Yläkoulun sietämätön raskaus

Sain hiljattain tilaisuuden toimia pitkästä aikaa päivän ajan yläkoulussa, vieläpä erityisopettajan toimessa. On heti sanottava, että hattu päästä ja syvä kunnioitus kaikille heille, jotka yläkoulussa uransa tekevät, roolissa kuin roolissa. On nimittäin todellakin helpompiakin tapoja ansaita palkkansa ja yläkoulussa työskenteleminen todella vaatii lujan tahtotilan.

Erityisopettajan luokassa tilanne on vielä aivan omanlaisensa. Luokkaan tulee paitsi niitä, joilla on vain erilaisia ongelmia oppimisessa, mutta myös niitä, jotka ovat luovuttaneet ja hävittäneet täysin uskonsa sekä itseensä että koululaitokseen. Kirosanojen tulvasta tulee varsin selväksi, että oppilas ei halua tätä asiaa opiskella eikä laittaa rikkaa ristiin tilannetta edesauttaakseen. Lähestytään villieläintä, jolla on karvat pystyssä, hampaat esillä ikeniä myöten ja kynnet esillä valmiina raatelemaan jokaisen lähelle tulevan. Auta armias, jos vielä satut olemaan tälle villipedolle (eli nuorelle) tuntematon aikuinen.

Kaiken sen uhon ja kiukun alla on kuitenkin usein pelkoa, häpeää ja epävarmuutta. Mitä jos yritän, mutta en osaakaan? Mitä jos muut näkevät, etten osannut? Mitä jos opettajakin nälväisee, jos en osaa? Voinko vastata mikä on lempikappaleeni joutumatta naurunalaiseksi?

Tuon epävarmuuden näkeminen on sydäntä särkevää. Jokaisessa ruotsin kuuntelutehtävän vastauksessa on jossain muodossa (yllättävänkin monipuolisesti) mainittu kakka, kuuntelu oli liian vaikea. Parempi olla edes yrittämättä.

Saan pisteitä siitä, että autoni on Fiat Punto. Hyvä peltoauto, ei ruostu.

– Vad är ditt drömjobb?

– Automekaanikko.

– Bilmekaniker. Bra!

Jos aion joskus hankkia Mersun, täytyy pohja hitsauttaa heti. Muuten ruostuu kymmenessä vuodessa.

Viisi oppituntia, yksi välituntivalvonta. Päivän jälkeen olo on kuin maratonin juosseella. Mikä taivaan tähden saa ihmisen tekemään tätä työkseen? Minkä takia kaiken sen taistelun jälkeen tekisi mieli tulla seuraavana päivänä uudestaan?

Koska kaikista kirouksista, jopa loukkauksista, huolimatta päivä oli täynnä paitsi matseja, myös hienoisia voittoja. Ja näissä matseissa parasta on, että voittajaolo tulee vasta silloin, kun molemmat voittavat. Askel lähemmäs, käsi olkapäällä, varovainen hymy, ääneen huudetut oikeat vastaukset. Tietysti kuorrutettuna ”en mä näitä osaa, en pääse kokeesta läpi, kuitenkin annat huonon merkinnän” -litanialla.

Jos jossakin voi kokea näkevänsä työnsä tulokset, se on tässä.

– Oletko meillä huomennakin sijaisena?

Katse on varovaisen toiveikas.

Sisällä läikähtää.