Saako koulussa enää voittaa?

Ystäväni ja opettajakollegani laittoi hiljattain erääseen Facebookin opettajaryhmään pyynnön vinkeistä koulun hiihtokilpailuiden järjestelyihin liittyen. Kuten sosiaalisessa mediassa usein käy, vastauksia tuli aiheesta ja aiheen vierestä. Mikä pisti silmääni oli se, miten jyrkästi osa opettajista tuomitsi hiihtokilpailujen järjestämisen kokonaan, ja ilmoitti tämän olevan jopa täysin uuden opetussuunnitelman vastaista toimintaa.

Sielussani vuodatin kyyneleen yksinkertaisempien aikojen muistolle.

 

Capitolista, päivää

Ekaluokkalaiseni juhlivat syksyllä koulussa naamiaisten merkeissä. Juhlissa oli tietysti musiikkia, koristeita, pukuja ja herkkuja – ja pukukilpailu, johon osallistuminen oli vapaaehtoista. Moni lapsista osallistui kisaan innokkaasti ja hienoja asuja kuvattiin, ihasteltiin ja puvut päällä leikittiin leikkejä. Pukukilpailussa sovittiin, että palkitaan kaksi eniten ääniä saanutta pukua pienellä palkinnolla, ja tämä sopi osallistujille mainiosti. Mainiosti, kunnes voittajat julkistettiin, ja kas kummaa, yli kahdestakymmenestä lapsesta jokainen ei voittanutkaan. Harmitti. Uudelleenlaskentaa vaadittiin. Järkytys siitä, että kaikkia ei palkittukaan, oli valtava.

Sivuhuomautuksena palkinto oli pikkuinen karkkipalkinto ja kaikilla lapsilla oli omia karkkeja mukana, joten kukaan ei suinkaan jäänyt osattomaksi.

Oman elämänsä Donald Trumpit kieltäytyivät hyväksymästä tappiota, koska eihän sellaista nykypäivänä tarjoilla. Ei, kilpailuja ei enää järjestetä, vaan kaikki osallistujat palkitaan tsempistä. Jos et ylittänyt maaliviivaa vaan sait raivarin puolivälissä ja istuit radalle itkemään, saat silti palkinnon. Lautapelejä pelatessa aikuinen häviää tahallaan kerta toisensa jälkeen, jotta viisivuotias ei paiskaa pelilautaa seinään. Ihan kiva, arvatkaa miten käy, kun kyseinen lapsi jonakin päivänä pelaa jonkun sellaisen kanssa, jolla ei ole aikomustakaan hävitä.

 

 

 

Tarvitaanko kilpailua?

Tarvitaanko kilpailuja oikeasti? Onko mitään mieltä asettaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen ja tuottaa pettymys kaikille muille, kun vain yksi on voittaja, yksi on paras?

On! Meidän aikuisten tehtävä on tarjota lapsille hallittuja pettymyksiä, jotta he osaavat käsitellä tulevaisuudessa paljon murskaavampia ja suurempia takaiskuja. Työhaastattelussa paikka menikin toiselle, maailman ihanin kumppaniehdokas lähtikin toisen mukaan, lottovoitto jäi pieneksi vaikka oli viisi oikein ja lisänumero ja naapurilla on hienompi auto. Näitä sattuu. Ja niihin on opittava varautumaan. Aikuinen voittaa Monopolissa mennen tullen, kunnes napero tajuaa kerta toisensa jälkeen Erottajan olevan kovin budjetille raskas alkupelin sijoitus. Jos ei opi, ei ole syytä odottaa suuria finanssivoittoja myöhemmässäkään elämässä, ja sekin on ihan ok.

 

 

Pelatessa opitaan myös muita tärkeitä taitoja, kuten joukkuehengen ylläpitoa ja muiden tsemppaamista. Saatetaan jopa huomata, että se pelaaminen oli kivaa, vaikka lopussa odottikin karvas pettymys. Niin pitkälle en mene että väittäisin, ettei voittamisella ole väliä – aika harva meistä nyt pelaa yhtään mitään täysin välinpitämättömänä lopputuloksesta. En edes minä, joka kuitenkin peli-ilossani pelailisin, vaikka tulisi tauotta pataan. Pelaaminen on kivaa, tulipa sitten voitto tai tappio, mutta vielä kivempaa, jos voittaa.

Hiihtokilpailuista saa toki inhottavat jos oikein haluaa. Pakotetaan kaikki osallistumaan ja laitetaan kaikkien osallistujien hiihtoajat näytille töllisteltäväksi, mielellään otetaan vielä oikein yhteislähtö, jossa katsotaan miten toisista näkyy enää pöllyävä lumi toisten haparoidessa eteenpäin suksilla ensimmäistä kertaa elämässään. Mehu on laimeaa ja haaleaa ja kaikki nauravat jos kaatuu.

 

 

Tai sitten siitä voi tehdä koko koulun yhteisen, ihanan tapahtuman, johon saa osallistua halutessaan. Jo minun lapsuudessani oli mahdollisuus valita retkihiihto (johon en kisapäihtyneenä tietenkään osallistunut) tai lähteä hiihtämään kilpaa, ja tästä on kuitenkin jo yli 20 vuotta (vaikken sitä mielelläni tunnusta). Tsempataan kaikkia osallistujia, kilistetään kelloja, käydään erinomaisia keskusteluita siitä, miten hienoa on, kun uskaltaa yrittää. Kaikille kuumaa mehua, piparkakku ja punaiset posket.

Pyydän näyttämään sen opetussuunnitelman kohdan, jossa tämä kielletään. Itselleni se ei ole vielä tullut vastaan, mutta olen valmis syömään sanani ja koko opetussuunnitelman, jos toisin todistetaan.

 

Lohtajan vuoden 1954 pullansyöntikisan seitsemännen eli viimeisen sijan haltijalla, nyt 75-vuotiaalla isälläni, on kilpailuvietti edelleen kohdallaan. Isä voitti Rovaniemellä ylivoimaisesti ikäsarjansa juoksukisassa. Kuva Lapin Kansa.

 

Otapa seurantaan myös Unnaleksin Instagram-sivu ja blogin Facebook-sivu, siellä nähdään!

 

Teksti julkaistu ensimmäisen kerran Rantapallon blogissani 11.2.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu