Oppimistulokset syntyvät rauhallisessa koulussa

Ensimmäiset kolme lukuvuottani opetustehtävissä olin 1980-luvulla ylioppilaspohjalta. Sen jälkeen tein muita töitä ja opiskelin aineenopettajaksi, jona olen ollut vuodesta 1998. Olen nähnyt monia opetussuunnitelmia ja monia ikäluokkia. Vanhimmat oppilaistani täyttävät tänä vuonna jo 46 vuotta. Aikanaan väistyn norsujen hautausmaalle vesiputouksen läpi. En tiedä, kannattaako nytkään avata suuta, mutta töräytetään vielä kerran.

Minulta on kysytty, miksi oppimistulokset Suomessa laskevat. Olen hymähtänyt, että eniten tiedän oikeastaan vain lukutaidosta ja että oppimistulosten lasku on maailmanlaajuinen trendi. Lukutaitoon taas vaikuttaa jo koululaisten keskimääräinen kielitaito ja harrastuneisuus. Suomen kielen kirjoitustaidon pohjana on aika pitkälle se, miten paljon lapset lukevat suomeksi. Digiaikana perinteinen lukeminen on vähentynyt. Keskittyminen pidempään retoriikkaan on selvästi vaikeampaa.

Koulu halaa koko maailmaa. Ei se voi kaikkea hoitaa muun yhteiskunnan puolesta.

Aines merkitsee, jos opettajatkin. Vanhemmat kuuluvat yhtälöön.

Opetusmenetelmiä on jatkuvasti kehitettävä. On totta, että jokainen muutos opetusalalla ei ole ollut matka hyvään suuntaan, mutta yhdelläkään muutoksella ei saada älypuhelinta takaisin pulloon, ei ainakaan maassa, jossa sen kuljettaminen joka paikkaan on kuin aseen kantaminen Texasissa, concealed carry.

Paljon puhutaan pienryhmäopetuksen palauttamisesta. Kannatan tätä levottomimpien kohdalla. Jokaisella on oikeus opiskella kaikille yhteisessä koulussa ja saada yhdenvertaiset mahdollisuudet, mutta jos joku yksilö käyttää toistuvasti mahdollisuutensa siten, että 25 muun oppilaan oppiminen estyy kokonaan, pitäisi olla mahdollisuus tarjota hänelle apua eri tilassa.

Opettajan autonomia? Se oli vielä 1990-luvun lopulla aika vahvaa. 2000-luvun alkupuolella alkoi lisääntyvä kokoustaminen ja erilaisten tiimien perustaminen. Monissa kouluissa pyörähteli konsultteja vetämässä nelikenttäanalyyseja. Itse olin sitä mieltä, että markkinaväellä ei olisi saanut olla mitään asiaa temppeliin, mutta pian tehtiin viisivuotissuunnitelmia. Pienistä työyhteisöistä rakentui matriiseja, jotka kokoustivat ja laativat rehtoreille raportteja, joita nämä tuskin ehtivät lukea. Ehkä se kaikki oli jonkinlainen Nokia-taudin heijastus… Joka tapauksessa se oli mielestäni vanhanaikaista työyhteisön kehittämistä jo tullessaan.

Väkisin kehittämisessä on se huono puoli, että puolikuntoisia työryhmäideoita lähdetään helposti myös toteuttamaan, jos muutakaan ei ole, koska jotakin pitää kehittää ja opetustoimen johdolle jotakin osoittaa, ja silloin saatetaan muuttaa toimivia juttuja.

Kasvatustieteilijöiden asiantuntijuuteen olen ollut kriittinen. Osa alalla liikkuvista alkoi voimakkaasti myötäillä (ja ohjailla) koulutuspolitiikkaa ja kouluihin suuntautuvia hanke- ja arkkitehtuurimarkkinoita sen sijaan, että tiede olisi kulkenut kylmän objektiivisesti edellä. Kun OPS 2014 (käyttöön 2016) oli valmisteilla, vaikutti siltä, että jonkin näkyvän yksikön rahoitus saattoi olla riippuvainen tutkimusnäytöstä, jonka mukaan voimakas digitalisoituminen ja itseohjautuvuus lisäisi oppimistuloksia. Kouluissa selasimme kansainvälisiä tutkimuksia, joita ei kannettu samalla tavalla kepin nenässä messujen kateedereilla, ja huomasimme, että asia oli kyseenalainen. Asia saattoi olla jopa päinvastoin. Asian ravistelu Suomessa oli kuitenkin vielä viitisen vuotta sitten suorastaan jumalanpilkkaa. Maahan ei mahtunut kuin yksi totuus kerrallaan, minkä muiden muassa väitöskirjatutkija Aino Saarinen sai kokea.

Noihin aikoihin kuulimme professorilta, miten nykyoppilas ei enää ole hiljaa pulpetissa kuuntelemassa puhuvaa päätä, ja mietimme, missä sillä tavalla enää opetetaan. Hän puhui ilmeisesti 1920-luvun koulusta. Ei PISA-voittajien koulu, jota olimme vielä laman ja leikkaustenkin keskellä luoneet, sentään sellainen ollut.

Opetushallituksen virkamieheltä kuulimme, että matematiikan tulokset ovat laskeneet, ja asia muutetaan direktiolla: lisäämällä tietotekniikkaa opetukseen. Opettajilta ei asiaa edes kysytä.

Aika ajoin opettajat ottavat kantaa hajanaisesti, kuten minäkin tässä kirjoituksessani. Luin juuri historian ja yhteiskuntaopin opettajan kannanoton Twitterissä. Timo Holmström kirjoittaa:

”Opettajajohtoinen opetus ei tarkoita enää vanhanaikaista ulkoa opettelua, vaan sen moderni versio harjoittaa kriittistä ja luovaa ajattelua, keskustelutaitoja sekä syvällistä tiedon tulkintaa, joka rakentuu ensin omaksuttujen perustietojen päälle.”

Hän kiinnittää huomiota myös ammatin vetovoimaan ja autonomiaan. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita.

Opettajien ehdotukset lähtevät kenttäkokemuksesta. Se voi olla sammakkoperspektiivi, mutta se kannattaa kuulla. Ei norsunluutornin perspektiivi ole aina edes yhtä hyvä.

Jos taas edunvalvontajärjestöltä kysytään, rahoitusta ja opetuksen määrää pitää lisätä. OAJ:n koulutuspäällikkö puhuu näiden asioiden lisäksi myös varhaiskasvatuksesta, jonka merkitys myöhempiin oppimistuloksiin tosin on joidenkin tutkijoiden mukaan kiistanalainen.

Itse sanoin ennen oppivelvollisuusuudistusta, että kaikki resurssit olisi pitänyt laittaa perusasteelle, jos kerran on panostaa. Ei päihdeongelmainen ja vakavasti syrjäytynyt 17-vuotias kouluun väkisin tule, vaikka olisi mikä velvoite. Raha sinne, missä se vaikuttaa, oli kantani.

Ovatko kaikki opettajat samaa mieltä kaikesta? Eivät tietenkään. Pieni osa loi hankehumpasta tai itseohjautuvuudesta henkilökohtaisen bisneksen. Aina on niitä, joiden takki kääntyy kulloisenkin aallon harjan mukaan. Osa taas kykenee käyttämään kaikki nykyajan herkut rauhalliseen ja hyvinvointia mukanaan tuovaan opettamiseen. On yksinkertaisesti hyviä opettajia, liidun tai tabletin kanssa.

Työ voi olla varsin erilaista alakoulussa, yläkoulussa ja lukiossa. Menetelmät ovat erilaisia, ja on erilaisia oppijoita. Hyviä tuloksia syntyy mitä erilaisimmilla tekniikoilla, mutta yhdestä asiasta on jonkinlainen konsensus. Huonoja syntyy kaaoksessa.