Millähän ihmeellisellä ajatuskululla kukaan vasemmistolainen suomalainen näkee järkeväksi vastustaa Suomen Nato -jäsenyyttä?

Tuntuu olevan täällä Puheenvuorossa ihan muotia, että jos olet oikein vikkeläjärkinen ja tuottelias ihminen, niin silloin sinun kuuluukin keksiä vähintään kerran päivässä (tai sen puoleen vaikka kuinka monta kertaa päivässä) jokin niin hieno uusi ajatus, että se on ihan pakko kertoa välittömästi kaikille täällä.

Itselleni, hitaana hämäläisenä, tällainen on aina tuntunut vähän vieraalta ajatukselta. Syystä että: ensinnäkin uusia ajatuksia syntyy harvakseltaan, enkä yleensä tunne mitään erityisen pakottavaa tarvetta lähteä jakamaan niitä kenenkään, enemmän tai vähemmän vieraiden kanssaihmisteni kanssa. Näillä valmiuksilla minusta olisi varmaan tullut aika turkasen huono toimittaja, mutta onneksi ei sitten koskaan tullutkaan.

Toisekseen minulla on vielä sellainenkin ”paha” tapa, että useimmiten sitä tulee mietiskeltyä mitä tahansa mieleen juolahtanutta asiaa viikkotolkullakin. Ja siinä ajatusta pyöritellesssä ja käännellessä tulee vielä helposti epäilleeksi sitäkin, että: ”Onkohan tämä nyt ollenkaan mitenkään relevantti asia, niin että sillä pitäisi vielä toisiakin ihmisiä vaivata, ja saakohan tämmöistäkään oikein ollenkaan sanoa ja osaisinkohan minä nyt varmasti sanoa tämän vielä ihan niinkin, että kaikki vielä ymmärtävätkin mitä halusin sanoa. Ja että ovatkohan tässä nyt aivan varmasti kaikki faktat ainakin niin kohdallaan, ettei tästä vaan kukaan pääse sanomaan, että eihän tuo mitä väität ole tottakaan!”

Huh-huh! No, useimmiten saan nämä sisäiset epäilykseni asettumaan sillä, että ajattelen isänmaata. Aivan. Jos tämä kuulosti jonkun mielestä lähinnä pateettiselta vitsiltä, niin ei voi mitään. Minä olen kaikessa tapauksessa kuolemanvakavissani.

Se on ihan sama asia, mistä olen joskus puhunut siteeratessani presidentti Kekkosta eli maan etu. Minun maani etu, ei missään tapauksessa minkään muiden maiden, ei suurten eikä pienten. Yksinkertaisimmista kuviteltavissa olevista asioista ehkä se kaikkein yksinkertaisin. Ja tässä minä pysyn lujana hautaan saakka eikä minua tule koskaan mikään horjuttamaan.

Eli kenenkään ei kannata tulla minulle kertomaan, että: ”mutku Venäjä haluaa sitä ja Venäjä pelkää tätä”. Kun ei pelkää Venäjä todellisuudessa yhtään mitään. (Koska sen ei tarvitse.) Kaikki tuollaiset puheet ovat pelkkää tarkoitushakuista valetta ja p*skaa, vaikka miten moni suomalainen tahansa ei millään ole koskaan oppinutkaan ymmärtämään sitä. Eikä ole Suomen ulkopolitiikan ylväin tavoite pitää Venäjä hyvin, hyvin tyytyväisenä meihin. Tsaarit ja Stalinit ovat poistuneet maailmanpolitiikan näyttämöltä ja hyvin kauan sitten eikä heitä ole enää olemassa. Maailma on aivan uusi. Maailma on aivan toinen kuin joskus kauan, kauan sitten.

 

XXXXXX

 

Ja tästä se tämänpäiväinen ajatus sitten lähti. Tai oikeastaan eilinen. Tai oikeastaan toissapäiväinen. (Sattuu nyt vain olemaan muutakin tekemistä kuin tänne kirjoittelu ja tänne kirjoittelun suunnittelu.) Ei näytä minusta olevan ihan jokapäiväisiä viisauksia latelemaan. Vaan haitanneeko tuo mitään? Hiljaakin voi ihan hyvä tulla, luulen minä.

Eli nyt vasta pääsemme vastaamaan siihen otsikon kysymykseen, joka olisi voitu formuloida näinkin: ”Miksi kukaan vasemmistolainen (tai ”punavihreä”) katsoo hyväksi toivoa omalle maalleen ja koko Euroopalle täsmälleen samaa kuin ultrakapitalistisen Venäjän autoritaarinen presidentti Vladimir Putin toivoo?” Onko siinä vähäisintäkään järkeä ja voiko sitä toivetta perustella millään kuviteltavissa olevalla mielekkäällä tavalla?

Tätä ajatuksesta se sitten syntyi: tarve sanoa kaikille Suomenkin punaisille, vaaleanpunaisille ja vihreille, siis modernilta yhteisnimitykseltään nykyisin ”punavihreille” ihmisille: Ei ole se Venäjä teidän kaverinne ollenkaan, ei vaikka mitä ihmeellisiä kuvittelisitte. Kun on lähinnä kaikkien mahdollisten oikeistonationalistipopulistien kaveri ja toivoo onnea ja (vaali)menestystä heille ja vain heille.

Kaikissa maailman ja etenkin Euroopan maissa, myös Suomessa. Jotta demokraattisesti hallittujen länsimaiden yhteiskuntajärjestys, vakaus ja laillinen meno sekä ennen kaikkea kansojen välinen solidaarisuus mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti rapautuisi ja sortuisi, pois pois Moskovan Kremlin yhä vain elättelemien ihmeellisten ylivaltahaaveiden tieltä. (Miettikää vaikka saavatko ainakaan mitkään demarit tai vihreät Moskovasta koskaan kopeekkaakaan ”vaalirahoitusta” ja miettikää sitten ketkä saavat, jos saavat, ja varmasti saavat…)

Aika poskettoman yksinkertainen asia ymmärrettäväksi, voisi kuvitella. Kumma ettei ainakaan vielä näinä maailmanaikoina näytä tulleen kovin yleisesti ymmärretyksi.

Olisikohan jo pikkuhiljaa korkea aika aloittaa sen ymmärtämisen harjoittelu? Vaikkapa pitäen mielessä tämä meidän reaalimaailmamme todellisuus. Edes kevyt ymmärrys siitä, mitä se Venäjä haluaa ja mitä Nato ja EU edustavat puolustaessaan länsimaisia arvoja. Juurikin sen Venäjän toimia ja mielihaluja vastaan.

 

XXXXXX

 

Tokihan tällaisen vaka vanhan Venäjä -myönteisyyden ja lännen, ainakin nyt Amerikan, vastaisuuden voi – hyvällä taholla ainakin – kyetä ymmärtämään vanhojen vasemmistolaisten sielunmaisemassa. (Ja nuoriahan ei paljon enää olekaan, ainakaan jos katsotaan viime aikojen nuorisovaalien tuloksia.)

Voihan tässä olla jokin ihan selkäytimestä lähtevä ajatuksen poikanen: ”Siellä lännessä (Nato, EU) kaikki ahneet porvarit vain riistävät työläisiä. Ja vievät heiltä heidän työnsä hedelmät. Tuskin Venäjällä nyt sentään ihan niin kamalasti on asiat; onhan se sentään entinen Neuvostoliitto, missä työväellä oli kaikki valta! Minusta on hurjan mukavaa ajatella näin, ihan koska olen koko elämäni ajatellut näin. Joten taidanpa ajatella vastakin, niin kauan kuin henki pihisee. Jees ja just! Turha tulla muunlaisia totuuksia minulle tuputtamaan!”

Jotenkin tekisi joskus mieli kuitenkin sanoa, että: ”Miksei muuten sitten vaikka noinkin, mutta kun se teidän ihana Neuvostoliittonne kuoli jo kauan sitten, ei imperialisti-kapitalistien kauheiden vehkeilyjen seurauksena vaan ihan omaan mahdottomuuteensa. Ja sen ´seuraajavaltiosta´ eli nyky-Venäjältä ei tule enää koskaan sitä Taisto Sinisalon, Aarne Saarisen ja – ikävä sanoa – Kalevi Sorsan kaipaamaa ihanaa sosialismia. Ei tule mitään ”työväen valtaa” jonka toteuduttua ”köyhätkin saa”, vaikka mitä. (Kunhan kaikki porvarit ja kapitalistit ja ”kulakit” on joko tapettu tai vähintäänkin ´uudelleenkoulutettu´.)”

”Kun sitä sellaista valtiota yritettiin kovasti luoda 70 vuotta ja siitä tuli nopeasti pelkkä verinen harvainvalta. Ja lopulta stagnaatio, pysähtynyt talous, jota ei enää saanut toimimaan itkemälläkään.”

”Tuosta yksinkertaisesta syystä ei tule enää yhtään mitään mitä te joskus uskoitte ja haaveilitte idästä tulevan. Tulee vain – jos niin todella haluatte – jotakin aivan muuta, jotakin aivan päinvastaista. Jotakin, mitä te ette todellakaan oikeasti halua.”

Kenenkään ei koskaan kuule sanovan tähän vaikkapa vain että: ”No, eikun, ihan vanhasta muististahan minä tässä vain… En vain tohdi enää edes tunnustaa sitä itsellenikään”.

Tavallaan se on hyvin luonnollista. Harvoille meistä on erityisen luontevaa saati miellyttävää tunnustaa olleensa väärässä, missään tai koskaan. (Tiedän tästä omakohtaisesti jotain koska, kuten olen joskus tullut maininneeksi, olen umpikommunistisesta perheestä ja suvusta lähtöisin. Ei se varmasti ole ollut helppoa nähdä koko maailmansa sortuvan.)

Monille sitten aivan selvästi näyttää riittävän oikein mainiosti se, että se sekä Naton että EU:n heikkenemistä tai jopa hajoamista toivova nyky-Venäjä oli joskus Neuvostoliitto. Joka oli hyvä, niin hyvä. Ja jokin Nato tai EU ovat vain jokin automaattisesti vastustettava ”porvarien hanke”, joka on siksi yksiselitteisesti paha ja ehdottomasti vastustettava. Vaikka sitten sen ”entisen Neuvostoliiton” suosiollisella avustuksella, jos ei muu auta.

Nämä vanhat kommunistit tietysti ymmärtääkin paremmin. Ja mitäpä muuta puoluetta he nyt tänä päivänäkään äänestäisivät elleivät vasemmistoliittoa? Ei kommunisti hevin demariksikaan muutu, on siinä niin valtavan suuri railo välissä.

 

XXXXXX

 

Paljon entisten kommunistien ymmärtämistä vaikeampaa onkin sitten yrittää ymmärtää sosialidemokraatteja. Tarkemmin sanoen Suomen ja Ruotsin sosialidemokraatteja, ei mitenkään erityisemmin keitään muita.

Joskus on tästä puhuttukin, että kaikissa Euroopan Nato -maissa Nato on sosialidemokraateille ja työväenpuolueille täysin itsestäänselvyys. Vain Suomessa ja Ruotsissa kaikkea muuta. (Plus vielä Itävallassa, mutta sellaisia keskellä Natoa hyvässä turvassa eläviä pellehermanneja ei nyt huomioida tässä.)

Juuri demarithan ovat viimeiset parikymmentä vuotta olleet niin Suomen kuin Ruotsinkin Nato -jäsenyyden pääasiallisimpia torppaajia, syistä joita pidän niin mahdottomina ymmärtää, että lienee parempi kun en yritäkään. Samassa ajassa kummankin puolueen parlamentaarinen voima on rapautunut pahasti, mutta yhä vain on (taas) kaikissa Pohjoismaissa demaripääministeri. Muuten en mitenkään pahana pidä, mutta Suomen ja Ruotsin tapauksessa ei oikein enää muuta voi.

Suomessahan koko vasemmiston yhteiskannatuskin on selvästi Pohjoismaiden alhaisin: Ylen ja Helsingin sanomien marraskuisten gallupien mukaan 26,7 – 27%, vihreillä vahvistettuna 37,5 -38,1%. Mielenkiintoista nähdä, riittääkö tämä, keskustan ja RKP:n suosiollisella avustuksella tietenkin, koko maan hallitsemiseen vielä vuoden 2023 vaalien jälkeenkin. En ehkä viitsi lähteä arvuuttelemaan vaan jätän asian suosiolla muille, jotka arvuuttelevat paljon mieluummin kuin minä.

 

XXXXXX

 

Ja vielä, ennen kuin kukaan perussuomalainen alkaa kuvitella, että taas olen minäkin heitä tässä nyt putinisteiksi pilkannut, niin huomautan vielä, että tämä blogikirjoitus käsitteli Suomen vasemmistolaisia ja ”vihervasemmistolaisia” ja oli yksinomaan heille suunnattu.

Evan tuoreimmassa kyselyssähän 31% perussuomalaisistakin kannatti Suomen Nato -jäsenyyttä ja 48% vastusti. Toisin sanoen: todistettavasti on olemassa myös hyviä ja järjellisellä tavalla isänmaallisia perussuomalaisia, mikä ilahduttaa minua suuresti. Lisäksi kun muistutan, että maahanmuuttokantanikin ovat itse asiassa varsin perussuomalaisia (koska olen terveellä järjellä varustettu ja ennen kaikkea kaukokatseinen suomalainen isänmaanystävä), niin eihän minua kukaan normiperussuomalainenkaan oikein noin niin kuin oikeasti vihatakaan voi. Luulen. Tai ainakin toivon. Ja toivoahan aina saa.

 

XXXXXX

 

Ja vielä tekee mieli sanoa yhdestä puolueesta jotakin. Tai ei välttämättä niin mielikään tee, mutta otan asian esiin, kun on ihmetyttänyt niin pitkään. Eli kysymys siitä, miksi Suomi-Venäjä -ystävyysseuran puheenjohtajaksi pitää aina valita keskustalainen? Ja vielä aivan niitä eturivin kärkipoliitikkoja? Katsokaa vaikka:

– Petri Honkonen (Kesk, vpj.) 26.9.2020
– Pertti Lintunen (SDP) 2019 – 2020 (Seuran 1.vpj, Kulmunin tuuraajana)
– Katri Kulmuni (Kesk.) 2015 – 2019
– Paula Lehtomäki (Kesk.) 2014 – 2015
– Heikki Talvitie (?) 2002 – 2014 (Entinen Moskovan suurlähettiläs, oikein tositositosiystävä)

Kun noin ihan yleisesti ottaen satun tietämään, että keskustalaiset ovat ihan isänmaallista ja maanpuolustushenkistä väkeä, niin tämä outous on saanut minut hiukan epäilemään onko kuitenkin niin, että se vanha kunnon ”K-linja” siellä jossain pinnan alla elää ja voi hyvin. Minä vaan kysyn. Tai oikeastaan en edes kysy, koska siinä ei ole mitään järkeä. Koska kukaan ei tule missään tapauksessa koskaan vastaamaan mitään. Ei ainakaan tämmöiseen kysymykseen.

Ja taas sitten, jos nyt ihan totta puhutaan, niin koska en ole ihan tyhmä enkä varsinkaan eilen syntynyt, niin tottahan minä nyt sen verran taidan ymmärtää, että tämä on alunperin vain jokin Kekkosen aikainen järjestely, taktinen veto, että laitetaan Suomi – Neuvostoliitto -seuran puheenjohtajaksi aina joku iso nimi maalaisliitto-keskustapuolueesta, ihan vain jotta ystävyysseuraa ei pääse johtamaan kukaan kommunisti. Hei, ei tällaisen ymmärtämiseen paljon järkeä tarvita!

Eri asia on sitten, ymmärtävätkö nykypäivän keskustalaiset sen ”ystävyyden” jotenkin kirjaimellisemmin tai syvällisemmin kuin Kekkonen on alunperin tarkoittanutkaan. Tältä varalta olen pakotettu esittämään Suomen keskustalle vienon pyynnön. Ihan vienon vain:
Ei näitä nimiä pääministeri- tai presidenttiehdokkaiksi vastaisuudessa, kiitos.

No niin, nyt mentiin ihan henkilöihin ja sanottiin vähän rumasti, mutta aina sitä ei voi välttää, valitettavasti.

 

XXXXXX

 

Olipas ikävää taas puhua puolueista. Ja arvostella ei puolueiden kannattajia. Yhtään en periaatteessa tykkää tämmöisestä, kun mieluiten näkisin, että näin pienen maan kaikki kansalaiset ja kaikkien puolueiden kannattajat olisivat vain oikein hyviä kavereita keskenään ja kaikista asioista – tai ainakin nyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan asioista – sovittaisiin aina sopuisasti keskenämme.

Kun ei meidän keskinäinen riitelymme ja armoton vihanpitomme meitä vahvista. Kun vahvistaa ihan muita, täysin ulkopuolisia tahoja.

Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ja kaikkihan tietysti oikein hyvin ymmärtävät.

+9

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu