Positiivinen diskriminaatio ja filosofinen totuus

Pidän itseäni jonkinmoisena tasa-arvoihmisenä. Kirjoitin aikoinaan muun muassa rakenteellisista ongelmista, mitkä vaikeuttivat ja vaikeuttavat yhä raskausvaarassa olevien naisten tai sairastumisvaarassa olevien ikääntyneiden työllistymistä. Näihin asioihin on tullut osakorjauksia, mutta täydelliset ratkaisut estyvät konsensushakuisen valtarakenteen johdosta.

Yksi ratkaisu tasa-arvo-ongelmiin on positiivinen diskriminaatio, mikä työmarkkinoilla merkitsee tasavahvojen hakijoiden kohdalla taustaltaan sopivan henkilön asettamista etusijalle.

”Sopivuutta” on iät ja ajat käytetty kriteerinä nimenomaan valtarakenteen hyväksi vaikkapa reservin upseeri- tai ay-taustan mukaan mutta positiivisella diskriminaatiolla tarkoitetaan yhteiskunnallisen kehityksen kannalta toivottavaa jollain tavalla alisteisessa tai väheksytyssä asemassa olevan ryhmän tukemista edustajansa kautta.

Ylen Kulttuuriykkösessä 12.4. käsiteltiin tasa-arvoasiaa mm. toimittaja Marja Sannikan puheenvuoroa kommentoiden. Sannikka on sillä kannalla, että positiivisen diskriminaation kääntöpuoli on, että enemmistöön kuuluva kärsii tasavahvoissa valintatilanteissa.

Sannikan argumentaatio on mielestäni pätevä ja nyt onkin kyse punninnasta, missä yksilön oikeus ja ryhmien etu asetetaan vaakakuppiin. Olen taipuvainen ajattelemaan, että semminkin, kun esimerkiksi tehtävään hakijoiden tasavahvuuden määrittäminen on joka tapauksessa kuin veteen piirretty viiva, on mahdollista suosia aliedustetun ryhmän jäsentä.

Pitkällä tähtäyksellä positiivinen dikriminaatio turvaa ainakin akateemisilla aloilla meitä miehiä, sillä lukio täyttyy nykyisin tytöistä, mikä diskriminaatio taustalla sitten lieneekään?

Syy tähän kirjoitukseen on, että Kulttuuriykkösessä läsnä olleet filosofit, professori Sara Heinämaa ja dosentti Thomas Wallgren eivät rakastaneet totuutta väittäessään, että positiivinen diskriminaatio ei sisällä suosintaa, koska valinta tasavahvojen hakijoiden joukosta on joka tapauksessa tehtävä jollain kriteerillä, miksei sitten taustan mukaan. Tässä he ovat mielestäni väärässä.

Näen asian siten, että kahden tasavahvan hakijan kohdalla ainoa tapa olla suosimatta jompaa kumpaa on arpa. Arvalla hävinnyt osapuoli voi valitella huonoa tuuriaan, mutta syntyperälleen kukaan ei voi mitään ja sen perusteella häviäminen on yksilön kannalta syrjintää.

Joku voi sanoa, että arpa heitettiin jo syntyessä, mutta tämä ei lohduta yksilöä eikä pidä sikäli paikkaansa, että positiivisen diskriminaation kriteeri on valittu tietoisesti jotain ryhmää suosien ja näin se sitten yksilötasolla muodostuu yhdenvertaisuuden vastaiseksi kriteeriksi.

Edellä kuvattu epäyhdenvertaisuus on mielestäni jossain rajoissa hyväksyttävää, mutta se ei ole hyväksyttävää, että filosofimme käyttävät ontuvaa logiikkaa jonkun yleisen tarkoitusperän vuoksi. Ehkä kannattaisi vaihtaa tiedekuntaa teologiaan tai tieteelliseen marksismi-leninismiin tai rahoitusteoriaan, alueille, joilla totuus on jo osin ennalta määrätty.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu