Kansallinen häpeä

Tänään vietetään kansainvälistä Alzheimer-päivää. Sen kunniaksi kerron yhden mummorallin käänteet.

Äitini on syvästi dementoitunut (muistipisteet 8/30, 12 on syvän dementian raja). Hän sai muistisairausdiagnoosin lähes kymmenen vuotta sitten. Alkuvuodet hän pärjäsi kotona, mutta sitten dementoitui miesystäväkin, joka oli ollut kaveritukena  – ja äidin pallottelu yhteiskunnan kustannuspaikalta toiselle alkoi. Sisareni kanssa olemme olleet parhaamme mukaan äidin tukena (minä vähemmän, koska matkaa on 2500 km äidin luo, mutta noin kuusi kertaa vuodessa olen hänen luonaan käynyt ja osallistunut minkä kyennyt). Olemme yrittäneet saada äidin hoivakotiin jo moneen otteeseen. Ei ole onnistunut, koska äiti on osannut käydä itse vessassa. Tämä vaikutelma syntyi minulle, että vasta sitten kun hän olisi alkanut sotkea ulosteilla paikkoja, olisivat kotihoidon johdon ja sosiaalitoimen puolesta kriteerit täyttyneet.

Tässä viimeisten puolen vuoden tapahtumat:

Keväällä mummo asuu kotona nykylinjauksen mukaisesti. Kotihoito käy neljästi päivässä, ja mummon ranteessa on turvaranneke.

Mummo ei ymmärrä, mikä on korona.

Mummo ei ymmärrä, mikä on turvaranneke ja vastaa televisiolle, jos Turvapalvelusta kysytään, mikä hätänä.

Mummolla on harhoja, ja hän alkaa karkailla. Turvapalvelusta tullaan paikalle.

Mummo on niin harhainen ja ahdistunut, ettei pysy paikoillaan eikä suostu jäämään kotiin.

Turvapalvelu soittaa ambulanssin, joka vie mummon sairaalaan.

Mummon sairauksia tutkitaan, ja psyykelääkkeitä määrätään lisää.

Mummo palautetaan kotiin. Koska sosiaalitoimen mukaan hän pärjää kotona hyvin.

Mummo jatkaa karkailua harhaisena.

Ohikulkija soittaa poliisit, kun kohtaa mummon puolipukeissa istumassa rollaattorin päällä kadulla.

Poliisi vie mummon sairaalaan.

Sairaala säätää psyykelääkitystä.

Sairaala siirtää mummon terveysasemalle.

Terveysasema tutkii mummon ”sappivaivoja”.

Mummolla havaitaan keuhkokuume. Ehti kylmettyä ulkona harhaillessaan.

Mummo siirretään sairaalaan ja aloitetaan antibioottikuuri.

Mummo menee tajuttomaksi. Tulee tajuihinsa. Menee uudelleen tajuttomaksi.

Mummo havahtuu tajuttomuudesta. Mummolta tutkitaan ”epilepsiaa”.

Mummolle määrätään kaikkien aiempien lääkkeiden lisäksi epilepsialääke.

Mummo on palautettu keskussairaalasta terveyskeskussairaalaan.

MUTTA KAS KUMMAA: Palokan terveyskeskussairaalassa kokenut lääkäri puuttui asiaan: tämä mummo ei pärjää kotona yksin. On pöyristyttävää, että näin syvästi dementoitunut on jätetty kotihoidon varaan. Lääkäri otti selkeän kannan: Mummo siirretään sairaalasta VAIN pitkäaikaishoitopaikkaan. (tarinan opetus: yksi ihminen VOI vaikuttaa asioiden kulkuun)

Mummo viihtyy Palokassa. Huoneessa on kolme muuta mummoa, joiden kanssa höpötellä. Mummo osaa mennä itse kahvihuoneeseen, mutta ei enää osaa sieltä takaisin. Mummo ei osaa kaivata omaisia, koska ei muista heidän olemassaoloaan (koronavierailukielto voimassa). Minä sen sijaan kaipaan äitiäni.

Mummo siirretään kolmen hengen huoneesta yksinäishuoneeseen. Mummo masentuu ja eristäytyy ja lakkaa syömästä.

Sisareni soittelee sosiaalitoimeen ja yrittää viestiä tilanteesta. Hän kysyy, tuleeko kunnalle halvemmaksi makuuttaa äitiämme sairaalassa kuin siirtää hoivakotiin?

Yllättäen mummo hyväksytään vihdoin oikeutetuksi hoivakotipaikkaan.
Mummo siirtyy hoivakotijonoon, jossa odotellaan mummojen ja vaarien kuolemaa, jotta paikkoja vapautuu.

Yleensä Jyväskylässä jonotetaan se maksimiaika kolme kuukautta, tällä kertaa jonotus oli hiukan lyhyempi.

Me tyttäret saimme jopa valita, mihin neljästä vaihtoehdosta äiti menee. Kolme oli Attendon paikkoja, ja vaikka Attendo lienee parantanut toimintaansa, emme vielä ihan luottaneet. Jyväskylän Puskaradion suositusten kautta päädyimme Humana Kotipalvelut Sammonkotiin. Se on ulkonaisesti laitosmainen, mutta tähänastiset kokemuksemme ovat olleet positiiviset.

Mummo ei kuitenkaan enää jaksa taas uutta siirtoa. Useimmille vanhuksille muutokset ovat raskaita, muistisairaille ne ovat sitä monin verroin.

Mummo ei halua syödä. Hän vain nukkuu ja odottaa pääsyä ”yläkertaan”.

Minä sain ”vierailla” äitini luona, kiipeämällä paloportaat, ja maski suun edessä kurkistamalla palo-oven raosta. Sekin oli jo joustoa, koska kerroin matkustaneeni Saksasta äitiä katsomaan.

Koronarajoitusten linjanveto näyttää olevan, että vanhukset eristetään ja nuorille aikuislle annetaan vapauksia, koska eihän ilman kapakoita voi elää, ja maskipakko olisi niin kurjaa. Äitini ei tässä elämänvaiheessa kaipaisi mitään muuta kuin sitä, että joku kävisi hänen luonaan, olisi lähellä ja pitäisi kädestä. Sitä hänelle ja meille tyttärille ei ole nyt sallittu.

Äiti on niitä sotalapsia, jotka lähetettiin nelivuotiaana lappu kaulassa junalla Ruotsiin. Hän on sukupolvea, joka maksoi sotakorvaukset ja rakensi Suomea sotien jälkeen. Tämä tapa kohdella vanhuksia on kansallinen häpeä. Niin kauan kuin tämä jatkuu, Suomi ei ansaitse tulla kutsutuksi sivistysvaltioksi. Kyse ei ole puoluepolitiikasta, kyse on meidän kaikkien yhteisestä asiasta. Kuinka paljon me itse pystymme tekemään läheisten vanhusten puolesta? Joissakin kunnissa vanhustenhuolto toimii hyvin tai kohtuullisen hyvin, toisissa hyvin huonosti; kunnallisissa hoivakodeissa on sekä hyviä että huonoja; yksityisissä hoivakodeissa on samoin sekä hyviä että huonoja.

Yhdessä lääketieteen tohtori Riitta Lahtosen kanssa kirjoittamassani kirjassa Muistisairaan selviytymisopas kirjoitimme esipuheessa:

Tämä kirja on vetoomus arvokkaan vanhuuden puolesta. Tämä kirja on vetoomus sen puolesta, ettei yhdenkään vanhuksen tarvitsisi enää kuolla kotiinsa yksinäisenä ja peloissaan, kaikkien unohtamana. Ovatko vanhukset vain säästökohde tai jopa ongelmajätettä, josta passiivisen eutanasian keinoin halutaan päästä eroon vai elämmekö sivistysvaltiossa, jossa vanhuutta kunnioitetaan? Olemmeko me naapureina, omaisina ja läheisinä liian itsekkäitä ja kylmiä osallistuaksemme vanhustemme hoitoon? Myös muistisairaan elämä on arvokas, ja se voi olla mielekästä, jos me ja poliitikkomme niin haluamme. Siksi olemme halunneet tuoda esiin myös positiivisia esimerkkejä vanhustenhoidossa. Hoivapalvelu on mahdollista toteuttaa paitsi kustannustehokkaasti myös inhimillisesti ja elämänmyönteisesti ja muistisairaillakin on haaveita!“

KATSOTTAVAA! The Zimmers: My generation

 

 

Varpu Tavi

Kirjailija. Seikkailija. Elämän ihmettelijä. Kyseenalaistaja. Kirjoitan aiheista, jotka kiinnostavat minua. Niitä aiheita on paljon.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu