NATO: Sen kerran kun demarit menivät sössimään kaiken

Olen aina tuntenut erikoista lukkarinrakkautta sosialidemokraatteja kohtaan (vaikka en ole koskaan äänestänytkään). Niin paljosta vain saa tämä maa ja kansa olla heille kiitollinen, kommunistien torppaamisesta hyvinvointivaltion luomiseen. Ei nyt ehkä ihan kaikesta hyvästä ja kauniista mitä meillä tänä päivänä on, mutta paljosta kuitenkin. Mutta yhden kerran demarit sössivät kaiken -mahdollisimman perusteellisesti ja vieläpä täysin harkiten.

Tästä samasta asiasta kirjoitti täällä Puheenvuorossa Ari Pesonen, ansiokkaaseen ja pikkutarkkaan tyyliinsä, jo 23.12.2015, mutta ei lisä pahaa tee ja kertaus on opintojen äiti. Tuleva historiankirjoitus tulee kuitenkin tämänkin tapahtumasarjan noteeraamaan kansallisten hölmöntölväysten ykköskastiin.

Kaikki alkoi siitä, kun Nato -myönteisyydestään tunnettu Martti Ahtisaari (presidenttinä 1994-2000) kieltäytyi vuonna 1999 asettumasta ehdolle SDP:n esivaalissa päästäkseen kisaamaan toisesta kaudesta. Eli kun ei pyydetty -aivan normaalissa järjestyksessä- hän loukkaantui ja totesi lopulta: ”pitäkää tunkkinne”. Ei näillä sanoilla, mutta kieltäytyi kuitenkin lopulta koko ehdokkuudesta. SDP:n vasemmistosiipi sai kostonsa siitä, että Ahtisaari oli kuusi vuotta aiemmin torpannut Kalevi Sorsan jo niin ”valmiiksi” pedatun presidenttitien.

Loppu on historiaa. Syystä tai toisesta ehdottoman Nato -vastainen Tarja Halonen onnistui voittamaan presidenttiyden hiuksenhienolla äänierolla Esko Ahon nenän edestä vuonna 2000 ja aivan yhtä täpärästi hän onnistui voittamaan Sauli Niinistön vuonna 2006. (Että sellainen ”koko kansan presidentti”.) Yhtä lähellähän oli myös Elisabeth Rehnin presidenttiys vuonna 1994, mutta niin vain onnistuivat demarit venyttämään kolmen presidenttinsä valtakauden peräti 30 vuoden mittaiseksi.

Muistan miten itse jonotin Helsingin Itäkeskuksen postiin ennakkoäänestämään vuonna 2006 ja manailin hiukan mielessäni, että ”on se nyt haljua, kun täytyy äänestää kokoomuksen ehdokasta, kun en sitä muuten kuin tässä tapauksessa koskaan tekisi”. Ja havahduin siihen, että edelläni jonotti ennakkoäänestämään pääsyä 10 Tarja Halosta. Ja kun käännyin katsomaan taakseni, niin jonossa oli vielä 30 Tarja Halosta lisää. Että siinä jo alkoi usko hieman hiipua. (No, Niinistöhän sentään voitti ennakkoäänissä, mutta eipä se sitten mitään auttanut.)

Kaikessa tapauksessa Tarja Halosen 12 vuoden presidenttiys pysäytti pitkälti kaiken Suomen lännettymisen. Poikkeuksena käytännössä vain EU:n Lissabonin sopimus (2009) ja sen artiklat keskinäisestä puolustuksesta. Vastapainoksi Halonen vei -täysin turhaan ja järjettömästi- Suomen liittymään Ottawan miinat kieltävään sopimukseen (aivan kuin olisimme jokin Irlanti täällä!), jolloin puolustusvoimilta vietiin yksi sen tärkeimmistä kivijaloista. Ja aivan kuin esimerkiksi Venäjä voisi ikinä kuvitellakaan liittyvänsä sellaiseen hullutussopimukseen. (Tai aivan kuin Suomi olisi jokin Angola tai Kambodzha, joissa kenelläkään ei ole harmainta aavistustakaan missähän ne kaikki muinoin maahan kaivetut miinat mahtavat olla!)

O sancta simplicitas! (Voi pyhä yksinkertaisuus!) -huudahti jo kerettiläisenä polttoroviolle tuomittu Prahan yliopiston rehtori Jan Hus vuonna 1415, nähdessään vanhan naisen, jo heikkovoimaisen mutta uskossaan vahvan, raahaavan vielä lisää puita roviolle…

Jossakin haastattelussa, toisen presidenttikautensa jälkeen, Halonen vielä kertoi, miten häntä ”oikein hykerrytti”, kun hän onnistui estämään Suomen Nato -jäsenyyden. Yritän yleensä vältellä typerien ajatusten ajattelemista, mutta nyt lipsahti yksi: ”Tulis sota, niin pääsisin edes jossakin yleisönosastokirjoituksessa kysymään että ´Tässä sitä ollaan, puhtaine kauloinemme. Täysin yksin ja kukaan ei meitä auta. Vieläkö teitä hykerryttää, rouva presidentti? Ja jos, niin mikähän ihme hykerryttää? Ja hykerryttääkö ehkä vielä vähän ylimääräistä se tosiasia, että edes miinoja ei ole?´”

Tästä kaikesta on niin paljon aikaa, että oli aivan pakko laittaa tapahtumat aikajanalle, itsellenikin muistin virkistykseksi. Siis: Ahtisaaren presidenttikausi 1994-2000. Suomen liittyminen Naton rauhankumppanuusyhteistyösopimukseen (PfP) vuonna 1994. Eu -jäsenyys 1995. (Suomen historian varmaan paras vuosi. Muistetaan vielä Globeninkin tapahtumat!) Vuonna 1997 Suomen Euroatlanttisen kumppanuusneuvoston (EAPC) jäsenyys. Vuonna 1999 Naton ensimmäinen itälaajennus: Puola, Tshekki ja Unkari jäseniksi. Ja Paavo Lipposen kaksi peräkkäistä pääministeriyttä vv. 1995-2003. (Ja hallituksessa kahdeksan vuotta kaikki muut puolueet paitsi Keskusta, Kristilliset ja SMP/Perussuomalaiset.)

Nyt kun en asu sen enempää Ahtisaaren kuin Lipposenkaan pään sisällä, niin en voi tietenkään varmaksi tietää mitä olisi tapahtunut, jos demarit itse olisivat sallineet Ahtisaaren jatkaa toiselle kaudelle, mutta sallittakoon valistunut arvaus: Ahtisaaren Nato -myönteisyys oli ja on tunnettu tosiasia, ja kun muistamme, että Lipponen halusi viedä Suomen ”kaikkiin ytimiin”, niin ehkä on luvallista kuvitella, että he olisivat pystyneet viemään Suomen demarivetoisesti heittämällä Natoon. (Ja jos Vasemmistoliitto olisi tämän johdosta jättänyt hallituksen ovet paukkuen, se olisi kaikin mokomin saanut tehdä niin!)

Käytännössähän Suomi olisi varmaan voinut liittyä Natoon (Ruotsin kanssa tai ilman) vaikka jo EU:hun liittymisen yhteydessä 1995 tai sitten jo Naton ensimmäisen itälaajennuksen yhteydessä 1999. Tuskinpa se olisi ollut Brysselille mikään ongelma. On aika vaikea nähdä, että Natolla olisi ollut jokin pakottava tarve rajoittaa ensimmäistä itälaajentumistaan vain Puolaan, Tshekkiin ja Unkariin. Suomi (ja Ruotsi) olisivat varmasti solahtaneet aika vaivatta mukaan jo tuolloin. Mitä lie tapahtunut? Ruotsia ei kiinnostanut riittävästi vielä tuossa vaiheessakaan? Vai nukuttiinko meillä vain ruususen unta, kuten tapoihimme kuuluu?

Vuoden 2004 Naton toinen itälaajentuminen olisi ollut taas Suomen ja Ruotsinkin paikka. Sotilasliittoon liittyivät Viro, Latvia, Liettua, Slovakia, Slovenia, Romania ja Bulgaria. Baltian maatkin pääsivät täysin vaivatta mukaan, kun jo Putinin hallinnoimalla Venäjällä ei osattu kuvitellakaan, että nekin otettaisiin. Vaan miksipä ei olisi otettu?

Jos Ahtisaarelle olisi suotu toinen presidenttikausi (2000-2006), Suomi olisi voinut liittyä (Ruotsin kanssa tai ilman, aivan sama) ilman mitään ihmettelyjä tai nikotteluja miltään ilmansuunnalta. Lipposen toinen hallitus olisi saanut jäsenhakemukselle eduskunnan selvän enemmistön tuen kokolailla automaattisesti. 2003 aloittaneelle Matti Vanhasen 1. hallitukselle olisi jäänyt vain jäsenyyden allekirjoitustehtävä. (Ulkoasiainministeri Tuomioja olisi tietenkin tässä vaiheessa joko mielenosoituksellisesti eronnut tehtävästään tai mennyt teatraalisesti Valtioneuvoston linnan nurkan taakse ampumaan itsensä, mutta mitään sen dramaattisempaa olisi tuskin tapahtunut…) Ja Suomi olisi ollut nyt Naton jäsenmaa viimeiset 16 vuotta, siinä missä Baltin maatkin. Eikä monikaan enää jaksaisi sen enempää ihmetellä kuin vastustaa jälkikäteen Suomen tuonaikaista valintaa.

Toisin sanoen Tarja Halonenhan yhdessä Erkki Tuomiojan ja muutamien muiden ”aseenkantajiensa” avustuksella tämän Suomen Nato -tien torppasi. Ja ilmeisesti ”hykerrytti” aivan suunnattomasti. Muistaakohan kukaan kuka sanoi, ilmeisesti juuri tuossa vaiheessa, sen lauseen, jonka muistan liiankin hyvin: ”Ei Suomi voi liittyä Natoon näin ´väärässä porukassa/viitekehyksessä´”? (Merkityksessä: kaikkien noiden entisten sosialistimaiden kanssa, ettei meitäkin vain luultaisi entiseksi sosialistimaaksi. Sic!) Oliko se Halonen? Oliko se Tuomioja? Vai joku muu? Joka tapauksessa: olipa kaikkien aikojen kommentti!

Vastaavan suuruinen ääliömäisyys (jos nyt hakemalla haetaan vertailukohtia) olisi ehkä ollut Ison-Britannian puolustusministerin kysymys isännilleen hänen vieraillessaan Suomessa joskus vuonna 1991: ”Miten paljon neuvostojoukkoja teillä onkaan vielä maassa?” (Mahtoikohan edes olla todellinen tapahtuma vaiko vain jonkun vääräleuan keksimä vitsi, jonka kaikki suomalaiset, minä mukaan lukien, uskoi nikottelematta todeksi?)

Mutta nämä kaikki ovat menneen maailman asioita. Kaikki on ollut mitättömän pienistä asioista kiinni. Aivan hyvinhän olisi voinut käydä niinkin, että Esko Aho olisi voittanut Tarja Halosen vuonna 2000 ja Aho olisi hetken itsensä kanssa raivokkaasti taisteltuaan päätynyt viemään yhdessä keskustaa atavistisesti vihanneen Paavo Lipposen kanssa Suomea Natoon juurikin vuosina 2002-2003. (Kuten ymmärsi vääntää vastahankaiset kepulaiset EU -jäsenyydenkin kannalle vuonna 1994.)

Emme saa sitä koskaan tietää. Tarvittiin vain muutama tuhat ”väärin äänestänyttä” suomalaista -ja vielä uudestaan vuonna 2006- ja Suomen Nato -jäsenyys onnistuttiin estämään. Ja suurin ”kiitos”, kuten tuli todisteltua, kuuluu demarien vasemmistosiiven natokauhistelijoille.

Sinällään tuntuu täysin käsittämättömältä, miksi Suomessa on Nato -jäsenyyden kannatus ja vastustus asettunut melko pitkälti vasemmisto-oikeisto -akselille. Nato -jäsenyyden kannatus on yhä tänä päivänä ylivoimaisesti suurinta Kokoomuksessa ja RKP:ssä, Perussuomalaiset tulevat kolmantena (kannatus 25%), sitten tulevat SDP (!) ja Vihreät. ja Vasemmistoliiton kannattajista 88% suhtautuu kielteisesti Nato -jäsenyyteen. Miksiköhän ihmeessä? Eivät suinkaan he vain ole jääneet kuvittelemaan, että idästä tulee vielä valo? (Ex Oriente Lux.) Eli esimerkiksi ylisukupolvisiin muistoihin perustuva aivan ihana neuvostososialismi, joka tuo muassaan hyvän ja oikeudenmukaisen maailman, jossa ”kun tulee työväenvalta, niin sitten mullekkin voiraan laittaa vaatetta, kun köyhäkkin saa”. Ja mitään merkitystä ei ole Neuvostoliiton jälkeisellä todellisuudella, jossa itärajan takana velloo raaka kapitalismi ja useimmat (ainakin Euroopan) länsimaat ovat monin verroin ”sosialistisempia” kuin se ihanainen Venäjä.

Kaikille heille voisi muistuttaa ”idästä valo” -lausahduksen myöhemmistä täydennyksistä, kuten Ex occidente dux, ”Lännestä johtaja”, (ei siis USA:n istuva presidentti, joka hänkin on pian nimeltään Joe Biden) vaan Nato. Tai Ex occidente lex , ”lännestä laki” tai Ex occidente luxus, ”lännestä ylellisyys”.

Mutta jos nykypäivän suomalainen ei haikaile sosialismia, niin sitten hän haikailee jotakin muuta historian hämärään kadonnutta aikaa ja maailmaa ja haluaa ajatella, että elämme siinä yhä.

Venäjän tiedätte kyllä ketkä ovat saaneet käsittämättömän tehokkaasti useimpien suomalaisten päässä pyörimään aivan tolkuttomiakin totuuksia. Ja täällä ne vain leviävät, suomalaisten itsensä toimesta, kuin viraalivideot ikään. ”Kun Naton ja Venäjän välinen hirmuinen sota puhkeaa, Suomen on viisainta turvautua wanhaan, koeteltuun puolueettomuuspolitiikkaansa ja yritettävä pysyä tämän kauhean maailmanpalon ulkopuolella.” ”Vain tiukka puolueettomuuspolitiikka voi pelastaa kansamme Venäjän miehitykseltä tai täydelliseltä ydintuholta.” ”Äiti Venäjä on meitä kohtaan yhtä hyvä kuin Lenin -setä ennen. Vain Venäjän voittamaton sotilasmahti, hyvyys ja armo voivat olla turvanamme, kunhan vain pysymme kaukana Natosta, tuosta koko maailmanrauhaa horjuttavasta verenhimoisesta hyökkäysliitosta.”

Kun tämä vaatisi todellisuudessa aika mahdottomia asioita. Ensinnäkin meidän pitäisi saada aikaiseksi tämä järjetön sota. Jota kukaan ei halua eikä niin muodoin aloita. Ja sitten meidän täytyisi vielä pieraista jostain se ”puolueettomuutemmekin”. Tarvittaisiin aikakone, että pääsisimme takaisin vuoteen 1994. Ja sitten äänestäisimme siellä sen kirotun Suomen EU -jäsenyyden nurin. Ja tekisimme muutenkin kaiken toisin kuin olemme todellisuudessa tehneet, niin sitten, sitten meillä olisi se mahtavan hieno puolueettomuuskin.

Moni Suomen Nato -jäsenyyden vastustaja haluaisi mielellään nähdä kaiken Nato -keskustelun Suomessa jo suorastaan loppuvan tykkänään, koska vastustajia on nyt niin suuri enemmistö ja kannattajia niin pieni vähemmistö. ”Kaikki puheenne ovat kärpäsen surinaa korvissamme, sillä näin on aina ollut ja näin on aina oleva eikä Suomi tule koskaan Natoon liittymään.”

Vaan tällöin unohtuu täydellisesti vanha suomalainen viisaus: ”Maailma muuttuu, Eskoseni”. (Taisi olla Aleksis Kiveä?) Ja unohdetaan aktiivisesti myös se, että 57% suomalaisista suhtautuu erittäin tai melko myönteisesti naton kanssa harjoitettavaan puolustusyhteistyöhön. Kokoomuksen ja RKP:n kannattajien jälkeen seuraavaksi eniten kannatusta löytyy SDP:stä ja Vihreistä.

Ja kunhan kansalaisten enemmistö kykenee lopulta ymmärtämään, että tila, johon Suomen valtiolaiva on nyt ajettu, tiukasti Naton kylkeen, ei todellisuudessa eroa Naton täysjäsenyydestä juuri mitenkään muuten kuin Naton jäsenmailleen tarjoamien turvatakuiden puuttumisena, niin… Ehkä tarvitaan se, mikä oli aivan vähällä tapahtua jo syksyllä 2018. Ruotsin porvaripuolueiden vaalivoitto oli äärimmäisen täpärällä. Jos se toteutuu seuraavissa vaaleissa ja Ruotsi päättää hakea Nato -jäsenyyttä (kuten porvaripuolueet ovat keskenään jo aikoja sitten sopineet), Suomi yllätetään housut kintuissa. Tämänhän me tiedämme oikein hyvin. Me vain kieltäydymme ajattelemasta koko asiaa.

Tottahan ruotsalaiset varmaan huomaavaisesti kertovat meille aikeistaan ensin. (Tosin eivät kyllä ”muistaneet” kertoa EU -jäsenhakemuksestaankaan!) Mutta meidän tilanteemmehan on silloin myös jo täysin uusi. Ruotsi menee jo ja Suomiko ei ollenkaan osaa päättää miten reagoida? Tuskinpa. Onko Suomella viimeistään tuolloin se ”viimeinen”, nyt jo tosiasiallinen ”pakkojäsenyyden” paikka?

Vai haluammeko ehkä odottaa sittenkin vielä parikymmentä vuotta lisää? Vai 50 vuotta? Ehkä 100 vuotta? Koska Venäjä. Tai koska haluamme niin innokkaasti kuvitella että koska Venäjä? Vai tulisimmeko me nyt viimeistään ”pakon edessä” lopulta järkiimme? Erittäin jännittävää nähdä. Siis jos elinpäiviä riittää.

Tekisi kyllä mieli olla sen verran optimisti, että taidanpa muistuttaa Suomen Nato -jäsenyyden vastustajia vielä eräästä toisestakin vanhasta suomalaisesta viisaudesta: ”Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa”. Eli kun Suomen Nato -jäsenyys viimein toteutuu, niin luulenpa että me Naton kannattajat -Aku Ankka -kielellä sanottuna- nauramme itsemme tärviölle. Ja hykertelemme vielä vähän päälle. Koska meitähän nimittäin hykerryttää aika vietävästi.

Tämä oli vielä välikirjoitus. Nato -pääkirjoitus numero neljä seuraavaksi otsikolla ”NATO: ”Tässä täytyy nyt olla jokin jekku!”

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu