Intersektionaalinen tasa-arvo ja soten rahoitus

Yleisradion ajankohtaisohjelmissa on aika ajoin vierailtu USA:n taantuvissa teollisuuskaupungeissa ja on kuvattu, miten kaupunkien keskustat köyhtyvät keski- ja suurituloisten muutettua kaupungin ulkopuolisiin piirikuntiin. On syntynyt tilanne, missä köyhät joutuvat tulemaan keskenään toimeen omilla verotuloillaan ja ympäristö pärjää mainiosti hyvätuloisten veroilla. Tiedostavat toimittajat ovat tietenkin paheksuneet tätä amerikanmallia verrattuna suomalaiseen hyvinvointivaltioon, missä tulot ja palvelut tasataan.

Intersektionaalinen feminismi tarkoittaa käsittääkseni sellaista tasa-arvoajattelua, missä muutkin tekijät kuin sukupuoli otetaan huomioon kansalaisten yhdenvertaisuutta määritettäessä. Itse olen tässä mielessä ollut kiinnostunut kuntalaisuudesta nimen omaan perusoikeuksien osalta. Kohdellaanko ihmisiä yhdenvertaisesti kuntalaisuudesta riippumatta koulutuksen, terveydenhoidon ja sosiaalitoimen saralla ja maksavatko he palvelujen saatavuudesta yhdenvertaisen veron?

Olen jo vuosia sitten päätynyt tulokseen, että kuntalaisten tasa-arvo ei toteudu peruspalvelujen rahoituksessa eikä välttämättä saatavuudessakaan vaikka kunnat selvästi ensisijaistavat peruspalvelut muihin tarpeisiin nähden. Tämä eriarvoisuus voidaan lukea kuntaveroprosenteista, jotka vaihtelevat suuresti valtionosuuksiin liittyvistä tulontasauselementeistä huolimatta. Tarvevakioidut sotemenot kuntalaista kohden ovat kuitenkin yllättävän samantasoisia yli maan, mikä osoittaa kuntien pyrkimyksen hoitaa lakisääteiset tehtävänsä.

Usein kuulee aivan ministeri- ja tohtoritasolta mantran ”hyvin asiansa hoitavat kunnat”. Tämmöisellä lauseella syyllistetään talousmaantieteellisesti hankalasti asettuneet alueet, joiden yksittäisillä kuntalaisilla on kuitenkin perustuslain valossa yhdenvertainen oikeus palveluihin kuin rikkaampien kuntien asukkailla ja myös samaan hintaan, muutenhan oikeus ei ole yhdenvertainen. Ja hinta maksetaan ensi sijassa kuntaverossa sekä ylimääräisten palvelujen vähäisyytenä.

Meillä on Pohjanmaan jokilaaksoja ja turvemaita, Savon kivipeltoja ja korpimetsiä sekä Hämeen heleää maaseutua ja Varsinais-Suomen rintamaita. Kaikki nämä ovat tuottaneet erilaiset elämän edellytykset mutta ovatko vain ne kunnat ”hyvin asiansa hoitavia”, joihin jostain sinänsä luontevasta syystä on asettunut veronmaksukykyistä liiketoimintaa, hallintoa ja asukkaita ja onko tämä asettuminen nimenomaan kunnan viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden onnistuneen elinvoimapolitiikan ansiota?

Yleisesti ottaen on ollut herkkyyttä havaita epätasa-arvo palvelujen saatavuudessa. Esimerkiksi THL:n tutkimuspäällikkö Minna Kivipelto kysyi A-Talkissa 24.9., onko oikein, että kuntarajan eri puolilla sosiaalitoimen palvelujen saatavuus voi vaihdella suurestikin vaikkapa samassa tilanteessa olevan vanhuksen kohdalla?

Tasa-arvon toinen puoli pelkistyy kysymykseen, kuinka monta prosenttiyksikköä eri kuntien kuntaverosta kuluu peruspalvelujen tuottamiseen?  Esimerkiksi peruskoulunopettaja saattaa saada samaa palkkaa naapurikunnissa mutta köyhän kunnan opettaja maksaa mahdollisuudesta terveydenhoitoon enemmän kuin rikkaan kunnan opettaja. Määrääkö naapurisi tulotaso oman perusoikeutesi hinnan?

Ehdotin aikoinaan, että valtio vastaisi sotekustannuksista ja verotuksessa asia hoidettaisiin siten, että nyt kuntien soteen käyttämä summa perittäisiin valtionverona kelamaksun tapaan kerättävänä sotemaksuna. Koska kelan sairaanhoitomaksu määräytyy kuten kuntavero, ei verotuksen perusrakenne muuttuisi, mutta verotus muuttuisi oikeudenmukaiseksi yli maan. Tässä saavutettaisiin intersektionaalinen tasa-arvo soten rahoituksessa kaikkien kansalaisten yli riippumatta siitä, hoidetaanko sote kunnissa vai sotealueilla.

Tarkastellessani sotea varten valmisteltua verolain luonnosta huomasin ehdotukseni tulleen osapuilleen valmistelluksi, tosin suoraan valtion tuloveroasteikkoa muuttamalla ja vähennyksiä säätämällä.

Nyt olen huomannut, että soten rahoitusta vastaan on syntynyt aikamoinen älämölö rikkaiden kaupunkien edustajien toimesta.  Tämä on sillä tavalla ymmärrettävää, että runsaan tulovirran puitteissa on kaupunkeihin ja rintamaille pesiytynyt tuhlaavaisuuden kulttuuri mitä tietenkin perusteellaan tarpeella investoida elinvoimaan vaikka raha on seurausta luontaisesta elinvoimasta.

Soten valmisteluun liittyy valtionapujärjestelmän ja siihen sisältyvän kuntien rahoituksen tasausjärjestelmän muutos, koska kunnilta poistuu soten rahoitustarve. Järjestelmämuutoksessa on pehmennyksiä siirtymäajalle.

Siirryttäessä oikeudenmukaisempaan järjestelmään etuoikeutetut välttämättä menettävät etuoikeutensa. On moraalitonta vastustaa muutosta sinänsä. Toivoisinkin soten rahoituspohjan muutoksen vastustajien keskittyvän muutoksen vaikutusten pehmentämiseen ja mahdollisiin positiivisiin ratkaisumalleihin – vaikkapa HUS:in huippupalvelujen myymiseen muualle maahan – sekä iloitsemaan oikeudenmukaisuuden lisääntymisestä.

Itse joudun luultavasti helsinkiläisenä jotenkin kustantamaan muutoksen joko verotuksessa tai muutamaa museo-, stadion-, performanssi-, baana-  tai raidehanketta vaille jäävänä. Kuitenkin toivoisin, että kaupunkini tsaarinaikainen siiloutunut hallinto muuntuisi palvelemaan asukkaita tulovirrassa röyhimisen sijaan vaikkapa luopumalla viestijöistä, joiden pystyttämät julisteet väittävät rakennettavan maailman toimivinta kaupunkia ja ryhtyvän rakentamaan maailman toimivinta kaupunkia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu