Arvio jalkaväen vuosikirjasta
Parivartio-lehden elokuun numerossa on tämä kirjoitukseni
Kaikkien aikojen vuosikirja
Ukrainan sota sekoitti Jalkaväen säätiön tuoreimman vuosikirjan toimitusaikataulun niin, että julkaisu n:o 33 valmistui 12 kuukautta suunniteltua myöhemmin eli kuluvan vuoden keväällä. Vuosikirjojen kestolukijana totean, että onneksi kävi näin. Toimituksen saama lisäaika on näet mahdollistanut kokemusten hyödyntämisen Venäjän aloittamasta hyökkäyksestä. Tuloksena onkin ajankohtaisin vuosikirja, jonka Jalkaväen säätiö on koskaan julkaissut.
Kirja löytyy netistä näköispainoksena tarjoten siten vaivattoman ja halvan tavan tutustua siihen ruudulta. Kuten olettaa sopii, useat kirjoittajat viittaavat artikkeleissaan Ukrainan sotaan ja sieltä saatuihin tuoreisiin kokemuksiin. Majuri Petri Pesosen kirjoittamassa ensimmäisessä luvussa käsitellään nimenomaan tästä sodasta saatuja oppeja jalkaväen suorituskyvyn ja koulutuksen näkökulmasta. Havainnoista merkittävimmäksi nousee panssarien käyttö.
Tutkimusjohtajana maataistelukeskuksessa palveleva Pesonen lähestyy aihetta ehkä turhankin tiedemiesmäisesti. Hän näet varoittaa lukijaa tekemästä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä Ukrainan rintamalta, sillä ”taistelujen etenemisen sekä osapuolten kokemien onnistumisten ja vaikeuksien takana on mittava määrä muuttujia, jotka todennäköisesti eivät toistu samanlaisina”.
Eivät toistukaan. Mutta on myös muistettava, että maastollisista eroavuuksista huolimatta nyt käytävä Venäjän ja Ukrainan välinen yhteenotto on symmetrisenä sotana sekä maantieteellisesti että ajallisesti meitä lähin aseellinen konflikti kahdeksaankymmeneen vuoteen. Siitä on osattava ottaa oppia Suomen maavoimia kehitettäessä.
Monessa vuosikirjan luvussa annetaan ymmärtää, että Suomen puolustusvoimissa tarvittaisiin panssarikalustoa nykyistä enemmän. Se on ensimmäinen edellytys menestykselle, todetaan. Tällä hetkellä on käynnissä Leopard 2 -kaluston ballistiikan modifiointi. Se liittyy tulivoiman kasvattamiseen uusilla sirpaleammuksilla. Lähitulevaisuudessa joudutaan ratkaisemaan vaihtoehdot Leopard 2 -vaunujen päivittämiseksi tavoitteena pitää ne käyttökelpoisina 2050-luvulle saakka.
Varttuneemmat lukijat muistelevat kenties surulla taannoista päätöstä panna satoja panssarivaunuja muka vanhentuneina sulatusuuniin, kun niiden modernisointiin ei silloin ollut varaa. Laman kourissa kipristelevä tasavalta pani puolustusmäärärahat kolmeen hävittäjälaivueeseen vastoin iskukykytutkimuksen alkuperäisiä suosituksia. Tuoreessa Jalkaväen vuosikirjassa kysytäänkin Ukrainan kokemuksiin viitaten, löytyisikö maailmasta enää ainuttakaan kenttäkomentajaa, joka hyökkäisi vihollisen asemiin mieluummin ilman panssareita kuin vanhanmallisen, mutta modernisoidun vaunukaluston kanssa.
Vuosikirjan tekstit osoittavat, että tekijät ovat seuranneet tarkasti videotallenteita taistelutapahtumista Itä-Ukrainassa ja kummastelleet jalkaväkitaistelijoiden puuttumista panssarivaunujen rinnalta. Kirjoittajat korostavat, että panssarivaunujen suojaaminen edellyttää hyvää aselajien välistä yhteistoimintaa erityisesti suojaavan jalkaväen, tykistön, ilmatorjunnan ja pioneerien kanssa.
Lukijoille luvataan, että nämä vaatimukset eivät tule Suomen puolustusvoimissa jäämään tyhjiksi sanoiksi vuosikirjan sivuille eikä juhlapuheisiin. Ne otetaan koulutuksen aiheiksi ja osaaminen harjoitellaan yksittäisestä jääkäristä taisteluosaston tasalle asti.
Maavoimat ja jalkaväki ovat mielestäni maanpuolustuksen ”kivijalka”.
Siten maavoimiin pitää investoida sekä kalustoon, että koulutukseen. Erilaisia sotaharjoituksia pitää olla runsaasti, niiden pitää olla pidempikestoisia ja laajempia. Pitää päästä harjoittelemaan kokonaisen sodanajan prikaatin voimin viivytystä, puolustusta ja hyökkäystä. Jo kokonaisen prikaatin suojattu keskittäminen toiminta-alueelleen vaatii suunnittelua ja harjoittelua.
MUTTA!
Pelkillä maavoimilla oltaisiin todella kusessa. Tarvitaan myös tehokkaat ilmavoimat tukemaan maavoimien taistelua ja varsinkin suojaamaan liikekannallepanoa. Ei siitä maavoimien taistelusta mitään tule, jos vihollinen tuhoaa liikekannallepanovarastot, joukkojen perustamispaikat ja estää keskitykset.
Prikaatin hyökkäyksestä ei tule muuta kuin sanomista, ellei ilmavoimat ole ensin hoitanut oman osuutensa valmisteluista ja sitten suojaa sekä tue prikaatin hyökkäystä.
Ilmoita asiaton viesti
Yhdysvaltojn armeija taisteludoktriini perustuu nimenomaisesti tähän taktiikkaan. Ensin mattopommitetaan korkealta IT-tulen yläpuolelta, sen jälkeen hävittäjät tarkkuuspommittavat, jonka jälkeen rynnäkkökoneet hoitelevat kaiken, mikä enää liikkuu.
USA:n armeijan jalkaväki on tavallinen kuolevainen ilman ilmavoimien massiivista tukea. Sen huolto ei toimi ilman ilmatukea, mikä tarkoittaa hyökkäyksen nopeaa tyrehtymistä Ukrainan kaltaisissa olosuhteissa, joissa ilmavoimat voivat toimia vain rajoitetusti.
Ilmoita asiaton viesti
”Kirjoittajat korostavat, että panssarivaunujen suojaaminen edellyttää hyvää aselajien välistä yhteistoimintaa erityisesti suojaavan jalkaväen, tykistön, ilmatorjunnan ja pioneerien kanssa.”
Mikä on hävittäjillä saavutettavan ajallisen ja paikallisen ilmaherruuden sekä ilmasta maahan -asejärjestelmien merkitys, vai vaikeneeko vuosikirja tosiaan sen olemattomiin? Eikö ilmatulenjohtajien roolista sanota mitään?
Eikös juuri iskukykytutkimuksen alkuperäisinä suosituksina nimen omaan ollut Hornetien ilmasta maahan -kykyjen saaminen täysimääräisesti kauaskantoisen iskukyvyn käyttöön, mitä HX-hanke sittemmin jatkoi seuraajan tärkeänä valintakriteerinä, ja mikä toteutuu erinomaisesti F-35:n tullessa operatiiviseen käyttöön?
Miksi Ukraina rankkojen kokemustensa pohjalta niin kovin kaipaa juuri sitä hävittäjien iskuvoimaa, ja odottaa kuin kuuta nousevaa tulevan F-16 -voimansa saamista mukaan taisteluun?
Ilmoita asiaton viesti
Ukraina kaipaa kulloinkin sitä, mikä siltä puuttuu.
Länsimaat eivät lähetä mielellään hävittäjiä Ukrainaan, koska jokainen taistelussa alasammuttu F-16 on ensinnäkin mittava arvovaltatappio ja samalla melkoinen kustannuserä verrattuna mihin tahansa muuhun asejärjestelmään pl. esim. tuhoutunut Patriot-patteri.
F-16 ei tarjoa sellaista lisäarvoa, mitä Ukraina taistelussaan tarvitsee, koska F-16:n tosiasiallisin vaara ovat Venäjän kehittyneet ilmatorjuntajärjestelmät, jotka ulottuvat jopa 400km etäisyydelle (S-400, S-500).
Venäjä siis kykenee kontrolloimaan täydellisesti eturintaman ilmatilaa, jolloin F-16 hävittäjille ei jää juurikaan liikkumatilaa ilman koneen menettämisen riskiä. Samasta syystä Venäjän pörriäiset ovat harvinaisia Ukrainan ilmatilassa. Venäjän ilmavoimien aktivoitumisen etulinjassa on mahdollistanut nimenomaisesti torjuntaohjusten puute, koska niitä on keskitettävä asutuskeskuksien ja erityisesti sotilaallisten ja strategisesti tärkeiden kohteiden suojelemiseen.
Ilmoita asiaton viesti
Jokainen menetetty työnsä osaava taistelulentäjä on vähintään yhtä raskas tappio kuin koneen menetys.
Eivätkös S-400 ja S-500 -järjestelmien tuliasemat ole yhtä haavoittuvia pitkän kantaman risteilyohjuksille kuin mitkä tahansa, ja niiden tutkat puolestaan tutkaan hakeutuville ohjuksille?
Jotain omasuojaakin on sentään F-16:een kehitetty ja lisätty vuosien saatossa, eikä sitä ole vielä koskaan testattu käytännössä Venäjän ohjuksia vastaan. Elektronista häirintääkin lienee vuosien saatossa tehostettu myös Lännessä. Ihmeaseeksi en sentään usko S-400 ja S-500 -järjestelmiä.
Jos yksi puolustushaara lähes puuttuu ja sen harvat jäljellä olevat taistelukoneet ovat olennaisesti vanhempaa kuin Venäjän kalusto, Ukrainalla on hyvä syy sitä kaivata. Ei Yhdysvaltojen resurssien mukainen massiivinen ilmatuki ole se ainoa, millä on merkitystä – esimerkiksi Israelin ilmavoimat toimivat hyvin tehokkaasti pienemmässä mittakaavassa, eikä Ukrainan sentään tarvitse päästä siihen samaan hyötyäkseen 4. sukupolven monitoimihävittäjistä hyökkääjän häätämisessä.
Ilmoita asiaton viesti
”Jokainen menetetty työnsä osaava taistelulentäjä on vähintään yhtä raskas tappio kuin koneen menetys.”
Itse asiassa taitavan lentäjän menetys on korvaamatonta.
Saksalla ei ollut pulaa lentokoneista edes vuonna 1945. Tehtaat valmistivat tuolloin vielä jopa pommikoneita.
Saksalla oli hirvittävä pula lentäjistä ja suorastaan katastrofaalinen pula polttoaineista. Valtava määrä lentokoneita tuhottiin kentille lentäjä ja polttoainepulan johdosta ihan vain siksi, etteivät ne päätyisi ehjinä vihollisen käsiin.
Merkittävän moni vuosina 1936-1941 koulutetuista saksalaispiloteista selvisi sodasta hengissä monivuotisen ja erityisen vaativan koulutuksensa sekä hyvän kaluston johdosta.Sen sijaan 1944 alkaen pikakoulutetut lentäjät olivat kuin kalkkunat ampumaradalla.
Ukrainan ongelmat ovat samaa tasoa. Lentäjät uusissa koneissa eivät varmuudella hallitse koneen kaikkia ominaisuuksia taistelutehtävissä sekä se, pystytäänkö tuottamaan riittävää määrää polttoaineita pitämään hävittäjät ilmassa.
Ilmoita asiaton viesti
Päin vastoin. Itärintama oli lentäjien helvetti ja Neuvostoliiton konekannan parantuessa myös heidän lentäjistään tuli todellinen vaaratekijä saksalaispiloteille.
Eikä kannata unohtaa Aleksander Pokryskinia, joka pudotti 65 varmaa pudotusta. Joukossa taisi olla jokunen suomalaispilottikin. Eikä hän ollut ainoa venäläisässä.
Varsinaiset ässät olivat liittoutuneiden joukoissa harvinaisuuksia suhteutettuna lentäjien kokonaismäärään.
Ilmoita asiaton viesti