näitä paikkoja hankkivat ”tosimaailman Al Bundyt”. Sanotaan näin että he eivät ole tietoturvahefejä tai puoli kirjastoa jo lapsuudessaan ahmineita luovia joskin luonteeltaan erityisen hankalia neroja.

Ja iso ongelma on trendit. On tavallaan surkeaa vedota siihen että on joskus hakenut töitä pahoissa oloissa. En ole kiistämässä että Hämäläinen ei olisi aloittanut pohjalta. (Ehkä on. Ehkä ei. Minulla ei ole käsitystä, pääasiassa siksi että minua ei kiinnosta. Jokainen meistä jättää jälkeensä datavirtaa ja olen juuri se kaveri joka kaivaa siitä esiin suunnilleen sen mikä on tarpeen. Ihmiset ovat erittäin huolimattomia kylväessään henkilökohtaisia tietojaan aivan täysin julkisiin tietokantoihin ja roskiksiin.)

Sillä tilanne on tavallaan sama kuin itselläni. Ne entry level jobit on hankittu joskus aikoja sitten. (Hämäläinen ja minä emme ainakaan nuorene. Sanotaan näin. On varmaan hauskaa monista nähdä miten kaksi eltaantunutta keski-ikäistä kaljakkoa puskee päitä yhteen egokiistassa kuin olisivat jotain parikymppisiä alfauroita. Olkaa hyvä.) Se, mitä maailmassa tapahtuu on muutos. Ja muutos ei ole jotain joka kumoutuu tai demonstroituu jollain yksittäistapauksella. Ns. gig economy on muuttanut työsuhteiden pituudet ja saantimahdollisuudet. Nykyään on hyvä tiedostaa että MacDonalds, joka siis ennen oli aihe jonkun McJob. Aika pieni prosenttimäärä pääsee niihin sisään. (Itse pääsen sisään minne haluan. Tosin on hyvin kyseenalaista pääsisinkö McDonaldsiin. Ravintola-ala ei ole ollut kovin tärkeä itselleni. Toki olen tehnyt yhden kesän töitä jäätelökioskissa. En pitänyt siitä hommasta, joten en ottanut toista vuotta.)

Ongelmani ei ole että minä en saisi töitä vaan se että parikymppinen minäni ei saisi. Katsos kun osa meistä on niin avomielisiä ja jaloja että meidän maailmamme ei pyöri pelkästään sitä kautta mitä itse ja omat lapset voivat saada aikaan maailmassa. Itse näen että kun katsotaan työllistämistä on tavallaan yksi ja sama puhua ihmisistä jotka kiertävät. Eli kun puhutaan työpaikkojen luomisesta ei ole kiinnostavaa että jossain on paikkoja jonne joku hakee kun Hämäläinen päättää nostaa palkkatasoaan. Jos tarjolla on töitä joihin haetaan ihmisiä jotka työllistyvät muutenkin, olemme niinsanotusti korkeintaan luomassa kilpailua näiden työpaikkojen kesken.

En tiedä miksi minun täytyy avata perusasioita, mutta gig economyn lisäksi puhutaan paljon kohtaanto-ongelmasta. Joka karkeimmillaan on sitä että Hämäläinen saa aina töitä milloin haluaa. Minä kävelen mihin tahansa paikkaan haluan. Mutta työllistymistilastot ovat täynnä erilaisia ”Pulmusten” Al Bundyja. Työllisyysluvut kasvavat jos he työllistyvät. Ja mielestäni on tärkeää että samalla pitää varmistaa että heitä ei kuseteta. Koska no. He eivät ole kovin motivoituneita hankkimaan mitään tutkintoa (tai kuten minä, useampaa tutkintoa).

Haasteena on että teknologia syö juuri entry level jobeja kaikista pahiten. Kun menen lähikauppaan, siellä ei ole puotipuksuja. Itsekin olen ollut puotipuksuna. Itse asiassa edellinen työni ennen nykyistä red teamaus kewlcoolnessia oli se että olin puotipuksuna eläinkaupassa. Asiakkaiden mielestä olin palvelualtis ja adorable. Joku edelleen pääsee kauppaan töihin. Mutta heitä on vähemmän. Teini-ikäinen minäni ei olisi päässyt nykyoloissa. Silloin kun olin teini, pääsi. Kun otti paperinsa kainaloon ja meni kysymään. (Mitään avoimien työpaikkojen ilmoituksia odotellut. Olen joskus jopa saanut töitä sillä että sitten kun paikka on auennut malliin vuoden päästä käynnistä niin ovat soitelleet nuoren miehen perään. Nykyään ei ole tälläistä enää. Et enää vain kävele paikkoihin. Paitsi minä siis.)

Lisäksi koska itse olen ollut ns. paskaduunia grindaava rotta, tiedän että usein näissä töissä on tavallaan yksi ja sama puhua taidosta. (Koulutettu apinakin osaisi tehdä monia näistä töistä. Taito on se, että toistat sitä samaa ja se sama ei ole mitenkään vaikeaa. Näissä hommissa ei tavallaan voi kehittyä.) Oikeistolainen tietysti mielellään puhuu taitojen korostamisesta. Mutta let’s not lie to others. On nimittäin aika varmaa että siinä vaiheessa kun nämä kaverit keksivät että ”aina saa puhelinmyyntiä, itse asiassa se on ainutta mitä tarjotaan, ja monet paikat jotka mukamas eivät ole puhelinmyyntiä, ovat; Ja en ole myyjäluonteinen.” Siinä on kaveri joka on äärimmäisen motivoitunut kikkailemaan kelan kanssa ja polttamaan pilveä. (Koska mitä muuta sitä tekisi?)

Näen että kun tälläinen Al Bundy menee töihin, niin se ei opeta hänelle sitä mitä matalapalkkatyöt itselleni opettivat. Eli sen, että jos ei ole varovainen niin työnantaja kusettaa palkassa, rikkoo lakia etkä voi valittaa siitä ilman potkuja jne. Ja kaiken taistelun jälkeen et saa edes vuokrarahoja kasaan kuin puurtamalla – tai vielä pahempaa tuurilla. (Puhelinmyyntiä muuten usein markkinoidaan parhailla kuukausiliksoilla. Itse vaatisin lakia että näissä olisi haastattelussa esitettävä esimerkkinä aina mediaanipalkka. Ei keskiarvopalkka. Mediaani. Se sisältää kaiken oleellisen tiedon. Trust me. Olen hullu nero.)

Moni oikeistolainen aina kertoo nostaneensa itsensä kengännauhoistaan. (Vaikka oikeasti vaikuttaa että tulotasot korreloivat sukujen kanssa niin vahvasti että Ivan Puopolon twitter täyttyy näistä puheista.) En tiedä mikä onkaan se empatiataso joka näillä itsensä katuojasta yritysjohtoon nostaneilla on takanaan. Sillä he ilmeisesti kykenevät unohtamaan rottana grindaamisen aikansa ja hukkaamaan kaiken sympatian. Ihmisiä kohtaan joita he omien tarinoidensa mukaan ovat olleet heitä itsejään (tjsp.) Itse taas, kun olen nostanut itseäni muuallakin kuin nettiblogien egoboostauskappaleissa – joskin luonnollisesti myös niissä – en oikein tahdo unohtaa sitä että muistan millaista on olla tuo. Osa on epäillyt että olisin rajatilasosiopaatti (tjsp.) joten mitä nämä oikeistotyypit sitten ovat? En tiedä.

Itse näen että relevantit kohteet työttömyyslukujen ja kelahuijaamisten karsimiseen ovat prosessit joiden kohteet ovat erilaisia ”matalapalkkaluusereita”. (Jollainen olen ollut niin monta vuotta että en edes näiden nykytyöni vuosien jälkeen edes ymmärrä miten elellä tässä ruhtinaallisuudessa jota keskituloisuudeksi kutsutaan.) Ja ideana ei ole vain se, että heidät saadaan töihin. Vaan että heille myös annettaisiin syy tulla töihin.

Esimerkiksi minulla on nyt elämässäni työ jolla tienaan paljon enemmän kuin tarvitsen ja joka on vähiten itsessäni itsemurhaa lietsova asia. Herääminen ja peiliin katsominen ovat minulle joka päivä hirveämpiä asioita kuin töihin lähtö. On tavallaan surullista haukkua työkulttuuria tästä asemasta. Teen sen siksi että tiedän että tämä on ihanuus joka ei ole ilmiselvää. Ja että sen saamiseen tarvitaan myös rippunen tuuria, ei vain taitoja. (Minulla ei muuten ole mitään taustaa työlleni. Pärjään koska olen luova nero joka opettelee hämäriä asioita.)

Silti minua harmittaa että minua yritetään latistaa vihjaamalla palkasta valittamisen ja työhaastatteluissa aseman ottamisen työttömän luuserin kitinänä. (Minä en btw. kitise vaan esitän ukaaseja. Jos joku työnantaja pettyy kun en ”tartu mahdollisuuteen” niin sehän ei minua juuri kiinnosta. En katsos ole heillä töissä. Se on se pieni ja oleellinen ero.) Eikä pelkästään siksi että olen egomaaninen pseudonarsisti jolla on erinäinen kokoelma diagnosoimattomia mutta sitäkin törkeämpiä persoonallisuushäiriöitä. Vaan siksi, että tuollaisisssa tallaamisissa on mukana sellainen asia kuin asenne. Ja tämä asenne sanotaanko… ei ratkaise tätä ongelmaa jota tässä nyt ratkaistaan. Lisäksi se voi pahentaa nykyaikana työtilanteita koska erilaississa kohuissa helposti isketään laittomankin helposti sinne missä tuntuu. Eli lompakkoon ja työpaikkaan.

Uskoisin että työttömiä kannustetaan enemmän hunajalla kuin pilkalla. Mutta minä en toisaalta olekaan Hämäläisen tasoinen erehtymätön tietoturvahefe joka on nähnyt ulkomailla prostituutin.

+3

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu