Puoluekoneistojen vajaakäyttö tavoitteellista – ei vain haluta tehdä perusterveydenhuoltoa liian hyväksi

Puolueidensa valtuutettuina, kansanedustajina, ministereinä ym. vaikuttavissa asemissa olemisien pitäisi kai tarkoittaa sitä, että valtiollisen tason päätöksenteon ja oppositiossa toimimisen kanssa pitäisi pystyä kulkemaan jonkinmoisessa synkronissa myös paikallisilla tasoilla vaikuttamisen kanssa, useilla paikkakunnilla. Siihen vielä lisäksi hyvinvointialueiden hallituksissa, Sitrassa, THL:ssä ja ties missä toimimiset. Eli kun hallitusvastuussa ollessa suunnitellaan lainsäädäntöä, ei kai pitäisi olla mahdotonta koordinoida puolueen, sidosryhmien ja myötäilijöiden toimintaa siten, että saataisiin vaikutettua asioiden sujuvuuteen laajalti, monipuolisesti ja yksityiskohtaisestikin. Silti sitä on luettu sanotun, että ”ei meillä täällä [jossain] ole sellaista päätösvaltaa, että saisimme määrättyä, mitä ”kentällä” tapahtuu (esim. terveydenhuollossa), mikä johtunee jossain määrin siitä, että ”isojen linjojen” säätäminen ja jo olemassa olevan lainsäädännön kiristäminen, on sillä tapaa ”turvallisempaa” poliittista työtä, että sellaisista käytävä julkinen keskustelu pysyy mukavan karkeissa aiheiden ja aiheiden syvyyksien rajoissa, että moiseen on helppo valmistautuakin.

Siitähän voisi seurata jotain hyvääkin, että aloittava hallitus ottaisi asiakseen käydä asiantuntija-avusteisesti miettimään, miten terveydenhuoltoa pitäisi muuttaa, että määritetynlaiset kuvitteelliset (tai todelliset) henkilöt voisivat tervehtyä tietyistä lähtökohdista ja pitää yllä terveyttään omin neuvoin, ja minkä jälkeen vasta käytäisiin arvioimaan, minkälaisella aikajänteellä lainsäädäntö pitäisi saada muuttumaan, millä tavoin terveydenhuollon työskentelyä pitäisi muuttaa, miten tietojärjestelmien pitäisi kyetä palvelemaan tavoitteita ja erityisesti, miltä osin terveydenhuollossa työskentelevien pitäisi myöntää, että he ovat tehneet monet asiat aivan väärin, pieleen ja huonosti jo kymmeniä vuosia ja täten aiheuttaneet potilaiden tutkimisiin paljon viiveitä ja erheitä.

Joku voisi toki väittää, että tällaiseenhän on pyritty jo koko sote-uudistuksen ajan, mutta siinä on merkittävänä rajoitteena se, että vaikkei sanaa ”medikalisaatio” olekaan huudeltu joka välissä, silti tuota muutosta on ohjannut konsensus siitä, että peruslaatuista pitää olla tai vähemmän. Käytännössä kun potilaan tutkimisia perusterveydenhuollossa tavallaan keskeytetään väärissä kohdin, niin varmastihan siten saadaan aikaiseksi vaikkapa vanhustenhoidon kuormittumista, hoitohenkilökunnan pulaa ym. sitten joskus useita vuosia myöhemmin. Erityisen ongelmansa aiheuttaa sekin, että monet terveydenhuoltoalan henkilöstöstä ovat jo nuoruudessaan totutettu katukuvissa näkyvien ongelmallisten ihmisten vaikutuksella siihen, että ei kaikkien ihmisten tarvitsekaan ”pelastua”, mikä asenteena ilmenee esim. hällävälinä, töykeytenä tai jonain muuna ihmisarvoa vähättelevänä suhtautumisena esim. potilastyössä. Tietenkään kukaan ministeriötasolla ei kehtaisi sanoa, että kylläpä ne siellä lääkärintyössään ovatkin ilkeitä ihmisille, joten terveydenhuollon huonosti toimivuus pystyy senkin vuoksi jatkamaan normina olevuuttaan.

Ei ihmisellä tarvitse olla mitään sen kummempaa kuin vaikka tyypillistä ajautua yön jälkeen metabolisesti laiskemmalle tasolle ilman omaa syytään ja mistä hän pääsee takaisin normaali+ – tasolle tehokkaan lenkkeilyn avulla, mutta joka ymmärryksenä ei tule selväksi lääkäreiden avun vuoksi, vaan yksilön itsensä vuoksi, hänen pyrkiessään tuntemaan itsensä paremmin. Siinä vuosien kuluessa hän voi ehtiä käymään tavallaan ihan turhaan psykiatreilla, erilaisilla muilla lääkäreillä. psykologilla, fysioterapeutilla, monilla sairaanhoitajilla, ravitsemusterapeuteilla ja vaikka missä, vaikka olisi alunperin riittänyt, että yksi lääkäri olisi ymmärtänyt ihmistä oliona enemmän kuin esittää ymmärtävänsä. Kykynemättömyyden myöntäminen on suomalaiselle lääkärille vain kovin vaikeaa, mikä johtuu siitäkin, että terveydenhuoltojärjestelmän eräs tarkoitus on olla myös työllistävä, joten jos jotain viivästyy potilaan kannalta, eihän se esim. lääkäreitä haittaa mitenkään, kun eivät lehdetkään henkilöivästi sellaisesta kirjoita, jos ollenkaan. Aamupäivällä muutama potilas hyvinvointialueen palveluksessa ja lähempänä iltaa yksityisen lääkärikeskuksen palkkalistoilla ja niin poispäin.

Jokuhan voisi jopa kysyä, että mitä esim. SDP:n pääministeri ja ministerit olisivat merkinneet hyvinvointialueiden ylilääkäreille, päälliköille ja muille tärkeille, jos poliittiset päättäjät olisivat yrittäneet vaikuttaa heidän työhönsä yleisesti hyväksytyksi runnottuja korona-perusteita enempää? Olisivatko kenties kahvihuoneissaan naureskelleet sille siivooja-Sannalle, että ottaa takkinsa ja menee leikkimään naisvaikuttajaa vaikka jonnekin kansainvälisille areenoille ja antaa heidän tehdä työnsä kuten ennenkin? Eipä kai, sillä de factonahan on, että SDP on edelleen paljolti työväen puolue, joka asettaa terveydenhuollon työllistymisen, vajaalaatuisenakin, potilaiden edun edelle, minkä kaikki oleelliset osapuolet joka tapauksessa tietävät. Ja jos tuleva hallitus muodostuu Perussuomalaista, Kokoomuksesta ym., ei näillä ole edes imagon kannalta tarpeen yrittää vaikuttaa mitenkään ”syvällisemmin”.

Esimerkkiä potilaan sinänsä simppelin oireilun älyttömän kauan kestävästä tutkimisesta

Yhdelle henkilölle voi terveydenhuollossa asioidessa tapahtua asioiden käsittelyn etenemistä, joka ilmenee kohdattujen henkilöiden määrän lisääntymisenä, joitakin kenties useampaankin kertaan, mutta joukko useampaan kuin yhteen asiaan vaikuttavuuksia voi jäädä terveydenhuollon asiantuntijoiksi, avustajiksi ja erityisosaajiksi luonnehdituilta huomioimatta, tutkimatta ja miettimättä vuosikymmenenkin ajan vaikka potilas itse olisi kuinka aktiivinen terveyteensä vaikuttavien asioiden esiselvittelijänä, parempia näkemyksiä mahdollistavien vastauksien antajana ym. Viimeisintä tutkimustietoa ei todennäköisesti hyödynnetä monessakaan, josko missään kohdin.

Psykiatreja, lääkäreitä, psykologeja, sairaanhoitajia, joitakin terapeutteja kuten ravitsemusterapeutit ja fysioterapeutit ym. tulee kohdanneeksi, mutta määrällisyys ei tarkoittaisi sitä, että kyseessä täytyisi olla vaikeasti moniongelmainen tapaus, vaan potilas voi aivan hyvin olla esim. pari viikkoa silloin tällöin yhteen menoon erittäin hyvävointinen kaikilta osin, eikä kenellekään muullakaan olisi tähän mitään vastaansanottavaa. Silti, jotain olisi kuitenkin vaikuttamassa sillä tapaa, että esim. mentaalinen ja fyysinen jaksavuus on koetuksella, millä sitten on kaikenlaisia seuraamuksia ja jonkalaista ei sitten ymmärretä etiologioiden eli syiden osalta, koska ei niitä riittävästi edes mietitä. Mukaan päätyy unenlaadun ajoittaista heikentymistä, sosiaalisen kanssakäymisen hetkellisiä, ehkä pidemmänkin ajanjakson kestävää, heikentymistä, nivelvaivoja, päättelykyvyn toisinaan lomille lähtöä ym.

Potilas itse kokee kykenevänsä runsaan itsetarkkailun, kirjaamiensa huomioiden, taulukointiensa ym. avulla tekemään rajauksia ehdotuksiksi, mitä olisi syytä tutkia, mutta terveydenhuolto instituutiona, koulutuksesta tutkimustiedon käyttöön ja alan työntekijöiden viitsivyydestä luotaan pois hätistelevyyteen, ei ole halukas muuntamaan paradigmojaan ja käytöntöjään potilaan eduksi, vaan vastustaa Potilasvakuutuskeskuksen, Valviran, potilasasiamiehen ja kaiken mahdollisen avustuksella sitä, että potilas saisi tavoitteitaan läpi ja käyttöön.

Ajan kulumisen terveydenhuollossa voisi esittää päiväyksittä ja ”siirtymäaikoja” mainitsematta esim. seuraavanlaisesti (siniset indikaattorit symboloivat keskustelun ”syvyyttä” ja siten laatua, klikkaamalla isommaksi):