Kielenoppiminen torjuu parhaiten maahanmuuttajan eriytymistä

Viime aikoina on puhuttu paljon segregaatiosta, jota suomeksi tässä tapauksessa voisi kutsua sosiaaliseksi eriytymiseksi. Keskustelu jakautuu karkeasti kahteen ryhmään sen mukaan, haluaako keskustelija vaieta asiaan liittyvästä datasta vai käyttää sitä propagandassa siirtolaisuutta vastaan. On olemassa kolmas linja, jota kasvatusalalla nostetaan esiin. Siellä aspekti on resurssi. Kouluihin liittyviin ongelmiin ratkaisu on resurssi, oli kyse inkluusiosta tai eriytymisestä. Erityisesti kannattaisi tukea kotimaisten kielten opetusta.

Kun oivalletaan, että koulun haasteita ratkotaan ensisijaisesti resurssilla, lähiopetuksesta tai painotetuista luokista kummastakaan ei tarvitse tinkiä. Ei edes  inkluusiosta.

Miksi suomen kielen opetuksen pitäisi kulkea kotouttajien prioriteeteissa ensimmäisenä? Yritän avata tätä. Paljon puhutaan ruotsalaisten kokemuksista, mutta ei haluta nähdä, mitä sieltä voi oppia. Vuonna 1980 ilmestyi Antti Jalavan Asfaltblomman. Teos on erinomainen opas puolikielisyydestä. Suomalaislapset eivät oppineet ruotsia koulussa riittävästi. Siksi he pääsivät aikanaan vain tehtaisiin, siivoukseen tai aputöihin. He eivät saaneet Ruotsissa parempaa osaa kuin vanhempansa. Sosiaalinen eriytyminen oli voimakas nimenomaan ensimmäisen maahanmuuttajasukupolven kohdalla. Yksilöllisiä poikkeuksia oli.

Suomessa puhutaan päiväkotien huonoista resursseista, mutta pitäisikö puhua väärinkäytetyistä resurssista silloin, kun maamme pääkaupungin varhaiskasvatus lähettää tiedotteen koteihin kahdeksalla eri kielellä? Sen sijaan, että kielitaitoa voimakkaasti ajettaisiin vaatimuksena ja annettaisiin vahva tuki niin lapsille kuin aikuiskasvatukseen, palkataan lisää tulkkeja ja lisätään kieliä. Tässä tie helvettiin on jopa saatettu kattaa hyvillä aikomuksilla.

Ainakin pitäisi kysyä, onko kielenoppimisen suhteen tehty kaikki voitava vai onko oikeastaan pyritty kasvattamaan rinnakkaiskulttuureja. Oman kielen säilyttämisen tuki ei saisi sivuuttaa kotimaisten kielten ensisijaisuutta.

Parhaiten pärjäävät ne, joilta vaaditaan ja jotka vaativat itseltään ja pyrkivät yhteiskunnassa eteenpäin työskentelemällä tavoitteidensa eteen. Jos vanhemmat olisivatkin kädettömiä ja keinottomia astumaan työtätekevinä suomalaiseen yhteiskuntaan, lapset voisi tempaista mukaan. Itse asiassa se on välttämätöntä. Meidän on oltava ruotsalaisia kovempia. Sitä sanotaan rakkaudeksi. Sivuraiteelle hyysääminen on pelkkää heitteille jättämistä ja oman hoivavietin lääkitsemistä.

Kantasuomalaisesta nousukasväestä käsin esitetään toisinaan ratkaisuksi, että lisätään englantia palvelukielenä tai vaihdetaan äidinkieltä, jotta ollaan ”kansainvälisiä”. Tällaisesta ajattelusta puuttuu sekä korkeus että syvyys. Englantia äidinkielenä puhuvia maahanmuuttajia Suomessa on vain prosentti. Jostain syystä maahanmuuttajat meille tulevat paljolti maista, joissa kansa ei juurikaan osaa englantia. Se ei ole myöskään sivistyksellisesti ja kulttuurisesti mielekäs linja.

On järjetöntä, että Suomessa voi asua vuosikymmeniä osaamatta suomea oikeastaan lainkaan ja tuntematta yhtään suomalaista kunnolla. Koko repertuaari on oma kaukainen äidinkieli, pari suomen sanaa  ja muutama lause huonoa englantia.

Kirjoitan tarkoituksella lyhyesti ja maltillisen kärjekkäästi keskustelun herättämiseksi. Kaikki kunnia eteläsuomalaisten kaupunkien positiivisen erityiskohtelun johtoryhmille ja muulle työskentelylle, johon myös viimeisten vuosikymmenten aikana Ruotsissa sijoitettiin valtava määrä kruunuja, mutta minä satsaisin kielenopetukseen, kielenopetukseen ja kielenopetukseen. Vaaditaan itseltämme ja vaaditaan muilta. Tämä on vähän vanhanaikainen ajatus, mutta toimii.

Kielitaidon vaatimus on sitä paitsi rakennettu kaikkiin yhteiskuntiin a priori, jos oikeasti ja kestävästi haluaa saada saman kuin muilla on.