NATO: Paljonko meitä suomalaisia hyödyttää loputon puhkumisemme ”Voiman Venäjästä”?

Ehkä aloitan siteeraamalla (taas) lempisosialidemokraattiani eli ex -euroedustaja, -kansanedustaja ja -ministeri Liisa Jaakonsaarta vuodelta 2015. Hänen tuolloisen kirjoituksensa otsikko: ”Suomea ei otettaisi Naton jäseneksi” oli toki ikävästi virheellinen, mutta annan sen hänelle anteeksi, koska hänen perusasennoitumisensa Suomen Natoon liittymistä kohtaan on ollut aina (ainakin demariksi) harvinaisen tervehenkinen.

Jaakonsaaren kaksi ensimmäistä syytä olivat ne perinteiset: ”Ensinnäkään Nato ei ota kriisioloissa uusia jäseniä (kommenttina aiempaan Kimmo Sasin ulostuloon) ja toisekseen Nato ei ota jäseniä maista, joissa kansalaisten enemmistö jäsenyyttä vastustaa.”

Näistä ensimmäisistä ”syistä” on pakko sanoa, että Suomen liittymiseen Natoon ”kriisioloissa” ei todellisuudessa taida uskoa kovinkaan moni muu kuin istuva tasavallan presidentti, joka on jostain onnistunut kehittämään noinkin harhaisen ajatusrakennelman. Toisekseen, kuten olen mielestäni suht. tyhjentävästi pyrkinyt osoittamaan, suomalaisten Nato -jäsenyyden vastustus keskittyy nykyään enää vastustamaan – sinänsä järjettömästi – vain Naton tarjoamia turvatakuita eli täysjäsenyyttä, samalla kun kansalaisten suuri enemmistö kannattaa lämpimästi kaikkea sotilaallista yhteistyötä juuri sen samaisen ”vastustettavan” Naton kanssa. (Ja sen pohjoisten jäsenmaiden kanssa harjoitettavaa yhteistyötä ei vastusta tänä päivänä käytännössä enää kukaan.)

Jaakonsaaren listaama kolmas ”syy” olikin sitten jo huomattavasti vakavampaa sorttia ja siihen keskitymme tällä kertaa.

”Kolmanneksi Nato ei varmasti ottaisi jäseniksi maita, joista olisi enemmän harmia kuin hyötyä läntiselle turvallisuudelle. Suomea ei mitenkään houkutella Naton jäseneksi. Naton sisälle tuskin kukaan haluaa suomalaisten itsensä olettamaa Venäjä -kriisiä Suomen jäsenyyden seurauksena. Syy on ihan meidän omamme, kun olemme antaneet siimaa Venäjälle perustelemalla yhä enemmän Nato -kielteistä kantaamme yhteisellä rajalla Venäjän kanssa ja ylipäätään Venäjällä.”

”Suomen traumaattinen Nato -keskustelu on jo johtanut siihen, että kansalaismielipiteessä Venäjän läheisyys on merkittävin argumentti eikä sitä ole juuri pyritty kumoamaan. Olemme siis amputoineet itse itsemme meuhkaamalla siitä Venäjästä, Venäjästä ja Venäjästä.”

Näin siis Jaakonsaari viisi vuotta sitten. Kovin lohduton näkemys tunnetulta Suomen Nato -jäsenyyden kannattajalta. Itse olen tullut vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi siitä, että vaikka Nato ei nyt varsinaisesti ”houkuttelisikaan” meitä mihinkään, niin huomattavasti mieluummin puolustusliitto ottaisi uusiksi jäsenikseen Ruotsin ja Suomen yhdessä nipussa kuin vain jomman kumman erikseen. (Monien poliittisten ja logististen syiden tähden, joita en ala tässä luettelemaan, ettei tule taas aivan ylipitkää kirjoitusta. Syyt on erinomaisen tyhjentävästi selitetty Ulkoministeriön julkaisussa ”Arvio Suomen mahdollisen Nato -jäsenyyden vaikutuksista”, vuodelta 2017, sivuilla 59 – 60.) Tämä siis siinä tilanteessa, kun ensin Ruotsi ja heti perään Suomi vihdoin suostuvat armollisesti hakemaan sitä jäsenyyttä.

Mutta se mitä Jaakonsaari sanoo meistä ja Venäjästä on kyllä hyvin pitkälle totta yhä tänä päivänäkin. En nyt haluaisi sanoa, että olemme suorastaan ”amputoineet” itsemme, mutta pakko on tunnustaa, että kyllä me ammumme edelleen itseämme jalkaan, sen muinaisen Brexitin vastustajien hauskimman ja osuvimman julisteen mallin mukaan. Joskus tuntuu että aivan sarjatulella. Höpöttäessämme loputtomasti vain ja ainoastaan siitä Venäjästä, Venäjästä ja Venäjästä.

Ja kun suomalainen puhuu Venäjästä, hän haluaa yleensä tänä päivänäkin kuvitella Venäjän jonkinlaiseksi nykypäivän Neuvostoliitoksi, ainakin sotilasmahtina, ellei muuten. Meistä on aivan erityisen ihanaa seurata pelonsekaisella kunnioituksella kaikkia uutisia Neuvost… anteeksi, Venäjän, ”sotavarusteluista” Suomen lähialueilla, etenkin tietysti Murmanskin suunnalla, missä jotain tapahtuukin aina, mutta myös kaikkialla rajan takana, Pihkovasta Alakurttiin, minne popsahtelee – ainakin uskomuksissamme – aina vain uusia maahanlasku- ynnä muita prikaateja kuin sieniä sateella. Varmasti valmiina hyökkäämään Suomeen heti jos emme ole kiltisti.

Tähän liittyen meistä on myös aivan tolkuttoman masokistisen ihanaa vähätellä ja diminutisoida Suomen puolustusmahdollisuudet suurta itäistä naapuria vastaan mahdollisimman olemattomiin. Milloin Suomi on nitistetty hetkessä viemällä meiltä sähköt ja sitä myöden tietoverkot, ja Venäjä voi napsia meidät hallintaansa kuin kuolleen kalan kuivuneesta lätäköstä -siis jos sitä joskus sattuisi huvittamaan tehdä niin.

Toisinaan joku rohkea saattaa ilmaista sotaisana mielipiteenään, että Suomi kestäisi Venäjän kauheaa hyökkäystä viikon. Joku toinen oikein hurja – hurjuutensa perusteella ehkä eteläpohjalainen – rohkenisi ehkä väittää että kyllä nyt aina sentään parikin viikkoa. On se totisesti luojan lykky, että tämä nykyinen kansa ei asuttanut Suomenniemeä vuosina 1939 – 1944. Olisi käynyt pahemmin kuin ohraisesti.

Me todellakin höpöttelemme täällä aivan tosissamme ja vakavissamme jostakin ”Voiman Venäjästä”, joka kuin hallitsisi hirmuisilla Iskander -ohjuksillaan vähintäänkin puolta maailmaa ja miten Suomellekin on aivan turhaa hankkia yhtäkään hävittäjää, kun mahtava Venäjä ampuu ne kuitenkin hetkessä alas. Kaikenlaista käsittämätöntä… Sanonko minä nyt kerrankin suoraan? No niin, olin aivan vähällä sanoa ”sontaa”, mutta ehkä en nyt sittenkään sano, kun tämä on sentään Uuden Suomen Puheenvuoro eikä mikään ylilauta tai hommafoorumi tms., missä sivistyneellä kielenkäytöllä ei ole niin väliä. Itse en tosin tiedä, mutta isot pojat ovat kertoneet.

Kansainvälispoliittisesti meillä on myös ollut jo hyvin kauan ykköshobbyjamme yrittää väen väkisin mieltää Suomi ja Valko-Venäjä mahdollisimman selkeästi samaan leiriin eli kuuluviksi tähän paljon, siis todella paljon, puhuttuun ”Venäjän etupiiriin”. Parin viimeisen viikon tapahtumat ovat ehkä kuitenkin saaneet edes muutaman suomalaisen käsittämään, että Suomen ja Valko-Venäjän asema Euroopassa on lähestulkoon niin erilainen kuin olla voi, käytännössä vain Suomen Nato -jäsenyyttä lukuun ottamatta. Ja onhan se – ihan vähäiselläkin järjenjuoksulla ajateltuna – kovin outo ajatus: Suomi, Euroopan Unionin jäsenmaa, ja samalla ”Venäjän etupiirissä”? Oikeasti? Olisimme me sitten aivan perusteellisen merkillinen maa!

XXXXXX

Voihan ehkä olla jopa niin, että moni on lukkiutunut vastustamaan Suomen Nato -jäsenyyttäkin siksi, että uskoo, että Suomen (ja Ruotsin) Nato -jäsenyys horjuttaisi liiaksi jotakin ”voimatasapainoa”, joka nyt niin mukavasti vallitsee Naton ja Venäjän välillä.

Todellisuudessahan Euroopassa ei suinkaan ole enää olemassa mitään kahta tasavahvaa voimaryhmää, joiden välissä meidän täytyy vain tasapainoilla, kieli keskellä suuta. Todellisuudessa on vain musertavan ylivoimainen Nato ja säälittävän köyhä Venäjä, jonka on täysin mahdotonta ryhtyä mihinkään aggressiivisiin toimiin pienintäkään Nato -maata vastaan. Koska Nato on yhtä kuin jäsenmaidensa kollektiivinen puolustus. Ja koska se olisi siten typerä itsemurha, jota Venäjä ei tietenkään suurin surminkaan tee.

Se, että mitään ”voimatasapainoa” ei ole olemassakaan, ei kuitenkaan liikuta meitä vähääkään, jos olemme luoneet itsellemme sellaisen illuusion, että voimatasapaino on. ”Se mitä on aina ollut, on aina oleva -ja Venäjä on julmempi Niilin krokotiilia”.

Niinpä niin. ”Voiman Venäjä”. Siitähän me tykkäämme höperehtiä, pelonsekaisella kunnioituksella, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, aina ja ikuisesti. Tänä päivänäkin me ihastelemme Putinin rinnalla Venäjän uusia ohjuksia ”joita kukaan ei pysty torjumaan” ja milloin mitäkin.

Aivan. Ydinkärjet vain niihin ja: a vot! No, ydinaseistahan voidaan toki aina puhua. Ja jos halutaan heittäytyä oikein lapsellisiksi, niin niiden käytöllä, jopa ensikäytöllä, voidaan vaikka uhota. Mutta viime kädessä kannattaa aina muistaa, että kaikki venäläisetkin näkevät varmasti miellyttävimpänä sellaisen tulevaisuuden, jossa Moskova, Pietari ja kaikki muutkin Venäjän kaupungit ovat edelleen olemassa. Ja että venäläisiäkin on olemassa. Vaihtoehtoinen todellisuus ei houkuta ketään missään päin maailmaa – ja sehän on oikein mainio juttu. (Jos nyt kerran mikään muu ei saa meitä pysymään poissa toistemme kimpusta.)

Alkukesällä, 7.6., oli Helsingin Sanomissa koko sivun juttu otsikolla ”Putin syytää Libyaan hävittäjiä ja rahaa”. Kerrotaan miten Putin on aseistanut kapinajohtaja Khalifa Haftarin LNA -joukkoja vuodesta 2017. (Minkä Venäjä – tietenkin – kiistää.) Ja sitten on tullut jo venäläisen palkkasotilasyhtiö Wagnerin joukkoja, joita YK:n mukaan on maassa 800 – 1200. Lisäksi Libyaan on lennätetty 14 Mig 29 -hävittäjää ja joukko Suhoi -rynnäkkökoneita, jotka kykenevät kantamaan ”tonneittain ohjuksia”. Hui! Ettäkö ihan ”tonneittain”?!

Ja juttu loppuu: ”Epäluuloinen pessimisti voisi ajatella Putinin tehneen pihtiliikkeen, jonka jälkeen Yhdysvaltain eurooppalaiset liittolaiset ovat uhattuna sekä idästä että etelästä. Eikä näin ajatellakseen itse asiassa tarvitse edes olla epäluuloinen pessimisti.”

Eli siis ettäkö ihan pataljoonallisella palkkasotureita ja muutamalla lentokoneella tekevät venäläiset oikein ”pihtiliikkeen” ja uhkaavat Natoa nyt jo etelästäkin? Voi kauhistus! Onko tämä jo koko Naton loppu? Vai vasta lopun alkua? (No, ehkä ne ovat sitten jotakin hyvin ihmeellisiä supersotilaita ja superhävittäjiä tai jotain, mene ja tiedä.)

En tietenkään halua väittää, että tässä on nyt jo Hesarin toimittajakin armoton putinistitrolli, mutta ehkä hänkin voisi sitä ”Voiman Venäjän” hehkutusta harjoittaa kevyemminkin äänenpainoin. Ainakin jos ei ole yhtään enempään syytä.

Myöskään en halua tässä nyt lähteä kieltämään, etteikö Venäjällä olisi tänä päivänäkin 20.000 panssarivaunua. (On sillä.) Mutta että Venäjä niiden plus muun olemassa olevan kalustonsa kanssa suunnittelisi kovasti yllätyshyökkäystä Natoa vastaan… (Kun se ei ole tähän mennessäkään vaivautunut valloittamaan takaisin edes entisiä Neuvostotasavaltoja, paitsi nyt palasia kahdesta -tai kolmesta, jos muistamme taas sen aina unohtuvan Moldovan.) Sanoisin, että on ollut kovin huonoa valloittelua. Vaikuttaisi aivan siltä, että on ollut erinomaisen kova kyvyn tai tahdon puute. Ehkä jopa molempia.

 

 

Oi ihana sota!

 

Kaikkein eniten maailmassa me suomalaiset haluamme hekumoida Naton ja Venäjän välisellä hirmuisella kolmannella maailmansodalla.

Heti kun Valko-Venäjällä kansa lähtee kaduille, joku on heti uskomassa, että ”Nato lähtee sinne ´sörkkimään´, kun kaikki poliitikot ovat hulluja, ja kun Venäjä vastaa Naton aiheuttamaan uhkaan, niin siitä se kauhea maailmanpalo sitten alkaakin”. Tai sitten Venäjä on vuonna 2014 juuri ja juuri saanut estettyä Naton suunnitelmat hyökätä Ukrainan kautta Venäjälle, omalla taitavalla manööverillään. (Sic!)

Kaikki tämä uskomattoman harhainen soopa on hyvin selvästi sukua entisaikain vakaalle uskolle siitä, että Naton ja Varsovan liiton välille syttyvä kolmas maailmansota on täysin väistämätön. Ja siitä sitten kirjailijatkin toinen toistaan vetävämpiä kirjoja kirjoittelemaan. Siitä on myös muita variaatioita: joskus 1970 -80 -luvuilla oli muotia uskoa, että myös Neuvostoliiton ja Kiinan välinen sota oli väistämätön. Ja vain pari vuotta sitten joku Helsingin Sanomien toimittajakin (Herra varjele sentään!) kirjoitti ison jutun aiheesta Kiinan ja Yhdysvaltain välinen, väistämättä tulollaan oleva sota. (Kun aivan samoin oli Antiikin Kreikassa, kun Ateenan oli ryhdyttävä ehkäisysotaan liian voimakkaaksi kilpailijaksi kasvanutta Spartaa vastaan.)

Tai jotain. Voi hyvää päivää. Kun suomalainen ei tunnu millään saavan rauhaa ilman, että hän saa kuvitella kauhean kolmannen maailmansodan kohtapiakkoin alkavaksi. Kun se se vasta olisi kaikkien aikojen pläjäys. Ja täytyyhän sen nyt jo jossain välissä jotenkin alkaa, että saataisiin tämä jo aivan liian kauan kestänyt maailmanrauhan tylsyys loppumaan!

Vähän tällaisena minä tämän meidän suomalaisten sairaan kamalan maailmankuvan näen. Aina se jostain tupsahtelee ilmoille, kuin jokin väistämätön luonnon laki. (Tätä käsitystäni ei tietenkään ole kenenkään mikään pakko jakaa kanssani. Minä olen siitä mukava mies, että minun kanssani saa aina olla aivan vapaasti eri mieltä. Minä en pahennu siitä miksikään.)

Tällaiset kolmannen maailmansodan syttymisen pelot ovat tietenkin olleet menneinä vuosikymmeninä paljon realistisempia kuin nykyään. Vuonna 1962, Kuuban ohjuskriisin aikaan, maailman on arvioitu käyneen lähempänä ydinsotaa kuin koskaan ennen tai jälkeen. Helsingin Sanomissa kerrottiin 6.4.2020 Iso-Britanniaan vuonna 1985 loikanneen neuvostovakooja Oleg Gordijevskin elämäkerrasta. Siinä kerrotaan Kremlissä aikoinaan vallinneista hysteerisistä peloista:

”1980 -luvun alkuvuosina KGB:n johtaja ja tuleva valtionpäämies Juri Andropov oli täysin vakuuttunut siitä, että Nato aikoi iskeä Neuvostoliittoa vastaan hetkenä minä hyvänsä. KGB:n koneisto oli valjastettu etsimään todisteita, joita ei ollut olemassa. Ne piti kuitenkin löytää, jotta Neuvostoliitto ehtisi laukaista omat ydinaseensa ensin.

Brittien tiedustelupalvelu SIS (MI6) informoi pääministeri Margaret Thatcheriä Kremlin päämiesten vainoharhoista. Tiedot vaikuttivat Thatcherin ajatteluun ja retoriikkaan syvällisesti. Thatcher alkoi käyttäytyä neuvostojohtajien seurassa korostetun hillitysti, tahdikkaasti ja arvostavasti: tärkeää ei ollut se, miten asiat olivat, vaan se, että kaikki säilyttivät kasvonsa.

SIS lähetti samoja tietoja myös CIA:lle, joka välitti niitä presidentti Ronald Reaganille. Reagan oli äimistynyt eikä käsittänyt, miten järjettömään tulkintaan venäläiset olivat voineet päätyä. CIA:n salaisen yhteenvedon mukaan ´Gordijevskin tiedot olivat suuri ahaa-elämys presidentti Reaganille´. Ne estivät tilannetta riistäytymästä hallinnasta.”

Tätä tarinaa on tietenkin täysin luvallista pitää vain yhden neuvostovakoojan omana ”kissan hännän nostona”, mutta kaikenkarvaista tolkutonta hysteriaa on kuitenkin mitä ilmeisimmin ollut menneinä vuosikymmeninä liikkeellä. Aivan liiankin vaikutusvaltaisten toimijoiden pääkoppien sisällä. Nykyään uusi maailmansota ymmärretään paremmin puhtaaksi idiotiaksi, joka ei voi hyödyttää ketään. Kaikkeen varautumisen tarvetta se ei toki poista, joten varautumisen edellyttämälle varustautumiselle ollaan tuskin loppua näkemässä.

 

Puhutaan vielä hetki pelkkiä tosiasioita -numeroiden valossa

 

Käytetään taas mahdollisimman luotettavia lähteitä, jotta tulisin puhuneeksi mahdollisimman totta. (Tähän yritän aina pyrkiä, se on lukijankin kannalta aina reiluinta.)

HS.fi:ssä toimittaja Pekka Hakala referoi 27.4. 2020 Tukholman rauhan- ja konfliktintutkimuslaitos Siprin tuoreinta maailman sotilasmenojen vuosiraporttia otsikolla ”Sipri: Saksan sotilasmenot kasvavat reipasta vauhtia, Venäjän asevoimat toipuu notkahduksesta”. ”Kiina ja Intia ovat nousseet Yhdysvaltojen perään, Venäjä kasvatti asevoimien rahoitusta kahden vuoden köyhyysloukun jälkeen.”

”Saksan sotilasmenot ovat nousseet vuoden 2015 pohjalukemista neljän vuoden aikana yli neljänneksellä. Tämän johdosta Saksa on noussut mailman sotilasmenoissa seitsemänneksi, Ranskan ja Iso-Britannian väliin. Paineita Saksan sotilasmenojen kasvattamiseen on ollutkin jo pitkään: Naton jäsenmaat sopivat Walesin kokouksessaan vuonna 2014, että sotilasmenojen osuus kunkin maan bruttokansantuotteesta on nostettava kahteen prosenttiin. Saksan sotilasmenojen bkt -osuus oli silti viime vuonna vain 1,38 prosenttia.

Venäjä puolestaan kasvatti sotilasmenojaan talousvaikeuksista huolimatta aina vuoteen 2016 saakka, jolloin ne olivat ennätykselliset 79 miljardia vuoden 2018 dollareissa laskien. Kahtena seuraavana vuonna Venäjän asevoimien menot laskivat kuitenkin lähes viidenneksellä. (20%!)

Vladimir Putin onnistui työntämään tämän tosiasian taka-alalle pitämällä tulisen puheen uusien ydinasejärjestelmien loistavuudesta vuoden 2018 presidentinvaalien alla, jolloin asemenot olivat alhaisimmillaan kahdeksaan vuoteen. (!) Viime vuonna Venäjän sotilasmenot nousivat hieman toissavuotisesta.

Koko maailman sotilasmenot olivat Siprin laskujen mukaan viime vuonna 1.947 miljardia dollaria, eikä Yhdysvaltain ykkösasemaa aserahojen käyttäjänä uhkaa mikään: maa vastaa edelleen yksinään 38 prosentista maailman sotilaallisista menoista.

Varsinainen maailman megatrendi on Kiinan sotilasmenojen kasvu, joka on jatkunut 24 vuotta siten, että kasvua on kertynyt 84 prosenttia. Kaikki raha on ollut peräisin Kiinan talouskasvusta, sillä bkt -osuus on pidetty Pekingissä koko ajan 1,9 prosentissa.

Ennustamisen vaikeudesta huolimatta Siprin tutkijat ovat varmoja, että 2019 jäi vähäksi aikaa maailman sotilasmenojen huippuvuodeksi: koronavirus ja sitä seuraava talouden taantuma katkaisevat tämän trendin.”

Mikäli näissä maiden ”sijoituksissa” oli jotakin eroavaisuutta aiemmin luetteloimiini tietoihin nähden, se johtuu vain eri lähteistä. Nämä Siprin listaamat tiedot olivat nyt kuitenkin tuoreimmat saatavilla olevat. Ja antavat (toivottavasti) selkeän kuvan siitä, että vaikka Venäjä kuinka olisi noussut jo Saudi-Arabian ohi menotilaston neljänneksi, se on silti joutunut karsimaan sotilasmenojaan ankaralla kädellä ja on menojaan koko ajan kasvattaneiden Yhdysvaltain, muiden Nato -maiden ja Kiinan rinnalla (ydinaseitaan lukuunottamatta) kovin pieni tekijä ja jää väistämättä koko ajan enemmän ja enemmän etenkin Yhdysvalloista ja Kiinasta jälkeen. Kun rahat eivät riitä, niin ne eivät vain kerta kaikkiaan riitä. Sitä tosiasiaa ei vimmaisinkaan propaganda pysty muuttamaan miksikään.

Tässä valossa minun on kovin vaikea nähdä tarkoituksenmukaisena meidän monien suomalaisten helmasyntiä eli Venäjän sotilaallisen voiman loputonta ja kovin perusteetonta yliarvostamista. Miten se Venäjän sotilaallinen voima aina vain lisääntyy, lisääntyy ja lisääntyy, jos maan puolustusmenot eivät – sattuneista syistä – kasva mihinkään vaan, kuten tuli todettua, ovat välillä jopa aivan dramaattisesti laskeneet? Eivätkä aivan varmasti nyt kaikkialla päällä olevan syvän talousnotkahduksen ansiosta varmasti tule ainakaan hetkeen nousemaankaan.

Välillä on tullut jo mieleen, että ehkä me suomalaiset olemme vain lukeneet vähän liikaa venäläisiä klassikoita. Tiedättehän?

”Etkö sinäkin, Venäjä, kiidä samoin kuin nopea, saavuttamaton troikka? Tie pöllyää allasi sakeana savuna, sillat jyrähtelevät, kaikki jää ja katoaa taaksesi. Katsoja pysähtyy kuin jumalaista ihmettä hämmästyen: eikö tuo ole salama, taivaalta singahtanut? Mitä merkitsee tämä kauhua nostava liike? Mikä käsittämätön voima sisältyy noihin maailmalle outoihin hevosiin? Ah, hevoset, hevoset, mitkä hevoset! Tuulispääkö on harjoillanne?

Niin kiitää troikka kuin Jumalan innoittamana! …Minne sinä kiidät, Venäjä, vastaa! Ei vastausta. Kulkuset helisevät ihanasti, jyrähdellen repeytyy kappaleiksi ilma muuttuen tuuleksi. Ohi lentää kaikki, mitä vain maan päällä on, ja karsaasti väistäen antavat tietä muut kansat ja valtakunnat!”

– Nikolai Gogol: Kuolleet sielut –

Yeah. You wish, Nikolai. You wish.

Ehkä meidän pitäisi opetella näkemään nyky-Venäjä pikemminkin Gogolin Thitshikovina, joka kiertää maata ostelemassa kuolleiden maaorjien sieluja -pikemminkin kuin sinä Potjomkinin kulissien wannabe -supervaltana, jollaisena Vladimir Putin kovasti toivoisi sinun näkevän hänen maansa: suurena ja mahtavana – ja ainakin melkein kuin entisaikain Neuvostoliittona. Joka nielaisee ainakin Baltian maat ja siinä sivussa pienen Suomenkin, heti kun avuttoman surkean lännen silmä vain välttää. Ja sitten ei tapahdukaan enää mitään, kun kukaan ei uskalla tehdä mitään, ja Venäjä on voittanut ja noussut koko maailman ykköseksi ja kukkulan kuninkaaksi.

Ripaus realismia ja sitä paljon puhuttua tosiasioiden tunnustamista peliin, ja maailma näyttää heti paljon aiempaa todemmalta. Kaikkein hulluimmat ja atavistisimmat pelotkin saattavat siinä prosessissa hiukan liudentua.

Ja parasta ja tervehenkisintä poliittista realismia on tietenkin omaksua ymmärrys siitä, että Suomen on liityttävä Natoon heti kun se tulee taas – Ruotsin vanavedessä – mahdolliseksi. Turvallisuuden maksimointi on viisautta, turvallisuudesta kieltäytyminen on kaiken viisauden vastakohta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu