Minä tässä mikään ennustaja ole, mutta seuraavan presidentin sentään luulen jo tietäväni

Eletään vasta kevätkesää ja ensi vuoden presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen on vielä rapiat 250 päivää aikaa. Näin ollen kenenkään, omahyväisimmänkään ennustajaeukon, ei pitäisi tietää tai olla tietävinään Suomen tasavallan seuraavasta presidentistä yhtään mitään. Ei pitäisi ei, mutta ainahan sitä toitotetaan, että Suomi tarvitsee yrittäjiä. Joten yritetään edes nyt sitten. Jotakutahan saattaa tämäkin asia jopa ihan hiukan kiinnostaakin.

Helsingin Sanomien Kantar Publicilla teettämä tuorein gallup julkaistiin maanantaina, ja Marko Junkkari analysoi tuloksia tapansa mukaan ihan kohtuullisella viisaudella eilisen paperilehdessäkin. Internetpaneelissa oli haastateltu 1007 henkilöä aikavälillä 12.-17-5. Tutkimukseen osallistuneille esitettiin 51 nimeä, joista kaikki saivat valita niin monta kuin halusivat. Myös listan ulkopuolelta sai valita nimen. Kysymys siis kuului: ”Ketkä seuraavista heistä olisivat mielestäsi hyviä valintoja tasavallan presidentiksi vuoden 2024 vaaleissa? Valitse kaikki mielestäsi kyseeseen tulevat henkilöt.”

19 eniten ääniä saanutta ”ehdokasehdokasta” saivatkin näin yhteensä peräti 236 prosenttia kaikista annetuista äänistä. Näin aika moni siis kelpaisi aivan hyvin aika monille. 15 prosenttia valitsi vaihtoehdon ”en osaa sanoa”, ja kolme prosenttia ei pitänyt ketään listan nimistä hyvänä valintana. Ehkä he olisivat halunneet ehdokkaakseen Johan Bäckmanin tai kenties jopa Vladimir Putinin. Kukaan ei tietenkään voi tietää, mutta onneksi ketään ei varmaan kiinnostakaan.

XXXXXX

Olen aina inhonnut kaikkea puoluepolitikointia täällä Puheenvuorossa, enkä ole sellaisiin puheisiin niin muodoin koskaan välittänyt osallistuakaan. Tässä joudutaan nyt hiukan lipsumaan siihen suuntaan, mutta mennään mahdollisimman neutraalisti ja realistisesti, ja taas siten, että puheenvuoron huonoin matemaatikko ryhtyy taas laskelmoimaan. Päästään edes hiukan kurkistamaan mikä voisi olla todennäköistä ja mikä kuinkakin epätodennäköistä, mikä mahdollista ja mikä enemmän tai vähemmän mahdotonta.

Lähdetään siitä, että yhdeksäntoista nimen kärjessä olivat nyt odotetusti Pekka Haavisto (36%), Olli Rehn (31%), Mika Aaltola (24%) ja Alexander Stubbkin (18%). Mukana oli myös jo selkeästi kieltäytyneitä, kuten Sanna Marin (15%), Matti Vanhanen (13%), Eero Heinäluoma (6%), ja Esko Aho (6%). Samoin kuin muista syistä kisasta poisjääviä, kuten Antti Kaikkonen (12%), Ville Niinistö (8%), Jyrki Katainen (7%), Antti Häkkänen (7%) ja Petteri Orpo (6%). Plus vielä pienpuolueiden mahdollisia ehdokkaita, mutta mahdottomia vaalivoittajia: Li Andersson (7%), Sari Essayah (7%) ja Anna-Maja Henriksson (6%).

Sixten Korkman kummitteli listalla (6%), mutta esim. Mikko Hautalasta, Elina Valtosesta tai (tietenkään) ainoasta kisaan jo hyvissä ajoin ilmoittautuneesta Hjallis Harkimosta ei näkynyt vilaustakaan. Takamatkaa on siis monilla varmasti jo aivan liikaa, jotta ihmeitä nähtäisiin tapahtuvaksi.

Neljän nyt kärjessä olevan ehdokkaan mahdollisia päähaastajia ei siten jää jäljelle muita kuin Jussi Halla-aho (12%) ja Jutta Urpilainen (9%). En lähtisi ainakaan tässä vaiheessa, tuskin myöhemminkään, lyömään vetoa kummankaan puolesta.

Mutta siis. Laskelmoikaamme sen minkä pystymme. Meillä Suomessa on jo pidempään ollut hieman erikoinen tilanne sen suhteen, että koko vasemmiston yhteiskannatus on keikkunut viime vuosina suht´ tarkkaan noin 27 prosentin tietämillä. Jos tarkastellaan koko ns. ”punavihreää blokkia”, niin kannatusta löytyy noin 35 prosentin verran.

Täysin tavatontahan tämä ei ole. Esimerkiksi Ranskassa vasemmiston kannatus on tullut vielä paljon roimemmin alas. Toisaalta taas heti Englannin kanaalin pohjoispuolella saa tapahtua ihmeitä, ellei työväenpuolue murskaa konservatiiveja seuraavissa vaaleissa. Eri maissa hyvinkin eri lailla, meillä näin kuin meillä nyt.

Nyt viihdytin itseäni laskemalla yhteen Hesarin yhdeksästätoista eniten kannatusta saaneesta nimestä kaikki kuusi ”punavihreän blokin” edustajaa, eli Pekan, Sannan, Jutan, Villen, Lin ja Eeron, joille tuli yhteensä 81% äänistä. ”Keskusta-oikeiston” – tai jos joku haluaa kutsua sitä ”porvariblokiksi, niin kaikin mokomin – kolmelletoista nimelle löytyi kannatusta yhteensä 155%. Tapahtuipa ensi syksyn ja alkutalven mittaan mitä tahansa, ja pompahdelkoon joukkoon tummaan vaikka yllätyksenpoikasiakin, niin kohtalaisen varmana voitaneen pitää sitä, että vaalien toiselle kierrokselle suodattuvat – taas – yksi ”punavihreä” ja yksi ”porvari”. Ja sen ”porvariehdokkaan” mahdollisuudet vaalivoittoon näyttävät ainakin vielä nyt selvästi paremmilta kuin sen toisen. Tämähän nyt on ollut ”ajan henki” jo pidempään.

Äärimmäisen tiukkojakin taistoja on toki nähty aivan lähimenneisyydessä: Elisabeth Rehnistä tuli melkein presidentti (46,1%) vuonna 1994, Esko Ahosta (48,4%) vuonna 2000 ja Sauli Niinistöstäkin (48,2%) jo vuonna 2006. Sittemmin sosialidemokraattien 30 vuoden patsastelu Suomen presidentteinä onkin päättynyt T.Halosen kahteen kauteen. (Jotka nekin mahdollistuivat lähinnä kokoomuslaisten naisten hingulla saada Suomelle ensimmäinen naispresidentti. Kun ei sitä Elisabethia kerran saatu, niin sitten kelpasikin jo ”kuka vain”. Ja peräti kahdesti.

Anteeksi, että olen vähän ilkeä. Ei kuulu periaatteessa sydämelliseen ja leppoisaan perusluonteeseeni ollenkaan. On nyt vain niin, että kaikkia muita presidenttejämme olen kovasti ja kivasti arvostanut tai vähintäänkin sietänyt, mutta rouva Halosta en sitten en niin tippaakaan. No, enpä nyt ole aatoksissani taaskaan aivan ypöyksin. (Ja totuuden nimessä on tietysti sanottava, että hänenkin valtakaudellaan voitiin toki elää. Esimerkiksi maailmanloppu ei ollut kertaakaan lähimaillakaan. Ainakaan meistä riippuvista syistä.)

No mutta että kukas nyt muka sitten?

Lyhyestä virsi kaunis eli ennustellaan nyt, kun kerran luvattiin. Poikkeuksellisen monet kärkiehdokkaatkin lähtevät nyt vaaleihin valitsijayhdistysten ehdokkaina. Mika Aaltola todennäköisesti putoaa kuvioista, kun tueksi ei löydy mitään puoluetta. Pekka Haavisto saavutti vuoden 2012 vaaleissa toisella kierroksella 37,4 prosentin kannatuksen, joka ehkä jäisi nyt, 12 vuotta myöhemmin, hänen toisen kierroksen maksimikannatuksekseen jälleen. Vuoden 2018 vaalithan ratkesivatkin jo ensimmäisellä kierroksella, jolloin Pekan kannatus oli enää 12,4%, toki paljon enemmän kuin vaikka Tuula Haataisella (3,2%) tai Merja Kyllösellä (3,0%).

Laitetaan siis Haavisto vielä kolmannenkin kerran tämän ”punavihreän blokin” ykkösehdokkaaksi, varsinkin kun sinne tuskin kukaan Juttakaan pystyy yltämään. Haavisto toki kelpaisi minullekin muuten ihan hyvin, mutta kun satun olemaan yhdessä suhteessa tiukka: jos minullakin onnettomalla on ylempi korkeakoulututkinto, niin sitten on presidentillänikin oltava. Tohtorintutkinto on aina hyvä, esim. oikeustieteen tai valtiotieteen tohtori sopii hyvin. Ja reservinupseeri on myös ihan suotavaa olla. Noin puolustusvoimien ylipäällikölle siis. Ei toki välttämätöntä, mutta ihan hyvä.

Olli Rehnille tulee tietysti nyt jo pitkä miinus hänen viiteryhmänsä eli keskustan hurjasta romahduksesta kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa suurimman puolueen asemasta keskisuurten kastiin. Kannatusta (tai ainakin suopeahkoa sietämistä) on kuitenkin tullut etenkin kokoomuksen suunnalta sen verran, että uskon miehen yltävän Haavistoa vastaan toiselle kierrokselle, jolloin kisan voitto jo häämöttääkin.

Plussaa tulee juuri samasta ”harmaudesta” johon on jo Niinistön kausilla totuttu (toki harmaantunuthan se on jo Haavistokin), avoimesta Nato -myönteisyydestä jo 1990 -luvun alkupuolella (mikä maksoi peräti keskustan varapuheenjohtajan paikan!), yhteensä 10 vuoden pestistä EU:n superraskaan talouskomissaarin ja laajentumiskomissaarin salkkujen kantajana ynnä nykypestistä Suomen Pankin pääjohtajana. Miinusta tietenkin siitä, että kannatti aikoinaan Turkin EU -jäsenyyttä, mutta ehkä meille kaikille pitää suoda mahdollisuus olla väärässä jossain asiassa kerran. Errare humanum est.

Alexander Stubbin tilanne on mielenkiintoinen. Kannatusta on alkanut tulla enemmänkin vasta aivan viime aikoina ja yltää siis nyt jo kärkinelikkoon. Verrattaessa vaikka kokoomuksen ja keskustan nykyiseen puoluekannatukseen suosio voisi toki olla kovempikin. Henkilönsä on kuitenkin herättänyt yllättävänkin paljon kontroversielliä polemiikkia, ei ehkä ihan niin paljon kuin herra Vapaavuoren henkilö, mutta runsaasti kuitenkin. Sikäli mikäli Petteri Orpo suostuu häntä ehdokkaaksi pyytämään, saattaa lopulta menestyä hyvinkin, mutta ellei menesty, niin kokoomuslaisten ääniä saattaa valua Olli Rehnin suuntaan ihan fataalikin määrä. Sinänsä tietysti aivan yhtä pätevä Suomen kaltaisen pikkuvaltion presidentin virkaa hoitamaan kuin Rehn ja Haavistokin. Ei meille ihan tollukkaa ja osaamatonta presidenttiä saada ensi vuonnakaan millään ilveellä, ja sehän on jo sinänsä oikein hyvä.

XXXXXX

Summa summarum: hyvin vakavissani uskallan väittää, että Pekka Haaviston ainoa mahdollisuus nousta presidentiksi syntyy käytännössä vain siinä tapauksessa, että vaalin toisella kierroksella hänen vastaehdokkaakseen nousisi Jussi Halla-aho. (Toki paljon parempi ehdokas hänkin kuin viime vaalien PS -ehdokas eli Laura Huhtasaari!) Tämä skenaario on toki erittäin epätodennäköinen.

Oma veikkaukseni on nyt siis näillä näkymin se, että vaalien toisella kierroksella tullaan näkemään Olli Rehn ja Pekka Haavisto, ja numeraalisesti mennään vuoden 2012 -vaalien lukemissa eli 62,6% vastaan 37,4%, ja siis tietenkin Rehnin hyväksi.

Mikäli maanvyörymäsiirtymiä tapahtuu, ja miksipä ei voisi tapahtua, kun kaikki on auki ja kisa ei ole vielä edes alkanut, niin ehkä toisella kierroksella voisi olla mahdollista nähdä myös Haaviston ja Stubbin. Tällöin lopputulos lähenee varmaan samankaltaisia lukemia. Koska olkoon vain Haavisto naisten ja nuorten suosikki, blokkipolitiikka todennäköisesti upottaa hänen mahdollisuutensa voittoon. (Ikään kuin sillä nyt tässä maailmanajassa olisi enää mitään suurempaa merkitystä onko meillä täällä nyt seuraavaksi oikeistolainen vai vasemmistolainen, keskustalainen vai peräti vihreä presidentti!)

Tämän kirjoituksen yhdestäkään sanasta ei nyt poikkeuksellisesti tarvitse olla vähimmässäkään määrin samaa mieltä eikä mihinkään tarvitse todellakaan uskoa.

Vetoja saa esittää, mutta ei mielellään kovin suurista summista. Koska tällä kertaa en jaksa olla kuin vain 90 -prosenttisesti varma asiastani.

Joskus menee näinkin.