Verorahojen haaskuuta ja vähän hapenkin (katso jääkaappimagneetti!)

Kaikenkattavasti älyllisenä ja muutenkin luovana nerona olen ylen kiinnostunut tiedekeskustelusta. Ja tiedekeskustelulla tarkoitan tietenkin Suomi24:n keskustelupalstoja ja Ylilautaa. En siis elä Ilkka Niiniluodon kirjassa ” Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus” kerrottu tiedekeskustelu jossa korostuu että tiede on kriittistä ja autonomista. Jossa autonomia tarkoittaa sitä, että tieteellä ei ole sitä ylempää auktoriteettia. Eikä kukaan ulkopuolinen, edes minä, saa tulla tuomitsemaan eläviä ja kuolleiden tutkijoiden vertaisarvioituja tutkimuksia roskaksi viisaudella jonka olen oppinut parhaalta lähteeltä. Itseltäni. Toisin sanoen kun puhun tiedekeskustelusta tarkoitan suunnilleen samaa kontekstia mitä Tapio Puolimatka tarkoitti kirjassaan ”Tiedekeskustelun avoimuuskoe”. Jossa saa hieman sellaisen kuvan että kun puhutaan tieteen avoimuudesta, kyseessä ei ole Niiniluotolainen ajatus siitä että tutkijat julkaisevat ja tutkimukset ovat toisten saatavilla. Vaan teemana on hyväksyntä. Ja konteksti pitää sisällään akatemian lisäksi laajemmat julkiset keskustelut ja jopa netin ja tätä kautta myös kaltaiseni ateistiöykkärit. (Lähde noin dramaattiselle itsearvioinnille: Oma uneni. En tiedä, miten se merkitään lähdeluetteloon asianmukaisesti.)

Tälle asenteelle on viime aikoina annettu paljon tilaa. Esimerkiksi herra Merano on keskeisessä vertaisarvioidussa X -palvelussa luonut arvokkaan listan jossa kerrotaan mistä kaikesta tieteessä voi leikata. Mukana on esimerkiksi paljon kohua saanut tutkimusprojekti ulosteen tasa-arvosta. En ole saanut vielä käsiini julkaisun sisältöä. Paitsi konkreettisesti. Tekstimuotoinen valmistunee sitten kun se löydetään. Itse toki näen että on aina hyvä tutkia mitä kaikkea suuhunsa työntää joten meillä on hieman teknisiä erimielisyyksiä siitä onko tuo tutkimus niin turha. Itselleni aihe ja toteutustapa tieteessä ovat vähän kuin vitsit George Carlinilla. ”You can joke about anything. It all depends on how you construct the joke.” Eli kakasta ja tasa-arvosta voi tehdä tutkimusta joka on tehty hyvällä metodilla ja josta saadaan tuloksia. Tai sitten tulos on että ”kaikilla on pylly ja niistä tulee kakkaa”. Systeemi on sitä kautta niinkin että monien arviointi on helpompaa. Useille riittää että onko tutkimuksessa humanistinen aihe tai jotain ”intersektionaalisuuden” tyylisiä triggeröiviä taikasanoja vai teknologiaa. Itse olen joutunut miettimään sitä miten suhtautua teknologisiin innovaatioihin jotka tuovat paljon verorahaa ja tukevat yritystoimintaa. Eli olen tullut Isäni oikealta puolelta tuomitsemaan niin syntimittareita kuin korvavaloja. (En osaa ajaa autoa, joten minut kyyditään. Nykyhallituksen hyvän hallitussuunnitelman toteutuessa ja edetessä kenties joka kyyditetään.)

Tässä sananvapauden hengessä moni on kuitenkin nähnyt että tieteen avoimuus tarkoittaa sitä että veronmaksaja on ikään kuin asiakas, joka on aina oikeassa. (Varsinkin jos on äärioikealta.) Tällöin vaikuttaa että tieteen rahoittamisesta saadaan hypähtää myös metodianalyysin puolelle jossa arvioidaan onko tutkimus lainkaan tiedettä ja nollatutkimusta. Näin on käynyt myös mainitsemani Anna Rajalan ulostetutkimuksen kohdalla.  Itselläni on ollut tiettyjä vaikeuksia lukea kyseistä julkaisua, osittain siksi että näköni on viime vuosina heikentynyt erittäin voimakkaasti. Osittain siksi, että autoni ei kulje 88 mailia tunnissa (mikä on koirapilli Vilhelm Junnilan suuntaan) enkä ole vielä saanut luettua ”Shit made publicia” joka näillä näkymin valmistuu vasta vuonna 2025. Olen toki varsin kyvykäs ja kaikinpuolin kelpo mies, mutta rajoitteeni näin keski-ikäisenä hidastavat kykyjäni niin että en aivan noin pitkälle profetoi. Toki kun kanssani erimielisten puolella on mm. profeetta Jouko Piho, olen altavastaaja-asemassa.

Tässä hengessä olen kuitenkin hieman ihmetellyt Lauri Törhösen väitöskirjaa ”Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt”. Väitöskirjan aihe on tiukan humanistinen, jopa taiteellinen. Ehkä jopa taideteos. Siksi olen hieman hämmästynyt siitä, miten moni jonka mielestä humanistisesta tieteestä voidaan leikata kaikki mahdollinen ja antaa hyödylliseen on puolustanut Törhöstä. Jollekulle paranoidille ja kyyniselle ihmiselle saattaisi tulla jopa mieleen ajatus että ihmisryhmälle jolle pienikin epäilys maahanmuuttajan tekemästä seksuaalirikoksesta johtaa keskusteluun, jossa räväkkään sananvapaasti mainitaan ”tekovälineiden ottamisesta valtiolle” ja postimerkin leimaamisesta vihreiden nuorten suosimiin paikkoihin ja postittamiseen sinne mistä on tullutkin (joka on kai siinä vieressä) näkevät että jos epäily kohdistuu etnisesti kotoisempaan tahoon, kyseessä on oltava se että metoo on mennyt liian pitkälle. (Tämä ei ole syytös kaksoisstandardista, koska ilmiö näyttää kaihisiin silmiini sen verran johdonmukaiselta.)

Toki tässä oman tutkimusalan osaajat osaavat varmasti arvioida väitöskirjan asiallisuutta. Mutta olin silti hieman huolissani kun Tiina Raevaara kritisoi sen metodiikkaa (tai sen puutetta. Se on vähän outoa, kuin haukkuisi poissaolevaa selän takana. Mutta itse olen tottunut tähän sillä dissailen usein Jumalaa. Jota ei ole olemassa. Ja joka on kuulemma silti myös kuollut. Ja ei vastaa, kuin se sukulainen joka loukkaantui kun julkistin hänestä loukkaavan tosielämäänsä koskevan arkaluonteisen vitsin ilman lupaa nimen kanssa.) Mutta sitten kuulin että se pitäisi lukea kokonaan läpi. Että tieteellisyys nousee kokonaisuudesta jossa järki ei ehkä redusoidu yksityiskohtiin ja tieteellisyys nousisi väitöskirjan holistisesta kokonaisuudesta kuin tietoisuus emergentin materialistin teorioissa epätietoisista neuroneista. Siinä mielessä vakuutuinkin. Olin melko varma että väitöskirja on hyvää tiedettä viimeistään siinä vaiheessa kun huomasin että sen lähteiksi on merkitty jääkaappimagneetti.

Olin jälleen ensiasenteiltani tarpeettoman epäluuloinen ja kyyninen. Törhösen väitöskirjassa kun on kokonainen ”Rashomon” -elokuvaa koskeva sitaatti joka on sisällöltään häiritsevän täsmällisesti sama kuin mitä kerroin yhden kerran muutaman kaljan jälkeen eräälle useamman danin kendomiehelle.

”222. Todellisuus
Akira Kurosawan elokuvassa ”Rashomon” puunhakkaaja murhataan ja oikeudessa
murhasta kuullaan neljä kertomusta. Yhden totuuden kertoo murhattu. Elokuva kertoo,
että elokuvassa voi tapahtua mitä vain, mutta kertoo se myös elokuvan totuuden sitä, mitä
totuus on. Jos kysyy juristilta ja pastorilta, saa kaksi eri vastausta.”

Tämänlainen osuvuus juuri minun sanomisten kanssa tekevät väitöskirjasta erittäin viisaan ja uskottavan. Suuret mielet ajattelevat samalla tavalla. Mietinkin siksi että voisinkohan saavuttaa suuren akateemisen menestyksen ottamalla enemmän oppia historioitsija Teemu Keskisarjalta. Hän kehotti  opiskelijoita juomaan enemmän alkoholia.  Joka kuulostaa riskialttiilta kun oikeistohallitus tunnetusti leikkaa opintotukia ja velalla juominen on aina hieman riskaabelia. Mutta toisaalta kovasti irtokynsi-partavesilausumien esiintymistyylinsä perusteella on elänyt kuin opettaa. Hänellä ei irtokynsiin ja partaveteen ole rahaa varmasti mennyt. Paitsi jos partavesi on käytetty ns. oraalisesti, mikä ei ole todennköistä mutta minun rajallisten tietojeni mukaan ei täysin poissuljettua.

Tosin minun tuurilla jos alkaisin (tuuri)juomaan niin se omenasiideri päivässä takaisi lähinnä sen että pysyisi tohtorinhattu loitolla.