Puhtoinen lähiöni – Helsinki

Puhtoinen lähiöni – Helsinki

Katson ulos ikkunasta

kai tää on mesta nasta

en tiedä paremmasta

ainakin kaupunginjohtajasta

tää lähentelee taivasta.

 

Eppu Normaali – Puhtoinen lähiöni 1982

Onko mikään muuttunut 40 vuodessa? Vai lähenteleekö tämä kaupunginjohdosta taivasta?

Olen pahoillani, juttu on pitkä. Mutta lukekaa vaikka kappale kerrallaan, asia on tärkeä.

 

Onko löytynyt aivan uusi asukastyyppi?

Ihmiset kautta Helsingin historian ovat mieluiten halunneet asua joko kantakaupungin kauniissa vanhoissa taloissa tai sitten vihreissä pientalolähiöissä. Rujoja betonikorttelilähiöitä on kritisoitu, kenelläkään ei ole ollut erityinen hinku asumaan niihin, vaan pikemminkin niistä pois.

Asukkaat ovat pitäneet paratiisina, jos ikkunasta näkyy naapurin betoniseinän sijasta edes yksi puu ja pieni palanen taivasta. Jos pystyy pissattamaan koiransa oman korttelin alueella oikean pensaan juureen tai bussille kävellessä näkee kevään ensimmäisten kukkasten nousevan roudan polttamasta maasta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Helsingin rakentamisen poliittiset päättäjät ovat yllättäen löytäneet aivan uuden asukastyypin. Ihmisen, joka juurikin haluaa asua betonikuutiokorttelissa tehorakennetussa kaupungissa. Eikä niin kuin vanhoissa betonilähiöissä, väljästi lähiluontoon kukkuloiden kupeisiin rakennetuissa symmetrisissä hohtavan valkoisissa taloissa.

Vaan keskelle vanhaa kaupunkia sileiksi räjäytellyille puistokallioille ja rantojen täyttömaille paljon tiiviimmin rakennetuissa moderneissa (lue lasitettu parveke) betonikuutioissa. Entisen puhtaan valkoisen tilalle on tullut tumma harmaa ja ruskea väri, jota tehostetaan kirkkaan vihreillä läiskillä ikkunoiden välissä, koska oppikirjojen mukaan joka korttelissa on hyvä olla edes vähän vihreää.

Rujot betonielementtikorttelit eivät jääneetkään 70-luvulle, vaan kohoavat uusilla asuntoalueilla entistä tylympinä ja rumempina. Viimeisetkin puut ollaan valmiina kaatamaan uuden rakentamisen alta. Uusia puistoja ovat jalkapallokentän kokoiset betonilaatoilla päällystetyt aukiot, joiden nurkissa vihreyttä edustavat vihreäksi maalatut metallipenkit.

Asukkaat haluavat yhtä, päättäjät tekevät toista. Miksi kaupungin päättäjät kerta toisensa jälkeen, johdonmukaisesti ja itsepintaisesti etenevät saamansa palautteen, asiantuntijalausuntojen ja kaupunkilaisten enemmistön tahdon vastaisesti? Ja lisäksi perustelevat ratkaisujaan valikoiduilla totuuksilla ja jopa suoranaisilla valheilla?

Virkakoneisto vie – asukkaat vikisevät

Helsingin maankäyttöpolitiikka on muuttunut ratkaisevasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Keskustat halutaan ahtaa täyteen rakennuksia jättämättä tilaa kaupungin hengittää ja kunnioittamatta jäljellä olevia vanhoja ja arvokkaita rakennuksia.

Tämä on synnyttänyt muutaman viime vuoden aikana ennennäkemätön määrän konflikteja kaupungin virkakoneiston ja asukkaiden välillä. Asukkaat haluavat suojella väljyyttä ja vihreyttä tärkeänä rentoutumisen, rauhan ja terveyden tyyssijana.

Mutta missään ei ole käyty avointa julkista keskustelua siitä, haluavatko asukkaat Helsingistä betonista miljoonakaupunkia. Ja jos haluavat, niin pitääkö viheralueet uhrata? Ja minkä/kenen näkemysten mukaan kaupunkia kehitetään?

Uudisrakentamisen tyylin sanelee pieni samanmielisten ammattikunta, kenen mielipiteitä ohjaavat uusimmat opit ja maailmanpoliittiset trendit. Maku on usein hyvin erilainen kuin rivikansalaisilla.

Virkamiehet ja poliitikot kuuntelevat heitä ja lisäävät soppaan omat ideologiset mausteensa. Asukkaiden hätähuuto väljyyden, viihtyvyyden ja lähiluonnon puolesta hukkuu puskutraktoreiden ja nostureiden jylinään. Asukkaat ovat hävinneet miltei poikkeuksetta kaikki kiistat.

Asukkaiden mielipiteillä pitäisi olla paljon enemmän merkitystä ja vastakkainasettelu voitaisiin torjua, jos vain siihen löytyisi tahtoa. Asukkaat eivät ymmärrä poliittisia kuvioita ja niiden kytkyjä, joten politiikan hämärtämän verho takana tehdyillä päätöksillä on kielteinen vaikutus kaikkiin asukkaisiin. He kokevat, että poliitikot eivät edusta asukkaita, vaan kokonaan ”jotain muuta” tahoa.

Asukkaiden epäoikeudenmukaisuuden kokemus liittyy pääosin päätösprosessin avoimuuteen, epätyydyttävätkin ratkaisut hyväksyttäisiin, jos perustelut olisivat rehellisiä ja vakuuttavia. Asukkaistaan piittaamaton politiikka jättää pitkän ja katkeran jälkimaun, joka vielä kauan vaikuttaa negatiivisesti järkeviinkin hankkeisiin.

Esimerkiksi Helsingin 2016 yleiskaavaa ajettiin läpi asiantuntijavoimin lakaisemalla vasta-argumentit maton alle ja sivuuttamalla asukkaiden mielipiteet. Vuosia käytössä olleita suunnitelmia ja perusteluita vaihdettiin uusiin ”sopivampiin” ja vanhoilla totuuksilla ei yhtäkkiä ollutkaan enää väliä. Uusia ratkaisuja myytiin teorioilla, joita ei pystytty faktisesti perustelemaan tai perustelut olivat selektiivisiä tai kyseenalaisia valikoituja totuuksia.

Helsingin kaupunkisuunnitteluun on sisäänrakennettu eri kuppikuntien intresseistä johtuen melkoinen määrää eripuraa ja ongelmia kaupungin johtamisen toiminnallista kokonaisuutta ajattelematta. Nyt sitten pyöritämme poliittista teatteria itsetehtyjen ongelmien ratkaisuyrityksissä. Vaikka todellisuudessa se taitaa pyöriä ideologian voimalla ilman edes halua ja kykyä oikeasti ratkaista niitä.

 Tehtyjen linjausten perustelut eivät ole yksiselitteisiä

Miksi Helsingissä halutaan rakentaa puistoihin ja arvokkaisiin kulttuuriympäristöihin samaan aikaan, kun virkistysalueita, luontoa ja avaruutta kaivataan lisää?

 Kaiken taustalla ovat Helsingin massiiviset kasvutavoitteet. Vuoteen 2050 mennessä Helsinkiin uskotaan muuttavan vähintään 260 000 uutta asukasta, ja heille pitää saada asuntoja. Mutta kun kasvusta huolimatta Helsingin asukkaiden suhteellinen veronmaksukyky huononee koko ajan, niin kenen intressinä on kasvattaa sellaista kaupunkia, jonka uudet asukkaat eivät tule toimeen omillaan?

Väestönkasvua perustellaan kaupunkitaloudella, kun tiivistämisen ja bulevardikaupunginosien myötä syntyvä kaupunkirakenne (uudet korttelit ja katuyhteydet) lisäävät urbaanista ympäristöstä ja keskittymiseduista hyötyvien toimialojen määrää.

Mutta toteutunut kehitys ei tue tätä perustelua. Seudun väestö on kasvanut miljoonasta puoleentoista 30 vuodessa, mutta työllisyysaste on nyt paljon alempi. Tuottavuus ja työpaikat asukasta kohden ovat vähentyneet jo 15 vuoden ajan. Mitä siis ovat ne uudet merkittävät mittakaava-, kasautumis- yms. edut, jotka muuttavat tämän kehityksen?

Toinen yleinen perustelu on kaupungin maan arvon nousu. Suomeksi sanottuna, jos kaupunki rakentaa ”Hornantuutin” alueelle ratikkaradan ja sen perusteella moninkertaistaa rakennusoikeuden, niin rakennusliikkeet maksavat tonteista paljon enemmän.

Mutta millä tavalla tämä hyödyttää tavallista asukasta ja veronmaksajaa? Historian valossa näistä uusista radanvarsilähiöistä on usein syntynyt sosiaalisesti tuetun asumisen keskittymiä, joka yleisten hyötyjen sijasta vain lisää painetta kerätä enemmän veroja nettomaksajilta.

Kolmas yleinen perustelu on ilmastonmuutoksen ehkäiseminen. Urbaanin rakentamisen hyvin kyseenalaisiin ilmastovaikutuksiin palataan tässä artikkelissa myöhemmin. Mutta aivan uskomatonta on täydellinen hiljaisuus betonirakentamisen ympäristövaikutuksista. Betoni on varsinainen ympäristöpahis ja sitä menee paljon.

Esimerkiksi Malmin lentokentän alueella rakennusten lisäksi pelkästään perustusten betonin teossa syntyy yli 350.000 tonnia hiilidioksidia, mikä on saman verran kuin ajaisi keskipäästöisellä autolla 300.000.000 (kolmesataamiljoonaa) kilometriä. Se on melkein yhtä paljon päästöjä, kuin mitä kaikki alueelle muuttavat asukkaat tuottaisivat autoilullaan muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana.

Sitten ratkaisuja perustellaan palveluiden kehittämisellä ja uudella elinvoimaisella kaupungilla. Jokainen varmaan tajuaa ihan ympärilleen katsomalla, että tiivis rakentaminen ei ole mikään automaatti, joka takaa palveluita. Vai missä on Kalasataman tai Jätkäsaaren kivijalkapöhinä?

Palvelut ovat pikkuhiljaa paenneet suurin kauppakeskittymiin, joita on viimeiset vuosikymmenet rakennettu kovalla vimmalla. Tuskin kortteleihin jääneet kahvilat, baarit ja pitseriat parantavat kovin paljoa kaupungin elinvoimaa. Tosiasia lienee, että esim. Helsingin keskustassa läheisyyden ja verkostoitumisen edut on jo hyödynnetty, eikä kasautumisen jatkuminen luo enää laadullista uutuutta kysynnän ja tuotannon tarpeisiin tai innovaatioihin.

Tehorakentamista ei voi myöskään puolustaa luonnon säästymisellä muualla. Jos olemme valmiit hyvinvoinnin kustannuksella suojelemaan ”oikeaa luontoa jossakin muualla” rakentamalla tehokkaasti, niin se on aika vahva kannanotto siihen suuntaan, että asukkailla ei ole paljoa arvoa, vaan ne voi uhrata ”oikean luonnon” suojelemiseksi.

Tiivistämisen myötä luontokokemukset siirtyvät yhä kauemmas, arkiympäristö yksipuolistuu ja luontoon pitää lähteä ratikalla, bussilla tai henkilöautoilla. Ja ajatus siitä, että betonin keskellä asuvalle ihmiselle riittää viikoittainen luontokokemus ja se saa olla korkeintaan 15 minuutin matkan päässä, on kertakaikkiaan absurdi.

Mihin tietoon tehdyt linjaukset perustuvat?

Helsingin yleiskaavan pohjana olevassa Visio 2050 -asiakirjassa sanotaan: ”Tiivis kaupunkirakenne pienentää liikkumisen tarvetta, vähentäen siten myös liikenteestä aiheutuvia ilmastopäästöjä, urbaani kaupunki on siis myös ekologinen kaupunki… kaupunkirakenteen tiivistäminen tukee ekotehokkaan kaupunkirakenteen muodostumista” jne.

Johtava ajatus yleiskaavan 2016 perusteluissa on hyvin pitkälle autoiluun linkittyvä ”mitä tiiviimpi kaupunki, sitä ekologisempi”. Nämä päätelmät juontavat juurensa muutaman mutkan ja viitteen kautta 90-luvun Newman ja Kenworthy parivaljakon tekemään tutkimukseen, jossa he tulivat johtopäätökseen, että ekologisuus kumpuaa tiiviin rakentamisen tuomasta vähemmästä autojen käytöstä, työmatkaliikenteestä jne.

Tämä tutkimus on sittemmin moneen kertaan todettu nollatutkimukseksi ja tämänhetkinen tutkijoiden totuus on se, että tiiviydellä ei ole vaikutusta liikennejärjestelmän energiankulutukseen. Mielenkiintoista, kun Helsingin Visio 2050:n päähuomion on vienyt kiinnittyminen melkein yksinomaan liikenteeseen, sen lieveilmiöihin ja polttoaineenkulutukseen.

Itse asiassa uusin alan tutkimus – esim. Aalto-yliopiston Ottelin-Heinonen-Junnila – osoittaa, että eniten ilmastopäästöjä aiheuttavat uusien, kaikkein tiiviimmin rakennettujen alueiden asukkaat. Eli juuri he, ketä kaupunki nykypolitiikkaan halailee ja haluaa lisää. Vaikka uusissa kaupunkiasunnoissa suoraan asumisesta johtuvat päästöt ovat pienentyneet noin 20% vanhoihin asuntoihin verrattuna, kaikki muut päästöt ovatkin sitten lisääntyneet suhteessa enemmän.

Uudet ekoasukkaat syövät, shoppailevat, autoilevat, matkustelevat ja ylipäänsä käyttävät erilaisia palveluja ja huvituksia niin paljon, että heidän hiilijalanjälkensä on toistakymmentä prosenttia suurempi kuin kenelläkään muilla. Suurempi kuin vanhoilla kaupunkiasukkailla ja suurempi kuin millään väljemmillä alueilla.

Keskeisimpänä haasteena onkin asukkaiden elämäntapa, eikä suoraan asumiseen liittyvä kulutus.

Asukkaat haluavat vanhaa, kaunista ja vihreää

Euroopan metropolien arvokkain osa, vanhat keskustat, on entisöity ja säilytetty huolellisesti. Uudet rakennukset on rakennettu vanhan ympärille, ei sen paikalle. Suomessa tehtiin päinvastoin, kun vanhoja keskustoja hävitettiin 1960- ja 1970-luvun käsittämättömässä purkuvimmassa. Se johti surulliseen Euroopan ennätykseen, rakennuskannastamme enää vain 3% on 1900-lukua vanhempaa.

Euroopan metropoleissa keskustoihin mennään viihtymään, siksi siellä on panostettu kaukonäköisesti kaupunkikuvaan sortumatta pikavoittojen tavoitteluun täyttämällä vanhaa keskustaa betonisella tehorakentamisella. Suomen kaupunkien vanhat keskustat halutaan ahtaa täyteen valtavaa rakennusmassaa kunnioittamatta vanhoja ja arvokkaita maamerkkejä.

Meillä kaikilla on oma sielunmaisemamme ja me kaikki haluamme asua niin hienossa ja arvokkaassa ympäristössä, kuin mihin meillä suinkin on varaa. Me kaikki varallisuudesta riippumatta rakastamme aikaa kestävää kauneutta ja vihreyttä. Rakastamme arkkitehtuuria, joka hillityillä ratkaisuillaan ja suomalaiseen luontoon sulavilla linjoillaan henkii ajatonta tunnelmaa, joka kestää yli vuosisatojen.

Meitä kaikkia harmittaa, jos sielunmaisemamme viereen rakennetaan rujo betonijättiläinen tai tuhotaan loputkin vihreät alueet. Me emme halua kantakaupunkiin lisää massiivisia rakennuksia vaan paremminkin lisää puita, istutuksia ja oleskelupaikkoja kaupunkilaisille.

Me emme hyväksy, että viihtyvyyden ja kauneuden tuhoamista perustellaan ”oikeilla” poliittisilla päämäärillä: asukkaat saavat kestää rumuutta, jos se on poliittisesti perusteltua. Me emme hyväksy selitystä, että kyllähän me rakentaisimme kauniimpaa, mutta kun se on niin kallista, koska kustannukset olisivat vain maltillisesti korkeammat ja asukkaat olisivat valmiit maksamaan siitä.

Todellisuudessa ei ole olemassa mitään pakottavaa syytä, miksi nykyään ei voisi rakentaa klassisen väljällä, viihtyisällä ja kauniilla tyylillä. Ainoa syy lienee politiikka.

Päätöksenteon pitäisi yrittää ymmärtää nykyisiä realiteetteja, eikä vastustaa niitä

Helsingin päätöksenteossa puhutaan yhä enemmän sellaisesta kaupungista, joka ei ole edes ole todennäköinen. Samaan aikaan ollaan kadottamassa näköala siihen, mikä olisi edes mahdollista. Ja ollaan koko ajan yhä kauempana asukkaisen toivomasta kaupungista.

Helsinki kasvaa laajenemalla. Yhä suurempi osa on esikaupunkialuetta ja vanhalla niemellä asuu vuosi vuodelta vähemmän ihmisiä. Kun meille on 100 vuotta opetettu, että yltiöpäisestä ahtaudesta syntyy vain ongelmia ja ihmiset rakastavat väljyyttä ja vihreyttä, niin tämä ei liene yllätys.

Ja kun tosiasia on se, että pk-seudulle mahtuisivat heittämällä kaikki suomalaiset, niin onko silloin järkeä yrittää tunkea pinta-alaltaan 1/50 niemenkärkeen niin paljon asukkaita kuin mahdollista? Niin kuin nyt on yritetty ilman realismia esim. liikenneyhteyksistä Jätkäsaaressa ja tulevassa Hernesaaressa.

Asumisen maankäyttö on 60-luvulta lähtien siirtynyt kantakaupungista kohti reunoja, uudet keskustat ovat syntyneet ympäri pk-seutua. Tällä hetkellä me keskitymme tohkeissamme ydinkeskustan parin neliökilometrin alueen kehittämiseen, kun meidän pitäisi keskittyä siihen, miten me saavutamme asukkaille hyvällä tavalla nämä esikaupunkialueiden uudet keskustat ihmisten arjessa?

Asukkaiden näkökulmasta Helsingin kaupunkisuunnittelun suurin haaste on ymmärtää ja ottaa haltuun muutos hajaantuviksi keskustoiksi. Mutta ajatus siitä, että me kaikki pääsemme tulevaisuudessa niihin töihin metrolla tai ratikalla, on aivan hämmentävän epärealistinen.

Todellisuudessa pääkaupunkiseudun nykyisellä keskusta- ja työpaikkarakenteella hajautuneet keskustat tarkoittavat nopeita yhteyksiä niihin kaikilla liikennemuodoilla. Raideliikenteeseen ja polkupyöräilyyn hirttäytyminen tuhoaa Helsinkiä ennennäkemättömällä vauhdilla ja ideologiset päätökset, kuten keskustatunnelin rakentamatta jättäminen sammuttaa loputkin valot.

Kaupunkia rakennetaan fiktiivisessä todellisuudessa, jonka mukaan kansalainen asuu tai työskentelee yhdessä paikassa ja palveluja pitää rakentaa sen mukaan, vaikka elämä on entistä enemmän monipaikkaista. Monipaikkainen lähestymistapa poikkeaa merkittävästi viimeaikaiseen kaupungistumiskeskusteluun nousseesta, paikkakeskeisestä 15 minuutin kaupungista, jossa tarvittavat palvelut ja luonto olisivat kävely- tai pyörämatkan päässä.

Onko asukkaiden hyvinvoinnilla arvoa? Vai ovatko he vain politiikan pelinappuloita?

Keskeinen kysymys tässäkin asiassa on, mikä on kaupunkilaisten terveyden ja hyvinvoinnin arvo. Miten paljon siitä olemme valmiit uhraamaan tehokkuuden, maan arvon nousun, ilmastonsuojelun yms. nimissä.

Tiiviillä alueilla asuvat ovat tutkitusti tyytymättömimpiä asuinympäristöönsä. Samoin tutkitusti vihreys arjessa parantaa ihmisten terveyttä ja hyvinvointia lukemattomin tavoin. Helsingin nykyinen kaupunkikehitys on todennäköisesti negatiivista kaupunkilaisten terveydelle ja hyvinvoinnille.

Vaikka ihmisten viihtyvyys, mielenterveys ja ulkoilu ovat asioita, joita on vaikea mitata rahassa, niin mietityttää, miksi tämän asian tutkimiseen ei panosteta. Esimerkiksi luonnon ja viihtyvyyden vaikutukset mielenterveyteen ja terveyteen voidaan mitata tutkimuksellisesti. Ja terveys/mielenterveysongelmille on mahdollista määritellä hintalappu niin, että voidaan vertailla haittojen ja hyötyjen suhdetta myös taloudellisesti.

YK:n kestävän kehityksen ohjelman yksi keskeinen osa, johon myös Suomi on sitoutunut, on ihmisten oikeus terveyteen, hyvinvointiin ja hyvään elämänlaatuun. Mutta jos päättäjät ovat aidosti sitä mieltä, että asukkaiden elämänlaadulla ei ole mitään merkitystä, niin silloin tästäkin olisi syytä käydä avoin ja rehellinen julkinen keskustelu.

Miten tästä eteenpäin?

Jos haluamme onnistua kestävän elintavan saavuttamisessa ja kannustaa ihmisiä asumaan tiiviissä kaupungeissa, niin kaupunkien pitää olla miellyttäviä ja houkuttelevia. Jos aiomme onnistua tiiviissä kaupunkirakentamisessa, niin sen edellytyksenä on se, että elämisen laatu on niin hyvä, että ihmiset haluavat asua siellä.

Ja jos aiomme vähentää elämäntapamme ympäristövaikutuksia, ihmiset on houkuteltava positiivisesti tällaiseen elämäntapaan.  Ja Jos aiomme saada asukkaita käyttämään uusia liikennemuotoja, meidän pitää tehdä niistä todellisia vaihtoehtoja.

Pakottamisen, kieltojen ja kurittamisen sijasta pitää tarjota vaihtoehtoja ja kannustimia. Houkutella yrityksiä innovoimaan ja investoimaan uusiin kaikkia asukkaita hyödyttäviin ratkaisuihin. Ei niin kuin nykymeiningillä, jolloin mietitään mihin voisi seuraavaksi laittaa perinteisen bussipysäkin tilalle ajokaistalle ulottuvan puolimetriä korkean pysäkkiulokkeen, jotta voisi maksimaalisesti vaikeuttaa autoilua.

Voimakas asukasluvun kasvu ei saa olla itseisarvo, jos se ei samalla tarkoita osaavan ja motivoituneen työvoiman kasvua. Ensin pitää laittaa puitteet kuntoon. Asukkailla pitää olla työpaikkoja, joista saaduilla tuloilla uudet he maksavat oman asumisensa ja kerryttävät verotuloja kaupungin kassaan. Kun uusia asukkaita houkutellaan, pitää vetovoimatekijöiden olla oikeita niin, että saamme kestävän kehityksen kannalta potentiaalia asukaspohjaa.

Ihmiset hakevat rakennuksista ja ympäristöstä pysyvyyden tai paikkaan juurtumisen tunnetta, joiden luominen on yhä vaikeampaa. Rakennuksen tärkein tehtävä on olla ihmiselle suoja, fyysisesti ja henkisesti. Se miten se koetaan, tapahtuu tiedostamattomalla tasolla.

Nykyisen trendien myötä syntynyt hätäisyys aiheuttaa merkittäviä haasteita. Kun pitäisi suunnitella sadoiksi vuosiksi eteenpäin, niin silloin hetkelliset trendit eivät saisi määrätä liikaa. Ihmisten toiveet ja tarpeet ovat olleet erilaisia aikaisemmin ja tulevat olemaan myös tulevaisuudessa.

Kaupunkia pitää rakentaa kestävämmälle perustalle, joka pohjautuu paljon hetkellisiä politiikan sävyttämiä trendejä syvempiin perusteisiin ihmisen psykologiassa.

Valitettavasti Helsingin päätöksenteossa tuntuu uhkaavasti ottavan valtaa trumpismin kaltainen politiikka. Päätöksiä tehdään tosiseikat sivuuttaen seurauksista piittaamatta, riittää kun on valtaa ja poliittinen mandaatti. Kukaan ei arvioi/välitä kokonaisvaikutuksista, pääasia on, että oma ehdotus etenee ja saa huomiota.

Meidän pitää tehdä kaikkemme, että Helsinki ei uhraa historiallisia arvojaan, luonnonläheisyyttään ja inhimillisyyttään lyhytnäköisellä politiikalla maustetun hyödyn alttarille.

 

 

 

+2
tuomoluoma
Kokoomus Helsinki
Ehdolla kuntavaaleissa

Olen helsinkiläinen liike-elämän pitkän linjan ammattilainen. Minulla on ollut tilaisuus olla monessa mukana, kohdata elämää ja sen monimuotoisuutta monelta eri kantilta. Eniten minua kiinnostaa ympäröivän maailman muutos: miten pystymme luopumaan vanhoista tavoistamme ja saavutetuista eduistamme, kun joudumme kohtaamaan aivan uudenlaiset olosuhteet elää ja tehdä töitä. Miten kitkemme pois byrokratian ja epäoikeudenmukaisuuden ja kannustamme ihmisiä yrittämään rakentaa parempi huominen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu