Historia: Panssarilaivat – paha erehdys

Panssarilaivat – paha erehdys

Panssarilaivojen perinneyhdistys Turussa vaalii kiitettävän
aktiivisesti seuran omaksumia tavoitteita. Komentaja Eero Auvisen johdolla se
on suitsuttanut kunnioitusta niin panssarilaivojen turkulaisille rakentajille
kuin aluksilla palvelleille merimiehillekin.

 

Ehkä perinneyhdistyksen tulee niin tehdäkin ja sivuuttaa puolustuspoliittinen
keskustelu. Sitä kannattaisi kuitenkin harrastaa pelkästään opetustarkoituksessa.
Vuoden 1927 laivastolaki ja sitä seurannut sota-alusten rakennusohjelma on näet
toistaiseksi suurin virheinvestointi, mitä puolustushallinnossa on rauhan
aikana tehty. NH90-helikopterikaupat tai ilmatyynyalus Tuuli kalpenevat
kustannuksiltaan laivasto-ohjelman rahantuhlauksen rinnalla.

 

Laivastolain käsittely alkoi kesällä 1918, kun Paasikiven
senaatti antoi eduskunnan tehtäväksi ratkaista kysymys sota-alusten
uusimisesta. Täysin valmistelemattomasta lakiesityksestä kehkeytyi eduskunnassa
pitkäaikainen riita. Sitä pompoteltiin Heimolassa peräti yhdeksän vuotta. Väinö
Tannerin vähemmistöhallitus jäädytti käsittelyn 1926 – 27 valtiopäivillä, mutta
Juho Sunilan hallitus ajoi lain läpi.

 

Laivasto-ohjelma nieli 1930-luvulla lähes puolet kaikista
varustelumäärärahoista. Valtioneuvosto asetti 1924 Eirik Hornborgin johtaman
komitean tekemään selvitystä kokonaismaanpuolustuksesta. Viimeistään silloin
olisi pitänyt lopettaa riitely laivastolaista eduskunnassa, mutta sotilaallisia
kysymyksiä ymmärtämätön presidentti Ståhlberg ei sitä tehnyt.

 

Hornborgin komitean 1000-sivuinen mietintö valmistui
vuoden 1926 alussa. Se on paras esitys Suomen sotilaspoliittisesta asemasta,
mitä koskaan on tehty. Puolustusrevisioni totesi, että mittavat maihinnousut
Etelä-Suomen rannikolle olisivat mahdottomia. Puolueettomuuden loukkaukset
mereltä voitaisiin torjua rannikkotykistöllä ja merimiinoilla sekä kevyillä
tykki- ja torpedoveneillä. Panssarilaivojen tapaisia taistelualuksia emme
tarvitsisi edes Ahvenanmaan puolustamiseen, sillä suurin uhka piili itärajan
takana.

 

Presidentti Relander ja pääministeri Kallio eivät
uskaltaneet julkistaa Hornborgin komiteamietintöä. Sitä ei näytetty edes
kansanedustajille, jotka elivät siinä uskossa, että maanpuolustuksemme
painopiste oli merellä.

 

Tein kaksi lehtihaastattelua kenraali Väinö Valvesta. Kun
kysyin, miksi aikoinaan päädyttiin panssarilaivojen tilaamiseen, tokaisi hän,
että asiantuntemuksen puutteesta. Valve ei ollut kuullutkaan Hornborgin komitean
esittämästä sotilaspoliittisesta tilanneselvityksestä eikä sen suosituksista
laivaston kokoonpanoksi. Sen sijaan hän muisti brittiläisen meriupseerin, joka
heti vapaussodan jälkeen neuvoi Suomea rakentamaan pienen ja ketterän
laivaston. Se kykenisi toimimaan rikkonaisilla vesillämme sekä iskemään
tykeillään ja torpedoillaan maihin pyrkivään viholliseen.

 

Häntä ei kuitenkaan uskottu, sanoi Valve ja jatkoi, että
me olimme silloin saaneet oman merisota-asiantuntijan. Tämä oli Eero Rahola,
joka oli suorittanut yleisesikuntaupseerin tutkinnon Italian merisotakorkeakoulussa.
Raholalta kysyttiin, minkälaisia sota-aluksia tarvitaan eurooppalaisen
suursodan aikana suojaamaan Suomen puolueettomuus. Rahola tiesi ratkaisun.

 

Hän kaivoi esille italialaiset luentomonisteet ja
ilmoitti, että merivalta Suomi tarvitsee sukellusveneitä ja
rannikkotaisteluihin kykeneviä panssarilaivoja. Niiden piirustukset kopioitiin
Italian vastaavista panssarialuksista.

 

Toisin kuin Eero Auvinen antaa yliökirjoituksessaan (TS
10.3.) ymmärtää panssarilaivat eivät millään tavoin suojanneet Tukholmasta
Turkuun tulevaa kauppamerenkulkua. Miten ne olisivat sen tehneet, kun itse
tarvitsivat jäänsärkijän apua siirtyäkseen Ahvenanmaan vesiltä Turkuun
tammikuussa 1940. Laivojen oma ilmatorjuntatykistö oli tarkoitettu lähinnä
itsepuolustukseen. Kaupungin ilmatorjunnassa niiden merkitys oli symbolinen.

 

Ilmarinen ja Väinämöinen maksoivat niin paljon, että
yhden laivan hinnalla olisi ostettu jokaiselle yhdeksälle divisioonalle raskas
kenttätykistöpatteristo. Toisen hinnalla olisi saatu kullekin divisioonalle
ilmatorjuntapatteristo kaikkine ampumatarvikkeineen. Niiden puuttuminen
korvattiin ihmishengillä talvisotaa käyvässä kenttäarmeijassa.

 

Panssarilaivojen merkitys talvisotaa käyvälle
tasavallalle oli yhtä tyhjän kanssa. Viipurinlahden maihinnousun uhkaavimmassa
vaiheessa päämajamestari Airo vaati panssarilaivojen siirtämistä itäiselle
Suomenlahdelle ja osallistumaan torjuntataisteluihin maavoimien tukena.
Laivaston komentaja torjui ehdotuksen, koska tehtävä olisi ollut liian vaarallinen.

 

Taistelualuksiksi suunniteltuja panssarilaivoja ei
käytetty hyväksi myöskään jatkosodassa. Ilmarisen tuhouduttua tyhjänpäiväisessä
harhautusoperaatiossa laivaston komentaja kielsi Väinämöisen käytön mihinkään
taistelutehtävään. Hangon mottia se sentään tulitti kymmentuumaisilla
tykeillään 150 laukauksen verran. Sen jälkeen sotalaiva vedettiin saariston
suojaan.

 

Vaikka panssarilaivojen rakentaminen oli virhe, ei se
tietenkään estä muistelemasta hanketta tapahtuneena tosiasiana. Se pitäisi nähdä
opettavaisena tarinana päättäjien erehtyväisyydestä.

 

Tuomo Hirvonen

Meripuolustukseen orientoitunut maavoimaupseeri (evp)

TuomoHirvonen1

Ye-everstiluutnantti (evp), tietokirjailija, free lance-lehtimies. Julkaisi keväällä kirjan Lännen Etuvartio, jossa tarkastellaan kriittisesti mm. suunniteltuja massiivisia hävittäjähankintoja. Facebook sivulta löytyy otteita kirjasta (linkki alla olevassa logossa).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu