Ääntään ei kannata hukata – tee heti oikea valinta

Takavuosina puhuttiin paljon hukatuista äänistä. Kyse taisi olla suurten puolueiden varoituksesta olla äänestämättä pienpuolueita eduskuntavaaleissa, koska monessa vaalipiirissä äänikynnys on ollut korkea. Itsekin äänestin viime vaaleissa liberaalipuoluetta protestina siitä, ettei vihreillä ollut uskottavia ympäristöehdokkaita vaalipiirissäni. Ääni meni hukkaan.

Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella valitaan toisen kierroksen kaksi ehdokasta. Ensimmäinen kierros on tuloksiltaan helposti epävakaa siten, että toiselle kierrokselle ei välttämättä pääse ehdokas, jolla olisi suurin yhteinen kannatus. Ensimmäisissä nykyisenmuotoisissa vaaleissa ensimmäisellä kierroksella oli neljä ehdokasta, joilla oli jatkomahdollisuuksia: Ahtisaari, Ilaskivi, Rehn ja Väyrynen. Jos porvariehdokkaita olisi ollut kärjessä vain kaksi, heidän äänensä olisivat tasaisesti jakautuessaan riittäneet taklaamaan Ahtisaaren ulos loppukilpailusta, jonka Ahtisaari demokraattisesti voitti.

Nyt tilanne on hieman vastaavanlainen. Tosin käytössä ei ole tuoretta mielipidekyselyä, jollainen olisi ollut tarpeen ennen ennakkoäänestyksen alkamista. Vakavasti vastuunsa ottava kansalainen nimittäin pohtii valintaansa myös lopputuloksen kannalta eikä pelkästään ensimmäisen kierroksen performanssina.

Sillä varauksella, että ajankohtaisia kannatustietoja ei ole, jäljempänä luonnehdittavien ehdokkaiden äänet menevät varmuudella hukkaan. Luonnehdinnat perustuvat subjektiiviseen tekoälyyni.

Mika Aaltolan ehdokkuus on ollut virkistävä osoitus kahdesta asiasta, Ensinnäkin ehdokkuus on ollut mahdollinen myös puoluepolitiikan ulkopuolisille, mikä on demokratian merkki. Toiseksi Aaltola muistuttaa meitä siitä, että kansa janoaa sanaa. Hänen muuntumisensa tutkijasta julistajaksi kohtasi alttiin maaperän kansalaisten  syvissä sieluissa. Vastaavia oraattoreja on valitettavan harvassa ja jos joku yrittää, tulos jää helposti orvoksi.

Harry Harkimoa on vaikea sijoittaa ulkopolitiikan purjehtijaksi, mutta myönteistä on ollut hänen huolensa ilmasto-ongelmasta. Tähänhän presidentti Niinistökin uudenvuodenpuheessaan viittasi, tosin tupajumimieheltä luontokato taisi unohtua. Tosin, jos Donald Trump valitaan USA:n johtoon, voisivat yhteiset diilit onnistua  nimenomaan Harryltä.

Sari Essayah on mahdoton sivistysvaltion johtoon. Tämän kansakin tietää. Hänen kykenemättömyytensä tuomita Netanjahun hallitus Gazan siviilien sorrosta osoittaa liki patologisen näkökulmaongelman. Al-hol -lapsia hän kavahti ”ristillisesti” jonkinmoisina islamin äpärinä. On myös outoa, että luonnonvaraministerinä toimii henkilö, joka ei usko luonnontieteisiin. Essayah epäilee evoluutiota, joka on biotieteiden todennettu perusta.

Li Andersson on ollut kampanjassaan vapautuneen selkeäpuheinen ja puolustanut käsityksiään raikkaasti. Mahdollisuudet jatkoon eivät poliittisen kentän laidalta ole häävit, siitä ehkä rentous.

Jutta Urpilainen voisi demarien ehdokkaana olla kärjessä, mutta ei ole. Aiemmin SAK on kantanut Tarja Halosen riman yli, hiuksenhienostikin, samoin SAK:n apu auttoi Ahtisaarta. Voisihan kuvitella, että PAM ja JHL ja Teknologiateollisuus voisivat valita presidentin kuten sertifioivat demarien kansanedustajatkin, mutta oudon tyhjä kuori Urpilainen on näissä vaaleissa ollut. Opeteltua puhetta vailla koskettavaa sisältöä. Ehkä ajatukset ovat olleet liian pitkään kaukomailla. Sosialismia edustaa puoluekokouksessakin kaikuva Internationale.

Neuvoni on, että edellä lueteltujen ehdokkaiden kannattajat valitsevat neljästä kärkiehdokkaasta oman suosikkinsa jo 1. kierroksella, muuten ääni menee hukkaan. Vaikka neljästä kaksi jää rannalle, on kisa heidän välillään aito.

Presidentti joutuu kohtaamaan Venäjän aiheuttaman sotatilan, mutta tuskin ehdokkailla on kovin suuria eroja tässä suhteessa vaikka sävyeroja löytyykin.

Pekka Haavisto on oma ehdokkaani. Haavisto ymmärtää, että ilmastokysymys on suurin globaali ongelmamme. Hän on luvannut pyrkiä perustamaan valtionpäämiesten ympäristöryhmän kiirehtimään niitä fossiilisten polttoaineiden vähentämisen toimia, joita hymistellen on luvattu mutta paljolti ilman tekoja. Tämä tarjoaa diplomaattisen väylän myös Kiinaan, joka hiilenpoltostaan huolimatta on edistyksellisen ympäristöteknologian maa. Kansainvälinen diplomatia on NATO-ulkomisterin tehtävän lisäksi Haavistolle tuttu erilaisten rauhanvälitystehtävien kautta. Tiukkuutta ja ihmisarvon kunnioitusta Haavisto osoitti Al-hol -lasten kohdalla jos virkamiehen arvoa ei osannutkaan kunnioittaa. Johtajan täytyy osata vaatia, ei voi olla liian kiltti. Haaviston ei-sosialistisuus on aitoa, hänen tiensä vihreistä ympäristöasioista kansainvälisiin rauhantöihin on johdonmukainen ja uskottava.

Jussi Halla-aho taitaa olla sitä miltä näyttääkin. Hän on ollut taitava kääntäessään ujoutensa ja epäsosiaalisuutensa vahvuudeksi myöntäessään heikkoutensa. Hän on myös johdonmukaisen älyllinen, mutta ei ole katsonut tarpeelliseksi irtaantua selkeästi scripta-bloginsa monen mielestä rasistisesta ”suomalaisuudestaan”.  Tämä on mahdollistanut kannattajakunnan jyrkätkin asenteet ”mestarin” suojeluksessa. Vaikka Halla-aho ei ole uskonnollinen, on hänen otteessaan jotain samalla tavalla kylmäävää kuin Sari Essayahin yksipuolisessa Israel-uskossa.

Olli Rehn taitaa olla kokemukseltaan pätevin ehdokas, mutta ei ole oikein saanut suutaan auki kampanjan aikana. Tähän osin vaikuttaa keskustalaisuus. Keskustapuolue on armoton koulija. Väärin ajatteleva saa isänniltä ja emänniltä äkkiä potkut, joten kepu-poliitikot oppivat kepuleiksi. Rehn on säilynyt asemoimalla itsensä sellaisiin tehtäviin, joissa ei pala. Kun Mauri Pekkarinen suhmuroi Fortumin ulos alueiden Fennovoimaa häiritsemästä, olisi Rehn kannattanut Fortumia, mutta kun oli meppi. Pekkarinen on toisin meppinäkin avannut suunsa. – Rehn onnistui mielestäni hyvin Ylen vaalitentissä, kun sai esittää rauhassa kokonaisia, tasapainoisia virkkeitä kannattajien hyvin ajoitettujen taputusten rytmittämänä. Sitten heti IS-tentissä oli varovainen Gazan lapsien ihmisarvon kohdalla. Kepuli mikä kepuli mutta käypä kepuli: tohtorismies ja EU-kokemus. Pankkikokemusta tosin en kehuisi koska lienee peesannut EKP:n linjoja Liikasen tavoin.

Alexander Stubb on hankala arvioitava, koska tuntuu feikiltä, joka kuitenkin itse kokee olevansa aito. Vladimir Nabokov kertoi muistelmissaan, että ihmisen pitäisi hankkia perussivistys jo ennen murrosikää, jotta voi kapinoida jotain vastaan ja sitten aikuistuessaan muodostaa synteesin. Kolme muuta kärkiehdokasta lienevät olleet ”tiedostavia” nuoria, mutta Stubbista ei saa tällaista kuvaa. Omaksumiskyvyssä ei ole vikaa, pointit varastoituvat systemaattisesti mutta ajattelu on irrallista. Yritys ja kilpailuhenki on kova, golf-uran hyydyttyä ehkä viimeisille yhdeksälle reiälle on opintoura ollut käypä, mutta kun Stubb Yle-tentissä mainitsi akateemisiksi ansioikseen parikymmentä kirjaa ja saman verran artikkeleita, taisi laskenta olla sinne päin, sillä Wikipedia-artikkelista löydän vain yhden ”kovan” oman tutkimuksen, väitöskirjan.  Nopeissa päätöstilanteissa on horjuvuutta. Kun lasten tentissä kysyttiin, mitä on viisi kolmanteen potenssiin, vastasi PhD 75. Olisi pitänyt miettiä hetki. Kokoomuksen johtajana Stubb neuvotteli Sipilän maakuntamallista ja sotealueista huonon ratkaisun ja oikeastaan onkin vastuussa liian suuresta alueiden määrästä, kun puolueen alkuperäisestä kannasta annettiin periksi.  Stubbin pointillismi tuo mieleen vauhdikkaan yrityskonsultin, joka kaataa kuulijan päähän oppiaan jotenkin väkivaltaisesti pystymättä ottamaan huomioon kuulijan vastaanottokykyä. Miehen jäntevä olemus ja leveä hymy ovat saaneet sekä kokoomuksen naisten sekä naistoimittajien nilkat vipattamaan Stubbiin päin, ei siis mikään Turhapuro, vaikka ehkä joku pelle onkin. – Ylen tentissä liian altis Tony Blairin tavoin sotilasyhteistyöhön USA:n kanssa silloinkin, kun kyse ei ole varsinaisesta NATO-hankkeesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu