Kärsimyskokemusko kiitoksen aihe?

Istuin junassa nuori nainen vieressä. Kysyin, mitä hän ajattelee Hesasta, jonne oli muuttanut?  Hieno paikka, siellä ei tarvitse kenenkään hymyillä – oli yllättävä vastaus.  Ärsyttääkö sinua, kun joku on aidosti iloinen, vaikka olisi kokenut sietämättömiä kipuja, menettänyt työpaikan, omaisuutta, lähiomaisia, ystäviä?  Mitä ihmettä se Paavali opetti, kehottaessaan iloitsemaan kaikenlaisista kärsimyksistä?  Miksi ylipäätään tänne on synnytty heti kärsimään – vastasyntyneen parkaisu on hätäinen ilmaisu tästä?  Vanhempien syytäkö kaikki?  Nyt leikillinen keskustelu.  Aadam sanoi Eevalle, älä tarjoa minulle noita iänikuisia persimoneja, haluan vaihteeksi viikunoita –  ja he menettivät molemmat, joita sai poimimalla paratiisin puista.  He joutuivat keskelle vaivannäköä.  Me puhumme raivaaja-, kaskenpolttajasuvuistamme, jotka synnyttivät korpien keskellä 10-12 lasta, asuivat päreen valossa, kuuntelivat juttuja susista, hallaöistä ja kyliä polttavista rajanaapureista. Olemmeko me liian hemmoteltuja? Tajuammeko ollaa kiitollisia jopa vastoinkäymisistä, jotka opettavat iloitsemaan, asettamaaan huulet hymyy kun voitamme – minkä?  Tämän maailman!