Humanitäärisestä maahanmuutosta – osa 4, kestävämmän mallin hahmottelua

Blogisarjan kolmessa aikaisemmassa osassa (klik, klik, klik) olen esittänyt perusteet sille, miksi Euroopan turvapaikkapolitiikan toteuttamistapa on mielestäni umpisurkea. Myös sille, miksi esim. ”laillisten väylien” lisääminen tms. teoriassa helpolta kuulostavat tavat eivät reaalitodellisuudessa korjaisi ongelmia. Blogin kolmannen osan lopuksi päädyin esittämään, että olisi sekä humanitäärisesti, että Euroopan kannalta parempi, jos nykyiseen verrattuna Eurooppa ottaisi vähemmän pakolaisia, mutta valikoisi heidät tarkasti avun tarpeen perusteella ja käyttäisi vapautuvat resurssit pakolaisten elinolosuhteiden parantamiseen siellä, missä enemmistö pakolaisista aina on eli kriisialueiden köyhissä naapurimaissa.

En ole kuullut, enkä usko kuulevani kovin päteviä vasta-argumentteja edellä sanotulle ylätason periaatteelle. Mutta jos se hyväksytään lähtökohdaksi, niin paljon vaikeampi kysymys tietenkin on, miten tällainen voitaisiin toteuttaa?

Pidän käytännössä melko välttämättömänä, että kaiken pitäisi tapahtua suunnilleen nykyisen sopimusrakenteen puitteissa. Geneven pakolaissopimuksen uudelleenneuvotteleminen ei nähdäkseni ole kovin realistista ihan jo siitä syystä, että jotkut valtion haluavat pitää järjestelmän viallisena[AV1] Käyttääkseen sitä esim. toisten valtioiden painostamiseen tai omien kansalaistensa pelotteluun.

Ensiksi todetaan itsestäänselvyys. Mikään järkevämpi tai kestävämpi malli ei voi toimia, jos ihmissalakuljettajien kyydillä Eurooppaan saapumalla tapahtuvaa ns. spontaania turvapaikanhakua koskevia toimintatapoja ei muuteta. Nykymuotoinen spontaani turvapaikan hakeminen ja siitä seuraavat prosessit ovat pohjimmiltaan se, mikä tekee nykyjärjestelmästä niin tehottoman, hallitsemattoman ja vaikutuksiltaan traagisen. Jos halutaan nykyistä parempia lopputuloksia, niin nykyistä paremman auttamisjärjestelmän luomisen lisäksi pitää väistämättä löytää tehokkaita tapoja vähentää spontaania turvapaikanhakua. Nykyiset tavat rajoittaa Eurooppaan suoraan Eurooppaan pyrkimistä ovat teholtaan sattumanvaraisia ja vaikutuksiltaan epäinhimillisiä. Enkä usko, että fyysisiä esteitä pystyttämällä juuri parempaan päästään.

Jos katsotaan pakolaisuuden isoa kuvaa, niin Eurooppaan ei tyypillisesti tulla kriisimaista suoraan[1]. Kun ihmiset pakenevat kotimaastaan, esimerkkinä vaikkapa Syyria, he saapuvat ensimmäiseksi johonkin naapurimaahan. Syyrian tapauksessa nämä maat ovat olleet esimerkiksi Turkki ja Libanon. Näissä maissa jotkut päätyvät asumaan pakolaisleireille. Pakolaisleirit ovat kuitenkin pääasiassa surkeita paikkoja, joista on aliresurssoituina tullut enemmän paikkoja ihmisten säilömiseen kuin paikkoja, joissa yritettäisiin luoda jonkinlaiset säällisen elämän edellytykset. Enemmistö pakolaisista ei mene leireille, vaan omasta valinnastaan elää näissä maissa urbaaneilla alueilla epävirallisella harmaalla vyöhykkeellä. Näillä henkilöillä ei yleensä ole laillista oikeutta tehdä työtä oleskelumaassaan, eivätkä he ole minkäänlaisen kansainvälisen avun piirissä. Jopa miljoonien ihmisten saapuminen jo valmiiksi köyhiin maihin ei luonnollisestikaan ole ilon aihe noiden maiden asukkaille ja nämä maat ovat haluttomia antamaan ihmisille virallista statusta, joka toisi esim. oikeuden tehdä työtä ja yrittää.

Sekä leireiltä, että köyhien maiden urbaanialueilla elävistä pakolaisista sitten pienempi osa lähtee jatkamaan eteenpäin kohti Eurooppaa sen tarjoamien korkeamman elintason ja parempien mahdollisuuksien perässä. Kuten aikaisemmissa osissa on todettu, joukkoon ei yleensä kovin paljon mahdu niitä, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa.

Tästä isosta kuvasta voidaan johtaa kolme tavoitetta:

1. Pitäisi pysytä parantamaan köyhissä maissa elävien pakolaisten asemaa niin, että harvemmalla olisi halua lähteä yrittämään Eurooppaan.

2. Pitäisi pystyä ottamaan näistä maista suoraan niitä pakolaisia, joille pelkkä selviytyminen niiden olosuhteissa voi olla todella vaikeaa: Orpoja, sairaita ja vammaisia, pienten lasten yksinhuoltajia jne.

3. Pitäisi pystyä palauttamaan näihin maihin sellaisia niistä Eurooppaan spontaanisti pyrkiviä, joilla on vastaavasti paremmat edellytykset selvitä niiden tarjoamissa olosuhteissa, erityisesti jos noita olosuhteita kyetään parantamaan.

Suoraviivaisin tapa parantaa köyhissä kolmansissa maissa olevien pakolaisten asemaa on raha. Tämän tavan haaste on kuitenkin siinä, että suurin osa pakolaisista näissä maissa ei ole pakolaisleireillä, vaan melko lailla avun tavoittamattomissa. Toki pakolaisleireihin panostamalla niistä voisi saada inhimillisempiä paikkoja, jolloin ne voisivat olla houkuttelevampi vaihtoehto.

Silti paljon edistyneempänä mallina pidän Oxfordin yliopiston professoreiden Paul Collierin ja Alexander Bettsin esittämää mallia  (näille kahden herran ajattelulle tämä koko blogisarja on myös muuten paljon velkaa). Mallin ytimessä on, että köyhissä maissa oleville pakolaisille pitäisi saada virallinen status ja ennen kaikkea oikeus tehdä työtä. Collierin ja Bettsin mallissa kolmannet maat taivuteltaisiin sallimaan pakolaisille työskentely joihinkin osiin maata perustettavilla erityistalousalueilla ja vastineeksi erityistalousalueen tuotteille tarjottaisiin vapaa pääsy Euroopan sisämarkkinoille. Tämä olisi merkittävä taloudellinen kannustin kohdemaalle sallia pakolaisten työskentely, ja vastaavasti tarjoaisi näille pääsy normaalimpaan elämään. Tietenkin vapaakaupan lisäksi on myös muita perusteltuja tapoja, joilla länsimaat voisivat tukea tällaisten erityistalousalueiden kehitystä ja pakolaisten elinolosuhteita alueilla.

Diiliin sitten kuulisi, että näiltä alueilta käsin pitäisi jokaisella halukkaalla pakolaisella olla mahdollisuus hakea myös pääsyä Eurooppaan ja turvapaikan kriteerit täyttäviä otettaisiin sitten kiintiöiden kautta niin, että etusija olisi kaikkein haavoittuvimmissa asemassa olevilla.

Vastaavasti ”jonon ohi” suoraan Eurooppaan pyrkiviä pitäisi sitten olla mahdollisuus siirtää Euroopasta näille erityistalousalueille. Käytännössä mielestäni tämän pitäisi toimia niin, että jokaisesta sinne siirretystä otettaisiin myös aina 1:1 tilalle yksi erityisen heikossa asemassa oleva. Tietenkin myös Euroopasta näille alueille siirrettävien hakemukset otettaisiin kuitenkin vastaan ja he olisivat samassa jonossa muiden erityistalousalueelta Eurooppaan pääsyä hakeneiden kanssa. Suoraan Eurooppaan tuleminen ei kuitenkaan toisi heille jonossa etua. Tämä poistaisi pitkälti kannustimet pyrkiä suoraan Eurooppaan ja sen voitaisiin suhteellisen nopeasti odottaa pudottavan Välimeren alueen kuolemat murto-osaan.

Siis
1. Kolmansien saapumismaiden kanssa pyrittäisiin neuvottelemaan sopimuksia, joiden nojalla niissä olevat pakolaiset saavat osissa maata virallisen statuksen ja oikeuden työskennellä. Vastineeksi näiltä alueilta taattaisiin pääsy EU:n sisämarkkinoille. Lisäksi EU tukisi näitä maita taloudellisesti.
2. Näiltä alueilta otettaisiin kiintiöiden kautta kaikkein heikoimmassa asemassa olevia pakolaisia Eurooppaan.

3.Suoraan Eurooppaan tulevat turvapaikanhakijat ainakin pääsääntöisesti siirrettäisiin näille alueille, joilta heillä on sitten mahdollisuus päästä Eurooppaan kiintiöissä. Aina siirron yhteydessä otettaisiin vastavuoroisesti ylimääräisiä haavoittuvassa asemassa olevia.

Olisiko tällainen EU-tason ratkaisu helppo sopia? Ei taatusti.

Olisiko kolmansien maiden kanssa sopiminen läpihuutojuttu ja olisivatko sopimukset aukottomia? Ei varmasti.

Seuraisiko ihan mistä tahansa yrityksestä systeemitason muutokseen turvapaikkajärjestelmässä hirveä huuto? Voin luvata.

Silti jos miettii, miten älyttömän vaikea nykyisen järjestelmän pyörittäminen on, miten paljon kustannuksia ja haittaa se aiheuttaa Euroopassa suhteessa tuloksiinsa ja miten valtavan tuhoisa se on Eurooppaan pyrkijöille, niin nämä vaikeudet tuskin olisivat ylitsepääsemättömiä, jos tahtoa vain löytyy. Mistään järjestelmästä ei tule täydellistä, mutta vaihtoehtoja ei pidäkään verrata mihinkään kuvitteelliseen utopiaan, vaan aina nykytilanteeseen. Ja kun siihen vertaa, on vaikea kuvitella miten vaihtoehto voisi olla ainakaan huonompi.

Seuraavassa osassa pyrin hahmottelemaan kuvatun järjestelmän juridiikkaa ja miten siitä ehkä voitaisiin rakentaa jollain tavalla pysyvä niin, että homma ei leviäisi käsiin heti poliittisen tuulen suunnan vähän heilahdellessa.


[1] Poikkeus tähän on Ukraina. Ukraina on monella tapaa oma lukunsa humanitäärisessä maahanmuutossa juuri sen vuoksi, että sen suhteen Euroopan maat ovat pakolaisten ensimmäisiä saapumismaita.

valtteriaaltonen
Sosialidemokraatit Helsinki

Helsinkiläinen lakimies. Kiinnostuksen kohteena erityisesti työoikeus, talouspolitikka, sananvapaus ja kriminaalipolitiikka.
Työskentelen SDP:n eduskuntaryhmä palveluksessa lainopillisena asiantuntijana. Kaikki kannat ja mielipiteet ovat kuitenkin omiani, eikä niistä kukaan muu vastaa.

www.valtteriaaltonen.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu