Li Anderssonkin on veropopulisti

Ylen kuntavaalipuheessaan Li Andersson totesi, että nyt loppu koulutusleikkauksille. Hän ei tässä yhteydessä muistanut todeta aikaansaaneensa yhtenä pääsyyllisenä koulumenojen suuren kasvun  toisen asteen uudistuksen myötä. Liekö tämä syynä esimerkiksi Helsingin koulujen pyyhekumien puolitusleikkaukseen: on varauduttava koulutusmenojen kasvuun.

No ei hätää: nostetaan listaamattomien yritysten osinkojen veroa! Juuri tuossa verossa onkin muutaman prosenttiyksikön nostonvara, mutta ei siitä juuri mitään kerry jos korotus tehdään oikeudenmukaisesti korkeintaan tavallisen pääomatulon kertymään kaksinkertainen vero huomioon ottaen. Tästä kirjoitin hiljattain kuten myös kuntaveron progressiosta.

Andersson muisti myös vaatia lisävaroja vanhustenhoitoon ja muihinkin hyvinvaltion tarpeisiin ja ilmeisesti piti näitä investointeina maamme kilpailukykyyn koska tulopuolta kasvatetaan lähinnä yritysverotuksen ja pääomaveron puolella.

Itselläni ei ole periaatteellista syytä vastustaa kapitalistien verotusta tai olla lisäämättä hyvinvointipalveluja. Mutta kyse ei ole pelkästään tahdon asiasta. Jotenkin ainakin pitkällä tähtäyksellä on kustannukset myös katettava.

Usein toistetun vasemmistomantran mukaan hyvinvointipalvelut aina vain jatkuvasti kurjistuvat. Jostain syystä niihin kuitenkin kuluu aina vain enemmän ja enemmän varoja. Kyse on siitä, että uusia lupauksia, kuten toisen asteen koulutuksen maksuttomuuden laajentaminen opetuksesta myös opetuksen tarvikekuluihin ynnä matkakuluihin, annetaan koko ajan lisää ja tällöin syntyy paine vanhojen palvelujen tason kiristämiseksi. Nuoret syrjäytyvät peruskoulussa ehkä siksi, että muut hyvinvointipalvelut vaikkapa varhaiskasvatuksen kattavuuden lisäys vievät kunnan varat koulusta.

Toisin sanoen hyvinvointi-investoinnit tulisi kohdentaa sinne, missä ne ovat tehokkaimpia. Tutkimukseen ei ole kuitenkaan varaa, eikä seurantaan eikä tilastointiin, joten  – politiikka on tahdon asia.

Laajemmin katsoen hyvinvointipalvelut ovat osa kansantalouden kokonaiskysyntää. Julkisesti päätettyjen palvelujen osuuden kasvaessa voidaan tulla tilanteeseen, missä yksityinen kysyntä alenee, toisin sanoen joudumme alentamaan aktiiviväestön palkkoja ja elintasoa voidaksemme työllistää heidät hyvinvointipalveluihin. Kyllä tämäkin käy, kunhan ei tule yllätyksenä mikä pistetään porvarin syyksi.

Esimerkiksi vuotuisen työeläkekertymän kattaminen vaatii noin 25 prosentin eläkemaksun. 1970-luvun taisteleva työläinen maksoi noin 10 prosenttia ja käytti loput tulonsa tuontidatsuneihin ja keihäsmatkoihin ja aikansa uusien hyvinvointipalvelujen kasvattamisen miettimiseen. Nyt 25 prosentin maksu vie suuren osuuden aktiiviväestön ansioista, joten varsinaista veroa varten jää pienempi osuus tuloista. Kun reaalisten ansioidenkin nousu tuntuu pysähtyneen, ei ehkä jää pääomatulojakaan verotettaviksi, koska palkoista pidetään yleensä lujemmin kiinni kuin voitoista.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu