Opettajat koulumaailman tutkijoina

Suomalainen opettajankoulutus siirrettiin yliopistoihin 1970-luvun uudistusten aikana tavoitteena tehdä jokaisesta suomalaisesta opettajasta oman työelämänsä tutkija, jolla on ymmärrys kasvatuksen ja koulutuksen tieteellisestä puolesta. Tutkija, joka on kuin itse itsensä päivittävä ohjelmisto: kykenevä seuraamaan tutkimustietoa ja uudistamaan omaa osaamistaan uuden tiedon valossa.

Kasvatuksen ja koulutuksen osalta tehdäänkin sekä Suomessa että maailmalla erittäin laadukasta ja monipuolista tutkimusta. Ikävä kyllä, harva niistä todellisuudessa päätyy opettajien luettavaksi. Keskustelin aiheesta Keski-Euroopassa toimivan kasvatustieteen professorin kanssa, ja myös hän totesi, ettei suuri osa tutkimuksista muuta kerrassaan mitään, vaikka tutkijoina tietysti toivoisimme työllämme olevan suuria yhteiskunnallisia vaikutuksia. Onneksi tutkimustieto ei kuitenkaan mene hukkaan, vaan tukee myös uutta tutkimusta ja antaa asiantuntijoille arvokasta tietoa.

Ovatko opettajat näitä asiantuntijoita?

Yleinen konsensus ainakin kasvatustieteissä on, että ovat. Suomalaisesta opettajankoulutuksesta ollaan (syystäkin) ylpeitä. Valitettavasti kuitenkin monen ”oman opettajuutensa tutkijan” tutkijanura loppuu siihen, kun pakollinen gradu on puskettu jotenkuten ulos. Opettajista hälyttävän moni ei tunnu seuraavan kasvatustieteen tutkimuskenttää iltapäivälehtien lööppitasoa syvemmin, eikä tuntevan suomalaisia alan asiantuntijoita niitä muutamaa valtamediassa pyöriteltyä tyyppiä useampaa. Kun on tilanne päällä, kaivetaan esiin Keltikangas-järviset ja Uusikylät kertomaan miten asia on ja voidaan taas pyyhkäistä otsalta hikipisara, kun saatiin asiantuntija antamaan lausunto, oli kyseessä mikä kasvatustieteitä koskeva kysymys hyvänsä.

Vaikeaa tästä on opettajia syyttää. Tutkimuksilla ei ole omaa IMBd-sivustoaan, johon vannoutuneet tutkimusten seuraajat kommentoisivat heti tutkimuksen julkaisun jälkeen lempikohtansa, kritiikkinsä ja tähtiluokituksensa. Tutkimuksia täytyy varta vasten etsiä, ne ovat nykymaailman mukaisesti usein paitsi englanniksi, myös hyvin todennäköisesti tutkimuskielellä, jota asiaan perehtymättömän on vaikeaa ymmärtää. Tieteen popularisointi on tiedekentässä hieman arveluttavaa ja aavistuksen rahvaanomaista. Tämä tekee tutkimusten lukemisesta raskassoutuista, eikä siihen urakkaan ole aivan helppoa lähteä neljäntoista Wilma-viestin, seitsemän oppitunnin, kolmen palaverin, parin välkkäselvittelyn ja sähköpostien läpikäynnin jälkeen kun kotitöiden päätteeksi pääsee istahtamaan sohvalle odottamaan, että seuraavana päivänä aloitetaan alusta.

Onhan meillä onneksi koulujen kustantamia koulutuksia joihin osallistua. Tunnustan olevani nörtti (itse asiassa englanninkielinen sana ”geek” sopisi tähän paremmin, mutta en keksi sille hyvää suomennosta) ja olen aina lähtenyt koulutuksiin mielelläni, koska minusta on ihanaa oppia. Siinäkin määrin, että esihenkilö on todennut, että nyt on sitten jonkun muun vuoro välillä. Tämä kouluttautumisinto on kuitenkin laskenut kuin lehmän häntä todettuani, että maisterikoulutettujen opettajien koulutuspäivissä käydään 45 minuutin ”miltä nyt tuntuu lähteä tälle kahden päivän yhteiselle matkalle” -tunnekierros, kaksi taukojumppaa ja yksi mielikuvitusleikki. Siinä välissä puhutaan asioista metatasolla antamatta mitään oikeaa uutta tietoa. Muistikirjani on täynnä kurssien otsikoita, joiden alle en ole kirjoittanut sanaakaan, koska en yksinkertaisesti ole saanut kurssista irti yhtään mitään.

Sitten pakollinen vastuunvapautuslauseke: on opettajia, jotka seuraavat tutkimuksia ja on hyviä koulutuksia. On, on. Edellä kertomani vain on kerta kaikkiaan kuitenkin aivan arkea.

Kysymys kuuluu, miten saamme tutkimustiedon oikeasti osaksi työssä olevien opettajien ammattitaitoa? Voisiko näiden älyttömien kukkuluuruu-leikkikoulutusten sijaan olla enemmän asiapitoisia koulutuksia, joissa tutkijat esittelisivät tutkimustietoaan. Samalla tutkijat joutuisivat miettimään, miten asian voisi esittää kansantajuisesti.