Kasvatusalan toimijoiden kommunikaatiota on parannettava

HS haastatteli opettajia kysyen, mistä peruskoulun ongelmat johtuvat ja miten ne korjataan. Jaakko Lyytisen juttu (HS 21.5.) on tärkeä, ja kentän ääni ainakin tuossa otannassa vaikuttaa antavan hyvinkin yhdensuuntaista viestiä.

Sen jälkeisessä keskustelussa paljastui, miksi opettajien ääni kuuluu heikosti: monille koulutuksen liepeillä hääriville heidän viestinsä ei kelvannut.

Eräs konsultti jopa kirjoitti, että opettajat jakavat median luomia olkiukkoja. Ikään kuin opettajat lehdistä lukisivat, mitä heidän työmaillaan on meneillään.

”Lähdettiin hakemaan vastauksia negaation kautta”, kirjoittivat monet ikään kuin inventaariota lahonneista laudoista ei pitäisi tehdä, kun mietitään seinän korjaamista. On tietenkin ymmärrettävää, jos messukateedereilla ja kokouksissa istumaan tottuneet harmistuvat, kun äsken piti olla huipulla oleva koulutusviejä, mutta sitten media keksii, että peruskoulussa on remontin paikka. Siinähän on jo identiteetin kanssa painimista.

Pauli Valo pohti opesomessa, miksi meidän (opettajien) arkikokemuksemme ei toisten mielestä voi olla totta, jos se ei mahdu teoreettiseen viitekehykseen.

Yritän hiukan koota näitä reunoja yhteen. On tietenkin hälyttävää, jos oikeasti yliopistoväki, opetustoimen kehittämistehtävissä olevat hallintoihmiset ja opetuskonsultit ovat aivan toisella puolella väylää kuin opettajat eivätkä tunne koulun arkea tai usko edes kokemusta.

Ehkäpä asiat eivät ole niin huonosti. Voi olla, että yhteistä maaperää on paljonkin, mutta puuttuu joku oivallus, puuttuvat kalevalaiset käärmeen luvut. Yritän nopeasti etsiä niitä, mutta tämä ei ole tutkimista vaan pohdiskelua, ehkä hataraakin sellaista. Jossain voin olla jäljillä, jossain ehkä en.

Kasvatustieteilijöissä on osaavaa väkeä. Hyviä kriittisisiä huomioita kirjoitti tohtori Antti Moilanen Twitter-ketjussaan. Hän huomaa aivan oikein, että ilmiöpohjaisuus on monesti tulkittu väärin ja että kännykän käytön oppitunnilla voi nytkin kieltää (tosin se ei oikein aina kaikkiin auta). Avoimia tilojakaan ei perusteissa edellytetä.

Näinkin asiallinen havainnointi mahdollisesti otetaan vastaan toksisesti, vaikka uskon Moilasen hämmästelevän aidosti, miksi opettajat kokevat kuten kokevat, koska ei opetussuunnitelma määrää pöljäilemään. Äkkiä voisi päätyä vaikkapa ajattelemaan, että teoreettisesti oikeita juttuja tehdään huonosti.

Ennemmin pitää miettiä, kuka sitten määrää. Näkymätön käsi?

Opetuksen järjestäjät ainakin vuosina 2014-2016 käsittivät monen asian niin, että kaikki myllätään. Jos autonomiasta ja terveestä järjestä olisi kaikkialla pidetty kaksin käsin kiinni, emme olisi tässä keskustelussa. Tiedän itse olevani etuoikeutettu, koska työnantajani on säilyttänyt maltin kaikissa oman urani aikana tehdyissä reformeissa, ja silti omassa talossa opetusmenetelmiä on jatkuvasti kehitetty. Niitä pitääkin kehittää! Sillä ja vain sillä pärjää vuosien virrassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole ehkä ollut aivan samanlainen tuki takanaan. Tässä on tietenkin alueellista ja paikallista vaihtelua.

Monista kouluista kuulemani perusteella voi päätellä, että opettajat eivät ole halunneet sekoittaa pakkaa mutta opetuksen järjestäjä on saattanut vaatia muodikkaita juttuja suuremmassa laajuudessa kuin on ollut hyväksi ja jo ennen kuin valtakunnallinen suunnitelma on ollut valmis. Tiedämme myös, että jotkin rehtorit, jotka jarruttelivat takavuosina pahinta humppaa, kokivat joutuneensa painostuksen kohteeksi. Jopa irtisanomisilla vihjailtiin. Siitäkin on ollut seurauksensa. Kuntaa en kohteliaisuussyistä mainitse.

Tietotekniikan käytön OPH lisäsi direktiolla. Tästä kai sentään ei ole sanan sijaa. Virkamies kävi minunkin työmaallani oikein paikan päällä kertomassa, että suomalaisissa kouluissa tietotekniikkaa on mutta sitä käytetään liian vähän ja asia muutetaan direktiolla ”eikä teiltä sitä kysytä”, mutta monissa muissa seikoissa jäi loppujen lopuksi autonomialle ja hyvälle suunnittelulle tilaa. Tosin jo ennen kuin OPS 2014 (käyttöön 2016) tuli, muodikkaita asioita haisteltiin ja monissa paikoissa yritettiin resurssien mukaan olla etupainotteisesti liikkeellä.

Rehtorien piti tietenkin hallita muutos. Kun vuosien 2014-2016 kasvatusalan keskusteluun yhdistää opettajien oman vilpittömän halun noudattaa uusia suuntaviivoja, näemme lähihistoriaan. Opettajien joukossa on niitä, jotka mielellään liitävät, etenkin johdon tukemana (ja välillä jopa aiheellisesti jarruttamana), kulloisenkin aallon harjalla melko vauhdikkaasti. Ilmiötä, monialaisia kokonaisuuksia, itseohjautuvuutta ja digitaalisuutta on saattanut työryhmien kautta tulla yhteisölle enemmän kuin rauhallinen työskentely edellyttää ja enemmän kuin oikeasti on toimivaa. Monet vesot ja tesot lienee käytetty kokeilujen ja projektien suunnittelemiseen. Niistä on selvitty ja varmasti myös hyviä juttuja on käynnistynyt.  Ehkä enemmänkin arkkitehtoniset ratkaisut joissakin uusissa kouluissa ovat olleet työrauhan kannalta pysyvämmin hankalia, ja tähänkin on aivan liian helppo sanoa, että väärin toteutettu, kuka muka käski.

No eivät opettajat käskeneet.

Jossain vaiheessa erilaisten kokeilujen jälkeen yleensä huomataan, jos joku homma ei toimi. Opehuoneen uutterimmat pedagogiset kehittäjät väsyvät hekin ja alkavat kysellä luottamusmieheltä, kuka maksaa massiiviset ylimääräiset projektit (jotka he ovat itse käynnistäneet). Suunnittelun määrä on ollut hirmuinen, aikatauluja (lukujärjestyksiä) on jouduttu säätämään. Tulee kireyttä, uupumusta. Pienenevälläkin autonomisella mukavuusalueella pompitaan. Samaan aikaan uudet ikäluokat vaikuttavat hyvin haurailta ja tuen tarpeessa olevilta eivätkä oikein perustaidot ole hallussa. Kun tähän on päädytty, syyllinen on monille OPS, kun ei oikein osata sanoa, missä se piru sitten luuraa. Tosiasiassa monet jutut istutetaan verraten näkymättömiä ja vaikeasti osoitettavia lankoja pitkin eikä silloin voi puhua opetussuunnitelman noudattamisesta vaan monista kanavista tulevasta vaikutuksesta, jonkinlaisesta hämärästä ajan hengestä. Yläkäsitteenä se on tietenkin koulutuspolitiikkaa.

Opettaja on saattanut sopivasti tyrkittynä ja paikallisin erin palkittuna olla itse edunvalvonnan ja työrauhan ja huonoimmassa tapauksessa jopa oppimisen pahin vihollinen. Ja satavarmasti tajuamatta sitä itse.

Huonosti pelaava henki menee toki takaisin pulloon jollain aikavälillä. Monessa paikassa on löydetty sopiva uoma, jossa homma toimii tehokkaasti. Tässäkin mielessä tapahtuu valitettavaa eriytymistä. Siihen taas ratkaisu ei saa olla se, että painetaan kaikki samaan läjään. Ennemmin kannattaa vetää laahaavat osat ylös ja resursoida.

Ryhmäkokojen pienentäminen auttaisi paljon. Samaten erityisoppilaiden tuen kehittäminen. Yleisesti ottaen koulu pitää rauhoittaa hetkeksi.

Vaikka ryhmäkokoon ja oppilaan erityiseen tukeen liittyvät asiat saataisiin kuntoon, on yksi asia, mikä jää, ja mille ei oikein keksitä mitään. Tätä emme ole saaneet korjatuksi: niin valmentajan kuin opettajankin pahin vihollinen on älypuhelin.

Älypuhelin ei ole ongelma siksi, etteikö ne tunnilla saa piiloon, vaan siksi, että niiden käyttäminen kuluvan vuorokauden, viikkojen, kuukausien ja vuosien aikana vaikuttaa ihmiseen, hänen keskittymiskykyynsä ja kykyynsä hallita ajankäyttöä ja tehdä kotitehtäviä. Ei sitä asiaa koulu mitenkään ratkaise, kuten ei vanhemmuuden luonnettakaan.

Yhteiskunnassamme on meneillään ihmiskoe, kuten aivotutkija Minna Huotilainen sanoi. On nähty jopa rattaissa työnnettävän lapsia, joilla on älypuhelin kädessä. Suomi tuntuu olevan älypuhelimille kuin Texas aseille, concealed carry on rikkomaton idea. Ollessani keväällä Baijerissa ekskursiolla totesin, että ainakaan siinä koulussa koulupäivän aikana puhelimia ei otettu esiin. Tämä koski koko koulun aluetta ja myös taukoja. Oppilailla kuitenkin oli puhelimia. Asia oli saatu kulttuuriin. Siitä oli tehty itsestäänselvyys.

Paljon on vuosien aikana muuttunut. Ennen älypuhelinta ihan vakavasti muistutettiin, että huoltajien pitää tietää, millä sivustoilla lapsi käy, jos hänellä on oma tietokone. Tästä oli paljon valistusta. Piti rajoittaa selailua tarvittaessa, ja monet tekivätkin niin. Tietävätkö vanhemmat, mitä vaikkapa kymmenvuotias puhelimellaan tekee ja missä seikkailee? Pahaa pelkään, että eivät.

Jo 20 vuotta sitten oli harvakseltaan etenkin pelaamiseen addiktoituneita. Muistan yhden pojan, joka määritteli oman tilanteensa itse, vei päättöluokan keväänä tietokoneensa kevääksi kerrostalon varastoon ja nosti kaikkia numeroitaan. Se oli temppu.

Liioittelenko älypuhelimen vaikutusta? Mietitäänpä.

Jos ruutuaikaa puhelin mukaan lukien on 5-10 tuntia valveillaoloaikana, jäävät pitkäjänteisyyttä vaativat tehtävät huonolle tolalle ajan puutteen vuoksi. Hommien kasaantuessa tulee rimakauhua, pahimmillaan uupumusta ja masennusta, mikä johtaa siihen, että koulussa vähennetään kuormitusta, koska lapsella on liikaa paineita. Kierre on syntynyt.

Tähän ei OPS vaikuta suuntaan tai toiseen (paitsi jonkin verran työskentelyyn tarvittavaan ruutuaikaan koulussa), mutta muu bisnes ja eri kanavia pitkin tuleva viesti vaikuttaa. Koulu ei elä ilmattomassa tilassa. Modernin yhteiskunnan kaupallistekninen muutosvauhti, jonka Kari Uusikylä aikanaan kynsin ja hampain halusi pitää ulkona kouluista, tuli 2000-luvulla sisään joko keittiön kautta tai paraatiovesta. Joka tapauksessa se tuli. Vuosien 2004 ja 2005 paikkeilla huomasimme ensimmäiset muutokset, kun pienissä opettajatyöyhteisöissä alkoi suurille konglomeraateille tarkoitettujen matriisimallien kehittäminen ja konsultteja alkoi pyöriä nurkissa. Uusikylä kirjoitti silloin dramaattisesti, että jos opettajat murtuvat tässä koohotuksessa, tämä maa menee suoraan helvettiin.

Syyttömiä kasvatusalan toimijat tilanteeseen ovat, olivat sitten tutkivalla tai toteuttavalla puolella, enkä oikein ymmärrä, miten digitalisoituvassa maailmassa muuten olisi edes voinut toimia. Päinvastoin, varmaan uutta strategiaa jo mietitään. Opetusteknologia ei olekaan syypää, mutta ruutuajan vaikutuksia ylipäänsä neurologiaan ja ihmisen kehitykseen kannattaa miettiä. Tämä asia vain ei ole koulun käsissä. En tiedä, onko enää kenenkään käsissä.

Olen aika varma, että yliopistoväki arvostaa opettajia ja päinvastoin, mutta väliin pitää saada vähän siltaa niihin asioihin, joissa kommunikointi ei pelaa. En jaksa uskoa, että ihan eri planeetalla olemme.

Opettajat eivät ole murtuneet, mistä seikasta heidän sarkastiset ja hiukan dystooppiset kommenttinsakin tavallaan kertovat. Lohduksi sanoisin jokaiselle kasvatusalan kehittämisportaissa pyrkivälle uraihmiselle: seassa on aina myös joku, joka osaa kehua itsensä vapauttamalla niin vanhemmat kuin instituutiotkin kaikesta syyllisyydestä, mikä on mustan pessimismin keskellä niin raikasta ajattelua, että tulee varmasti paljon taputuksia ja jakoja. Sallitte varmasti, että näille välillä hymähdellään.

Kouluissa joka päivä tuleekin kaikille myös onnistumisia. Sekin on realiteetti. Aina sitä ei vain huomaa heti. Työllä on tarkoitus. Alalle kannattaa hakeutua. Joskus välittäminen on sitä, että pistetään elektroniikka piiloon ja tehdään hiljaa töitä. Joskus pitää antaa lapsen touhuta omin ehdoin ja etsiä juttuja. Etsimiselle pitää tietenkin olla pohja, mistä lähteä. Ei tämä ole vaikeaa, kun opettaja saa vain tehdä rauhassa sitä, mihin on palkattu, sitä minkä vuoksi on siellä koulussa.

1980-luvun lopulla puhuimme Lev Vygotskin lähikehityksen vyöhykkeestä. Ideana oli se, että opetus pitää suunnata siihen, mihin oppilas on juuri astumassa eli panostetaan siihen ruutuun, mihin hän on tulossa. Jos sen suuntasi liikaa taakse, oppilaan uteliaisuus väheni. Jos opetuksen suuntasi liian kauas eteen, eteen jäi railo, joka lannisti.

Minusta tämä ajattelu ei ole vanhentunutta, vaikka maailma muuttuu.