Nyrkkitappelu hississä

Asun ja työskentelen Itä-Helsingissä. Monelle ensimmäinen ajatus tai jopa välitön kommentti on, että siellä on paljon maahanmuuttajia. Ja eihän se mitenkään kaukana totuudesta ole, kyllä täällä maahanmuuttajia riittää. Se, miten maahanmuuttajiin suhtaudutaan, onkin sitten aivan oma lukunsa.

Opetan koulussa, jossa maahanmuuttajataustaisia perheitä on paljon. Omassa luokassani on suurimmalla osalla ainakin toinen vanhemmista syntynyt muualla kuin Suomessa. Sukujuuria löytyy idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Sovimme kaikki hyvin samaan luokkaan ja opettelemme kaikki tismalleen samoja asioita, kuten miten lukea, kirjoittaa ja laskea, miten olla hyvä muille ihmisille, miten osata arvostaa itseä ja muita ja miten uskaltaa olla oma itsensä.

Elän silti omassa kuplassani, jossa rasismilla ei ole sijaa. Rasismia ei hyväksytä työpaikallani eikä ystäväpiirissäni. Kuulen siitä kyllä, niin maahanmuuttajataustaisilta oppilailtani kuin omilta ystäviltäni ja läheisiltänikin. Hyvin harvoin sitä kuitenkaan kohtaan. Tänään kuitenkin kohtasin. Ja pahinta on, että toimin itse väärin – olin sivustaseuraaja, mahdollistaja. En se rohkea puolestapuhuja ja taistelija, joka haluaisin olla.

 

 

Nyrkkitappelu

Olin hakenut juuri Itäkeskuksen ravintolasta ruokaa mukaani salitreenin jälkeen ja suuntasin kohti autoani, joka oli parkissa katolla. Menin hisseille, painoin nappia ylöspäin ja astuin ensimmäiseen avautuvaan hissiin – se oli tietysti menossa alaspäin. Mitäpä tuosta, ajattelin, kohta mennään taas ylös.

Selailin hississä kännykkääni ja odotin, että alakerran hissikyytiläiset tulisivat mukaan ovien avautuessa. Hetki venyi ja lopulta naisen ääni keskeytti mietteeni:

– Tuletko sinä ulos?

– En, vastasin hämilläni, hymyilin, ja jatkoin lukemista. Kuulin naisen puhisevan jotakin, mutta aikovan astua hissiin miehensä kanssa. Samassa kuulen kiivasta sananvaihtoa ja katsoessani taas ylös, näen tämän kantasuomalaisen pariskunnan tiuskivan kahdelle nuorelle maahanmuuttajataustaiselle miehelle, jotka aikovat myös nousta hissiin.

– Te ette tule hissiin ilman maskia! nainen huusi miehille vihaisesti, ja mies asettui nuorukaisten eteen tiukasti. Miehet näyttivät ällistyneiltä ja totesivat ettei maskipakkoa enää ole ja kyllä he aikovat tulla hissiin. Nainen jatkoi huutamistaan. Miehet alkoivat suuttua ja osoittivat minua – minulla ei ollut maskia – ja kysyivät miksi minä saan olla hississä, mutta he eivät. Miksi tosiaan?

Tunnelma kiristyi tämän jo varmasti yli viisikymppisen pariskunnan asettuessa tiukasti hissin eteen. Nuoret miehet totesivat, että tämä ei käy, ja he tulevat hissiin, vaikka joutuisivat menemään edessä seisovan miehen yli. Tässä kohtaa koin parhaaksi livahtaa ulos hissistä, mutta jäädä kuitenkin lähistölle, jos tilanteessa tarvitaan apua.

– Tänne te tulette, meidän maahan, ja täällä vetelehditte, vanhempi mies alkoi huutaa näille täydellistä suomea puhuville miehille.

Tässä vaiheessa kaikki alkoivat huutaa toistensa suuhun, enkä enää saanut selvää puolin enkä toisin. Toinen hissiin pyrkivistä miehistä yritti rauhoittaa toista, joka oli selvästi saanut tarpeekseen. Minä yritin löytää keinon päästä hakemaan vartija, mutta lähettyvillä ei ollut portaita tai muuta pääsyä ylös. Tilanne päättyi käsirysyyn, josta toinen nuorista miehistä sekä vanhemman miehen vaimo saivat tappelupukarit vedettyä irti, kunnes hissin ovi sulkeutui, ja hissiin päässeet miehet suuntasivat ylöspäin.

 

 

Pelkuri

Pariskunta oli jäänyt alatasanteelle kanssani.

– Näitkö sinä?! NÄITKÖ SINÄ?! mies karjui minulle. Myönsin vaimeasti nähneeni, mutta samalla toivoin pääseväni miehen luota mahdollisimman pian. Pariskunta tiukkasi kantaani tilanteeseen, molemmat vihaisina.

– Minä en nyt ota tähän kantaa, totesin viileästi, mikä suututti molemmat entistä pahemmin.

– Ja tämäkö on sinulle ihan okei, nainen tiuskaisi vihaisesti. – NÄIDEN lapsia minä opetan! OPETAN!

– Minäkin opetan ihan kaikkien lapsia, totesin entistä hyisemmin. Tunsin edelleen täriseväni, sillä inhoan huutavia ihmisiä.

– No niin, tähän tämä on menossa. Ei täällä voi enää kauaa asua, pariskunta totesi toisilleen. – Olisi pitänyt ottaa kuva ja näyttää poliiseille.

Ei, minä ajattelin vihaisena. Täällä ei voi asua, jos me käyttäydymme näin. Tilanteessa ei kukaan toiminut oikein, mutta ymmärrän täysin miesten suuttumuksen pariskunnan selvästi vihamieliseen ja ennakkoluuloiseen käytökseen. Olinhan itse tismalleen samassa asemassa kuin miehet – ilman maskia – erotuksena vain se, että olen kantasuomalainen. Minulta se hyväksyttiin. Minut pariskunta kehotti tulemaan kanssaan hissiin, ilman maskia, tilanteen päätyttyä.

Kaikki oli ohi niin pian. Istuin autossani sydän jyskyttäen ja kiukun kyyneleet kirposivat silmiini. Miksen antanut pariskunnan kuulla kunniaansa? Miksi en puolustanut heitä, joita selvästi kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti ja syrjivästi? Koska pelkäsin. Pelkään aggressiivisia, huutavia ihmisiä. Koska olin jähmettynyt enkä tiennyt mitä tehdä. Koska koko tilanne oli uskomattoman typerä. Nämä syyt eivät ole riittäviä.

Koska en tehnyt mitään silloin, kirjoitan nyt. Tätä on arkipäivän rasismi. Se on erottelua meihin ja muihin, tai ”noihin”. Tätä on ilmeisen koulutettujen ihmisten suvaitsemattomuus. Tätä on pinnan alla kytevä muukalaisviha.

Uskomattoman typerää.

 

Teksti julkaistu ensimmäisenä Rantapallon blogissani https://www.rantapallo.fi/unnaleks/2021/11/22/nyrkkitappelu-hississa/

 

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu